Kiitos auttajille

Välillä tuntuu, että oma elämä on suoraan valkokankaalta. Ainakin kaikki tuntuu tapahtuneen jollekin toiselle. Viime viikonloppu sisällöltään oli melkoisen vauhdikas, eikä vähiten eilinen päivä. Lauantaina olimme aamulla koirien kanssa metsällä. Pihkalla oli lyhyt jänisajo ja Katlan kanssa kiertelimme samaisen Äijävuoren puskia, kuin pari viikkoa sitten. Katla on kehittynyt paljon ja uskaltaa parhaimmillaan ottaa etäisyyttä yli sadan metrin. Jäniksen jäljet eivät kiinnosta koiraa enempää kuin muutkaan metsän hajut, mutta tässä vaiheessa tärkeintä onkin, että koira pääsee riittävän usein koluamaan maastoja vapaana.

©RH Katla takan lämmössä

Lauantai-illalla oli metsästysyhdistyksen kauden päätösjuhla, jonne menimme syömään ja nauttimaan mukavasta illanvietosta. Kuskasimme yhden metsästäjäkaverin kotiinsa yöllä, joten nukkumaanmeno tapahtui vasta sunnuntain puolella. Aamulla mies lähti metsään raivaushommiin ja itse päätin lähteä kevyelle maastolenkille koirien kanssa. Olo oli ihan hyvä, vaikka nukkumaan meno olikin viivästynyt. Olin edennyt jo varmaan puolisen tuntia ja olin melkein lenkin puolessa välissä eli metsäosuus lenkistä oli melkein takana, kun tajusin, että sokerit menee alas. Otin taskusta siripiriä ja se onkin viimeinen asia, jonka muistan ennenkuin pimeni.

Seuraavaksi heräsin maasta Pihka yhä vierelläni. Oksensin ja tajusin, ettei minulla ole kenkiä jalassa (Pihka repinyt ne jalastani, yritäessään minua hereille?). Katla tuli luokse huutamalla, vaikka olikin kauempana meistä. Molemmat koirat olivat pökrätessäni kytkettyjä ja huomioliivit yllä. Hoipertelin läheiselle tielle (noin 100 metriä), jossa jäin arpomaan, mistä talosta lähden pyytämään apua. Ennen päätöksen tekoa paikalle osui mies, joka soitti ambulanssin. Itse en tajunnut havahduttuani edes syödä siripirejä saati soittaa apua. Oikeastaan vasta ambulanssissa alkoi paremmin muisti palata. Koirat pääsivät pelastajakseni tulleen miehen taluttamina kotiin turvallisesti. Hänelle olen ikuisesti kiitollinen avusta.

Kyseessä oli ensimmäinen insuliinishokkini. Vaikka ehdin ennen tajunnan menoa syömään siripiriä, niin sokeri varmaan oli päässyt jo laskemaan niin rajusti alas, ettei se ehtinyt säästää minua tajunnan lähdöltä. Olen jo aiemmin tiedostanut, että sokerit laskevat erityisen rajusti lenkkeillessä kävellen. Tätä on vaikeaa ymmärtää, koska esim. pyöräily, juoksu tai hikijumppa eivät ole mitään verrattuna koirien kanssa kävelemiseen. Pitää jatkossa vaan syödä vielä enemmän ennen lenkille lähtöä. En tiedä, mitä koirat tästä kaikesta tuumasivat. Pihka oli minulle jokseenkin uskollinen sairaskohtauksen sattuessa (ei suostunut lähtemään luotani, ennen kuin ambulanssi lähti viemään minua pois), mutta Katla tuskin ymmärsi asiasta mitään. Hypokoiraksi Katlaa on varmasti vaikea saada vahvan metsästystaipumuksen takia. Pihkalle hälyttäminen ennakoivasti voisi olla mahdollista, mutta silti loppupelissä on aina oltava itse voinnistaan vastuussa. Koirat voivat mielestäni toimia vain hyvänä tukena tällaisessa tilanteessa.

Hypokoira?

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, joka kiinnostaa kovasti itseäni. Sairastuin keväällä 1 tyypin diabetekseen ja siten olen tiedonjanossani ja koiria rakastavana törmännyt termiin "hypokoira". Muistan kyllä etäisesti joskus kuulleeni hypokoirista, muttei ennen viime kevättä asia suuremmin kiinnostanut. Koska nykyään "hypot", hienommin hypoglykemiat eli liian matalat verensokerit, ovat tulleet valitettavan tutuiksi, olen aiheesta kiinnostunut aivan eri mittakaavassa kuin ennen sairastumistani.

