Pupuvideo ja muita kohtaamisia metsäneläinten kanssa

Sateisesta joulun ajasta piittaamatta olemme olleet koirien kanssa aktiivisesti metsällä. Valkoiseen pukeutuneet jänikset ovat haastavia löydettäviä ja kun suurella työllä ollaan saatu muutamia liikkeelle, niin ne ovat tehokkailla harhautuksillaan ja piilottelukyvyillään eksyttäneet koiramme tuossa tuokiossa. Etenkin kokematon Katla on ollut hämillään, kun ihanainen jäniksen jälki on "hävinnyt" eikä hurjalla lenkitykselläkään enää ole jänistä uudelleen löytänyt.

Poikkeuksetta Katlan jänisajot ovat alkaneet meidän ihmisten pienellä myötävaikutuksella, kun olemme kuljeskelleet koiran perässä ja sattumalta nähneet jäniksen piilottelemassa kätköpaikassaan ja siten osanneet jäädä odottamaan oikeaan paikkaan, kunnes nuori hönttimme tajuaa jäniksen piilon. Tämä on harmittavaista, mutta ilman näitä avustuksia Katla ei todennäköisesti olisi saanut yhtään ajoa näillä leveyspiireillä aikaiseksi (lumeton maa ja valkoinen jänis). Pihkallakin on ollut vaikeuksia ja se sentään tietää, mitä sen kuuluu metsällä tehdä.

Jouluaatonaattona mies oli Katlan kanssa kahdestaan metsällä. Mies "löysi" jäniksen ja pääsi kuvaamaan hienon videopätkän siitä, kun valkoinen metsäjänis jurottaa piilossaan ja Katla aloittaa ajohaukun, kun se viimein luopuu makuupaikastaan. Tarkkasilmäinen voi erottaa kuvan keskellä jäniksen piilopaikassaan.

©TU Metsäjäniksen ylösotto 

Tästä seurasi Katlan tähänastisen metsästäjäuran pisin ajo. Katla selvitti upeasti useamman jäniksen huijausyrityksen ja mies näki jäniksen vielä kaksi kertaa ajon kuluessa, kun jänis palasi makuupaikalleen. Itse seurasin ajon etenemistä älypuhelimeni kautta (ja itsestään selvää: harmittelin, etten itse ollut paikan päällä kuulemassa Katlan ajoa).

©RH Etämetsästystä mobiilisti

Joulun jälkeen sain menetykseni tältä osin takaisin, kun ollessani kahdestaan Katlan kanssa metsällä (jakaannuimme siten, että mies oli tutkapannattoman Pihkan kanssa samaan aikaan toisaalla) havaitsin valkoisen metsäjäniksen vain viiden metrin päästä itsestäni. Kuvamateriaalia en saanut, koska jänis lähti lipettiin samantien, kun katseemme kohtasivat ja se tajusi tullensa havaituksi. Katla oli hakulenkillään noin 50-80 metrin etäisyydellä minusta, joten pakitin nopeasti makuupaikan tuntumasta ja jäin odottamaan saako koira vainun liikkeellä olevasta jäniksestä, kun se palaa luokseni.

©RH "Missä jänis?" Katla ihmettelee.

Katla selvästi haistoi tullessaan jotain, muttei kuitenkaan löytänyt jäniksen tuoreita jälkiä heti. Lopulta näytin sille makuun, josta vasta tajusi alkaa seuraamaan tuoretta jälkeä harvalla ajohaukulla höystettynä. Jänis oli kuitenkin aika kovahermoinen jäärä. Se oli tehnyt vain 50 metriä makuulta ensimmäiset huijakset tiheämmässä pusikossa ja Katlalle tuli heti hukka. Hukan selvittelyyn meni muutama minuutti ja oikeastaan tästä vasta alkoi kunnon ajohaukku, kun hukka selvisi. Ajo ei kuitenkaan edennyt kovinkaan hyvin, vaan koira tuntui hukkaavan jäljet vähän väliä, kunnes ajo päättyi lopulliseen kenraalihukkaan.

©RH Oma paikka, oma rauha

Katlan ajot ovat vielä olleet lyhyitä, mutta kehittymistä on tapahtunut hitaasti, mutta varmasti. Eilen se haki todella hyvin, mutta emme saaneet yhtään liikkeelle asti. Päivän saaliina oli vain yksi jäniksen käpälä, jonka omistaja oli todennäköisesti jäänyt paikallisesti liian suureksi kasvaneen ilvespopulaation kynsiin. Katla ei suostunut käpälän löytöpaikan lähellä irtoamaan kunnolla hakuun vaan piippasi jaloissani. Koska hakua oli ollut pari tuntia, niin päätimme vaihtaa koiraa ja aluetta. Voi olla, että saalistajan hajua oli käpälän lahettyvillä, koska Katla reagoi tuolla tavoin. Toisaalta käpälä ei ollut kovin tuore, joten tuskin ilves ihan lähellä oli?

