 |
| ©RH Kaatona pakastettu peuran sorkka |
Jaahas, tuli sitten arvioitua väärin kevään säätilanne. Eilen maa oli vielä hyvinkin sula lukuunottamatta satunnaisia lumikönkäitä avoimilla ja varjoisilla paikoilla. Tosin illalla alkoi tuiskuttaa räntää, mutta ajattelin, ettei se ensimmäisen lyhyen jäljen tekoa estä. Tarkoitus oli siis tehdä harjoitusjälki ja testata Pihkan jälkitoimivuutta talven jänisajokauden jälkeen. Juoksukin on jo lopullaan, satunnaisia tippoja tulee enää ja pidetään ensi viikko vielä karanteenissa uroskoirilta. Tein siis lyhyen, vajaan kilometrin jäljen, johon käytin noin kaksi desilitraa verta. Jäljellä oli kolme kulmaa, joista yksi oli katkokulma sekä kaksi haavoittuneen eläimen makausta suorilla. Kaatona käytin niinsanottua "kestosorkkaa", joka säilytetään pakasteena. Jäljellä oli yksi polun ja ojan ylitys (verettömät), muuten maasto oli tyypillistä harvennettua sekametsää tai sammaleista kalliopohjaa. Jäljen ikä oli noin 15 tuntia.
 |
| ©RH Ylpeä kaadon löytäjä |
Tein jäljen yksin ja veretin samalla kun suunnistin. Veretyksen aloitin illalla seitsemän jälkeen. Jo illalla aloin pohtia säätilannetta, koska räntäsade muuttui lumipainotteisemmaksi ja lämpötila laski nollaan. Aamulla herätessä odottikin mukava yllätys; lunta oli tuiskannut koko yön ja satoi edelleenkin. Maa oli täysin valkoinen! Lähdin kuitenkin viemään kaatoa. Oli muuten hieman hankalaa löytää kaadon paikka, vaikka olinkin jättänyt pyykkipojan puunoksaan kaadon jälkeen poistumisreitille. Onneksi kaato oli hieman kuusen suojassa, mutta kyllä siihen silti oli lunta tuiskannut. Tökin sorkan avulla hieman lunta syrjään ja tiputin tuoretta verta hieman paljastuneelle maalle sorkan ympärille. Ensimmäistä kertaa tein näin harjoitusjäljellä, yleensä ollaan viety vain sorkka, eikä olla enää veren kanssa sotkettu. Kokeessa kaadolle laitetaan verta koepäivänä kaadon viennin yhteydessä. Opashan vie kaadon vasta juuri ennen koesuoristusta, koska jos kaato jätettäisiin edellisenä päivänä jäljen loppuun, yön aikana sen paikka voisi mystisesti siirtyä tai se voisi kadota parempiin suihin. Mekin tämä virhe ollaan joskus alkuaikoina tehty ja kaato oli siirtynyt maasta yhden ison kiven päälle, noin kymmenen metrin päähän. Silloin oltiin hiukan ihmeissämme jäljen loppuun tultaessa, mutta Pihka otti ilmavainun kaadosta ja kiipesi kiven päälle, mistä kaato sitten löytyi.
 |
| ©RH Uusi kauden 2012 veretyssieni |
Pihka tietenkin oli haistanut kaadon pussissa, kun lähdin viemään sitä metsään. Mies sanoi, että oli ujeltanut perääni, kun tiesi varusteista ja muista valmisteluista, että mitä lähdetään pian tekemään. Pihkahan ei yleensä vingu tai "piippaa" normaaleissa oloissa, ei edes ajopäivinä autossa matkalla maastolle. Mejä on ihan toinen juttu ja koiran into siihen on ihan erilaista verrattuna ajoon tai muihin harrastuksiin. Ajopäivinä koira saattaa täristä jännityksestä, muttei ujella. Mejää harrastaessa ujellus kuitenkin alkaa ennen lähtöä lähes aina, kun varusteet (jälkivaljaat ja liina) otetaan esiin.