Lainaan tuolta Suomen Hypokoira ry:n sivuilta:

"Hypokoira toimii diabeetikon omahoidon tukena ilmaisemalla verensokerinvaihteluita. Koirat pystyvät erinomaisen hajuaistinsa avulla erottamaan verensokerinvaihtelut ihon tuoksun perusteella. Koira voidaan kouluttaa ilmaisemaan matalat ja korkeat verensokerit omistajalleen. Tälläistä koulutettua koiraa kutsutaan hypokoiraksi ja sen on todettu kykenevän ilmaisemaan verensokerivaihtelut jopa ennen kuin diabeetikko itse havaitsee hypoglykemian eli matalan verensokerin oireita.

Verensokerivaihteluiden havaitsemisen ja ilmaisun myötä hypokoira tuo helpotusta ja turvaa diabeetikon arkeen esimerkiksi mahdollistamalla rauhallisemmat yöunet tai tuoden turvaa diabetesta sairastavan koululaisen muutaman tunnin yksinoloon kotona koulun jälkeen.

Koiralla voi olla myös terapeuttinen vaikutus tuomalla lohtua ja uskoa tulevaisuuteen tuoreelle diabeetikolle. Murrosikäisille diabeetikoilla on usein vaikeuksia hyvän hoitotasapainon saavuttamisessa johtuen oman sairauden salailusta ja jopa kieltämisestä. Hypokoira helpottaa diabeteksesta puhumista ja lisää avoimuutta tuoden myönteisiä kokemuksia ja tuntemuksia omistajalleen. Koira myös edistää omistajan terveyttä säännöllisellä ulkoilulla joka tuo myös rytmiä elämään."

Olen siis toivonut, että omakin koiramme, jota on jokseenkin myöhäistä kouluttaa tähän (ainakaan täysin luotettavaksi), oppisi ilmaisemaan edes satunnaisesti matalia verensokereitani, ennen kuin mennään alle 3 verensokereihin. Koska en ole vastasairastuneena jaksanut kauheasti käyttää aikaa asiaan, olen maalaisjärkeiltyäni toiminut vain siten, että olen matalilla huomioinut koiraa ja kun itse aina silloin syön jotain nopeaa hiilihydraattia, niin antanut koirallekin jotain ikäänkuin palkaksi, kun se on ollut kiinnostunut minusta (tai syömisestäni matalilla). Basset koirarotuna on siitä kiitollinen koulutettava, että mitä tulee syömiseen ja herkkuihin, niin se on aina ensimmäisenä paikalla. Jollei Pihka ole syystä tai toisesta kiinnostunut touhuistani matalilla, niin en palkkaa tai huomioi sitä mitenkään. Eli tavoite on ollut "opettaa", että matalilla syöpötellään ja on kivaa (koiralle) -> minulta kannattaa silloin hakea huomiota. En kyllä ole ollut kauhean hyvä opettaja, sikäli, että toisinaan verensokeri on mennyt liian alas ja silloin en koiraa ole enää kauheasti jaksanut huomioida (vaikka se minusta olisi ollutkin kiinnostunut), kun oma olo on ollut liian kurja :(

Viime yönä se sitten tapahtui ensimmäisen kerran. Mies oli yövuorossa, joten nukuin koiran kanssa kahden. Pihka (joka nukkuu sängyssä) herätti minut tökkimällä kuonolla puoli kolmen aikaan. Pihka on meistä sikeäunisin, eikä öisin poistu sängystä, vaikka melkein mitä vain tapahtuisi. Olo ei ollut mitenkään erilainen, mutta mittasin yösokerin, kun nyt kerta heräsin. Se oli 3.9. No päivällä tuo arvo on mielestäni ihan ok (jos tiedän, ettei ruokailuun ole montaa tuntia, enkä aio tehdä mitään fyysistä), mutta yöllä se on minusta hieman turhan matala. Tästä yhdestä onnistumisesta tuskin kannattaa hirmuisesti tuulettaa, mutta tällä kertaa Pihkan ansioista vältin kokonaan hypo-oireet ja lisäksi kurjan reaktiivisen vastaiskun (hypon jälkeen tulee aina helposti se toinen ääripää, ns. vastavaikuttajahormoneista johtuva reaktionousu). Nyt sain aamulla mitattua korkean sokerin sijaan lukeman 4.1 eli erinomaisen aamuarvon.