Katla on aikuistunut huimasti viime aikoina. Se on ottanut Pihkalta oppia "oman tilan hallinnassa" ja osaa nykyään hakeutua ylhäiseen yksinäisyyteen talon perimmäiseen nurkkaan. Sinne se kääriytyy pienelle kerälle ja vetää päälleen ikkunaverhon alaosan siten, että parhaimmillaan koirasta ei näy juuri mitään. Tämä verhon taakse kätkeytyminen on mielenkiintoisesti kopioitu Pihkan "omituisuuksista". Nimittäin Pihka on tuota tehnyt niin kauan kuin muistan... jo pienenä pentuna se tykkäsi piiloutua omaan paikkaansa kankaiden alle. Nykyäänhän se nukkuu jatkuvasti sängyssämme peiton alla, vaikka alunperin koira ei todellakaan saanut tulla sänkyyn.

Pihka pääsi tänään miehen mukana sellaiseen toimintaan, minne ei mitä tahansa koiraa otettaisi (esim. Katlaa). Mies meni kyttäämään peuraa sellaiseen olemattoman ahtaaseen kopperoon keskelle metsää. Sinne Pihka meni mukana "jälkikoiraksi" odottamaan, josko mies ampuisi peuran, jota se pääsisi "jäljittämään". Pihkan on oltava tunteja hiljaa miehen kanssa pienessä tilassa ja myös ampumatilanteessa rauhallinen.

©RH Pieni-Suuri Pihka

Ja olihan se mies peuran saanut. Pihka oli päässyt jäljittämään "haavakkoa" noin 50-60 metrin matkan ja ollut niin innoissaan kuin pieni koira vain voi olla. Oli jopa hurjana innostunut vähän turjuttamaan kaatoa! Pihka on kyllä uskomattomin tietämäni olento, mitä tulee koiran vaistoihin. Se tietää vaistonvaraisesti, miten tuolla pitää käyttäytyä ja toimii täsmälleen niin. Anteeksi hehkutus, mutta Pihka on ihmeellinen ♥

Joulukorttikuvausta

Kerron teille jouluisen salaisuuden; ne kauniit ja "ihqut" kuvat lemmikeistä joulutamineissa ovat yhtä suurta huijausta. Tai itse ainakin olen vakaasti sitä mieltä. Olen viettänyt pari hurmaavaa kuvaussessiota kera meidän mannekiinien ja #ruma sana pois# tunnen, että ponnisteluni täydellisen otoksen vangitsemiseksi digiaikaan on tuomittu epäonnistumaan.

©RH "Tonttujen jouluyö"

Koirien asusteet olin ommellut jo muutama viikko takaperin. Yritin internetin ihmeellisestä maailmasta löytää ohjetta koiralle tehtävään tonttukauluriin tai -viittaan. Voi hyvänen aika, mitä kaikkea löytyy googlettamalla sanoilla christmas/elf + clothes/collars + for dogs. Koiraparat. Ohjetta en löytänyt, mutta hetken mietittyäni mieleeni tuli sellainen kauluri, joka laitetaan estämään koiraa nuolemasta esim. leikkaushaavaa. Päätin käyttää sitä kauluksen kaavan piirtämisen pohjana. Katlalle se kävi sellaisenaan, mutta pienensin kaavaa hieman Pihkan viittaa hahmotellessa. Niistä tuli ihan söpöt (+ helpot pukea + eivätkä rajoita koiran luonnollisia liikkeitä), eikä sellaisia kidutuskapineita, joita selaimen haulla löytyi.

Sovitustilanteessa Katla onnistui irrottamaan jo yhden kulkusen omasta kauluristaan. En ymmärrä miten se ehtikin? Jätin koiran vain sekuntiksi (ehkä korkeintaan minuutiksi) ilman valvontaa, kun tarkastin Pihkan kaulurin kiinnityssysteemiä. Ravistus. Toinen. Kilisee, kilisee... hei hetkinen, miksi tuolla keittiön pöydän alla on kulkunen? K A T L A! Sovitushässäkän jälkeen säilöin puvut koiravarmaan piiloon odottamaan otollisia kuvausolosuhteita.