Vähän mietitytti lumen vaikutus Pihkan jäljestämiseen, muttei hyvää jälkiharjoitusta nyt jätetty pienen lumimyräkän takia väliin. Alkumakaus oli täysin lumen peittämä, mutta osasin sinne hyvin pyykkipojan opastamana ja kaivoin makausta esiin koiran kanssa. En oikeastaan ohjannut koiraa makauksen jälkeen, vaan annoin vain kehoituksen "Etsi". Koira lähti aaltoillen matkaan ja ensimmäinen suora kulmalle mentiin jokseenkin tarkasti. Kulmalla lenkki, jonka jälkeen eteni makaukselle suoraan maavainulla. Makaus merkattiin pysähtymällä (ja nuolemalla). Tämän jälkeen jatkettiin suoraan polun ylitykseen, jonka olin jättänyt verettämättä (koska polulla liikkuu jonkin verran väkeä). Sen Pihka selvitti vaikeuksitta. Polun ylityksen jälkeen otti ilmavainun ja meinasi lähteä jäljeltä, mutta pienen jarrutuksen jälkeen palasi jäljelle. En siis antanut lähteä pois jäljeltä, koska kyseessä oli harjoitus. Kokeessa näin ei saa tehdä vaan koiran on annettava edetä vaikka sitten pois jäljeltä. Tässä olisi voinut olla todennäköinen hukkatilanne tulossa tai olisihan Pihka voinut jatkaa jäljestystä ilman jarrutustani, mutta sitä ei voi tietää. Seuraavana oli kulma, jossa taas tehtiin pieni lenkki ja jatkettiin suoralle, jolla oli toinen makaus, jonka merkkasi taas hyvin. Jäljellä oli sen lyhyyden vuoksi vain toisella ja kolmannella suoralla makaukset (kokeessa VOI jäljellä aina joka suoralla yksi makaus).
Seuraava haaste olikin sitten katkokulma, jonka tällä kertaa tein viimeiselle kulmalle. Pihka selvitti katkon kuin oppikirjassa. Pari laajenevaa lenkkiä kunnes jäljen jatko löytyi. Upeaa! Kaadolle mentiin loppuun asti maavainulla, jonne jäi haistelemaan/nuolemaan kaatoa.
 |
| ©RH Jälkivaljas ja -liina |
Lumi ei oikeastaan vaikuttanut mitenkään Pihkan jäljitykseen, enemmän se aiheutti haastetta siihen, että itse muisti missä jälki meni (emme laita harjoitusjäljelle merkkejä kuten kokeessa, tällä kertaa oli yhteensä neljä pyykkipoikaa). Lisäksi makuut olivat lumen alla, joten piti muistaa missä kohtaa koiraa kehui (onneksi Pihka merkkasi tällä kertaa makuut hyvin). Eli lumikelin jälkikokemus oli positiivinen, mutten kyllä neuvoisi aloittelevaa koirakkoa tällaista harrastamaan, koska koiran opastaminen on käytännössä melko hankalaa. Silloin jos lunta on maassa jäljentekovaiheessa, ei sen tekemisessä ole mitään järkeä, koska maahan jää jäljentekijän jäljet. Nyt tilanne oli eri, kun lumipeite tuli jäljenteon jälkeen ja oli koskematon lukuunottamatta sorkan jälkiä ja yhtä jäniksen jälkivanaa. Jäniksen jäljet olivat ennen alkumakausta ja ne kiinnostivat Pihkaa, mutta peuran polku ennen kaatoa ja sitä Pihka ei ehtinyt työskentelyltään haistella. Hieno jälkisuoritus kokonaisuudessaan, tästä on kiva lähteä tekemään täyspitkää jälkeä seuraavalla kerralla...kunhan tuo lumi ensin katoaisi.