©RH "Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki"

Tarkalleen valittuna päivänä, kun meitä siunattiin pienellä pakkasella ja henkäyksen ohuella kuurakerroksella maassa, luulin olevani henkisestikin valmis taistoon. Ensin koetimme ulkokuvien ottoa. Koirien pahansisuisista mulkaisuista huolimatta (tai ehkä juuri siksi hähää...), viritin kaulurit kiinni kuvattaviin. Keräsin taskut täyteen nameja ja ulostauduimme terassille.

©RH "Sika"

Vian täytyy olla kuvattavissa. Pihka tekee mitä tahansa nameja saadakseen. Se steppaa, jäpittää, menee makuulle, pyörii, vähtää, tökkii Katlaa, työntää kirsun kameraan ja yrittää ryövätä namit kädestäni. Katla koettaa paeta etsimään piharusakkoa, valuttaa kuolaa stressireaktiona käskytykseen ja näyttää muuten vaan pöllämystyneelle.

Kun toisen koirista saa istumaan nätisti aloilleen, niin toinen liikahtaa epäedulliseen asentoon. Lisäksi vaivalla väsäämäni jouluviitat eivät asettuneet koirien ylle yhtään niin nätisti kuin olin ajatellut. Koska kuvattavat olivat aloillaan vain hetkittäin, myös viitat olivat mitenkuten koirien päällä. Päätin, että riittää kunhan jotain punaista näkyy joka otoksessa.

©RH "On hanget korkeat, nietokset"

©RH "Kilisee, kilisee kulkunen"

Noin 150 kuvan jälkeen, joista mahdollisesti kolme onnistui, olin valmis siirtymään sisäkuvien ottoon. Pihka ja Katla eivät. Muutaman rattoisan talon ympäri tehdyn "lämmittelykierroksen" jälkeen koirat odottivat hännät heiluen minua ulko-ovella. Harkitsin tuokion karvaisten joulukorttien lähettämistä, mutta ne eivät varmaan olisi kovin allergiaystävällisiä.

Kahvitauon jälkeen olin valmis toiseen kuvaussessioon. Vuorasin sohvan valkealla peitteellä, jonka oli tarkoitus kuvastaa lunta, jota ei joulukuusta huolimatta pihalla ole näkynyt. Koirat vilkuilivat minua epäluuloisina. Testasin kameran asetuksia ja otin muutaman kuvan. Hmm, tämä käy nyt liian helposti. Jotain puuttuu vielä... Koirat!!!

©RH "Last Christmas"

Katlan sain houkuteltua namien avulla rappusten alta, mutta Pihkaa ei kutsuista huolimatta näkynyt. Minne se nyt katosi? Onneksi Pihka ei voi vastustaa Oltermannin kutsua. Hain jääkaapista juustokimpaleen ja höyläsin pari siivua...kas siinähän se ♥

©RH "Jollei jouluna ole lunta"

Sitten vaan elukat istumaan sohvalle ja räpsimään. Koirien ilmeet kyllä paljastavat tilanteen normaalista poikkeavan luonteen, mutta kuvat onnistuivat kohtuullisen hyvin, ottaen huomioon mannekiinien vastentahtoisuuden. Ainakaan eivät päässeet pakenemaan rajatulta kuvausalueelta, toisin kuin terassilta. Täydellistä kuvaa en siis saanut, mutta muutama kelpasi kehitettäväksi joulukortteja varten pienen kuvankäsittelymanipulaation jälkeen.

©RH "Enkeli taivaan"

©RH "Jouluyö, juhlayö"

©RH "Kun joulupukki suukon sai"

Eli opetuksena teille; oikeassa elämässä lemmikin kuvaaminen on hikistä ja aikaavievää työtä. Tähän blogitekstiin liitetyt kuvat kertovat karua kieltään Pihkan ja Katlan jouluisesta huumorintajusta, jonka uhriksi jäin. En piruuttanikaan laita tänne yhtään onnistunutta kuvaa. Pitäähän sitä jättää jotain arvailujenkin varaan. Olkaapa hyvät, arvon lukijani.

©RH "Joulumaa"

Rauhallista joulun aikaa kaikille Jänisjemman seuraajille!

Tulenpalvoja ja kipinävahti

Katla rakastaa tulta. 

Lohikäärme sen sisällä vahtii silmä kovana, kun takkaan sytytetään iltaisin tuli. Puut on kasattava oikein. Niiden kasaaminen tietysti riippuu asian hoitavasta ihmisestä, mutta koira seuraa katse ankarana, jotta tulen sytyttäminen sujuu optimaalisesti. Liekit lähtevät nuolemaan puita, jotka rätisevät ja paukkuvat. Hieman Katla säpsähtää kovimpia ääniä, mutta tämän jälkeen luo aina levollisen katseen takkatuleen. Se selvästi tietää milloin kiertoluukku pitää sulkea ja vetoa kannattaa laittaa pienemmälle. Meidän pieni kipinävahtimme.

Kukaan muu meistä ei voi ymmärtää sen kykyä istua muutaman kymmenen sentimetrin etäisyydellä takasta, joka hohkaa tulikuumaa ilmaa. Toisin sanoen perheen muut jäsenet kyllä arvostavat takkatulen lämpöä, muttemme sentään niin hulluja ole, että liekkien ollessa kuumimmillaan, tunkisimme naamamme/kuonomme kiinni takkaluukkuihin. Katla ei näin epäröi toimia.

Se lepäilee takkatulen lämmittäessä (paahtaessa?) sen turkkia.

©RH Katla takan edessä

Se tuijottaa liekkeihin kuin näkisi siellä jotain ylimaallista.

©RH Katla vahtii tulta

Ehkä Katla vain yksinkertaisesti nauttii talven tuomista lisäeduista sisällä.

©RH Katla ja Pihka

Terveisin me kateelliset ja ymmärtämättömät.

Karvian DRAJ-kokeessa

Perinteeksi muodostumisesta voidaan takuulla puhua, kun suuntasimme jo kolmatta vuotta peräkkäin joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna kohti Koillis-Karvian metsästysseuran majaa eli Tervatupaa. Alunperin tämän piti olla Katlan ensimmäinen ajokoekokemus, mutta koiran sairastelujen takia peruimme kokeeseen osallistumisen siltä ja päätimme antaa Pihkalle vielä yhden mahdollisuuden saavuttaa DRAJ AVO1-tulos. Toinen suuri syy haluta kokeeseen oli se, että aioin suorittaa toisen tuomariharjoittelun vielä tämän vuoden puolella ja lisäksi kyseisen seuran koejärjestelyt ovat olleet joka kerta erinomaiset ainakin kokeeseen osallistuvan koiranomistajan silmin.

©RH Talvinen lumikeli DRAJ-kokeessa

Sää ja keliolosuhteet olivat Karvialla täysin erilaiset, joihin etelämpänä ollaan totuttu. Lunta oli paikoin hyvinkin yli 15 cm ja aamun muutama pakkasaste kiristyi päivän mittaan lähes -10 asteen lukemaan. Lisäksi koko päivän satoi heikkoa lumisadetta ja tuuli voimistui aamun melko tyynestä noin 8 m/s lukemiin iltapäiväksi. Edellisenä päivänä oli myös satanut lunta ja jänikset eivät selvästikään olleet liikkuneet paljoakaan lumisateen vuoksi.

Laitoimme Pihkalle jo aamulla takin ylle autossa oloajaksi, koska tosiaan nypin koiran noin kuukausi sitten lähes karvattomaksi (hups ja ehkä myös uups...). Pihkalla ei siis ollut luontevaa keliin sopivaa varustusta suojana pakkassäätä vastaan. Irtipidettynä sillä ei tietenkään ole yllään muuta kuin tutkapanta (tähän on syynsä). Lisäksi kokeen jälkeen mies kuivasi koiran hyvin ja vasta sen jälkeen puki takin takaisin koiralle, ennen kuin se laitettiin autoon omaan koppaansa lepäämään.

Aamu alkoi rekisteri- ja rokotustodistusten tarkistuksella ja ylituomarin puhuttelulla. Itseasiassa kokeessa oli kaksi ylituomaria. Kokeen varsinaisena ylituomarina toimi Timo Nurmiluoto ja kokeen käytännön tuomarivelvoitteet hoiti ylituomariharjoittelija Jussi Okkonen. Samana päivänä Tervatupaa käytettiin myös hirvenhaukkukokeen keskuspaikkana, joten tiivistä meillä oli ja "tupa tuntui olevan täysi" :) Hirvikoiria oli iso määrä, yhteensä 16 koiraa.

Saimme ylituomarilta poikkeusluvan siihen, että sain toimia voittajakoiran toisena palkintotuomarina, vaikkei kokelaana minulla vielä virallista pätevyyttä ollutkaan. Tämä siitä syystä, ettemme saaneet kokeeseen hankittua palkintotuomaria. Onneksi olin jo yhden harjoittelun suorittanut, koska tällä kertaa merkintäni ihan oikeasti vaikuttivat koiran arvosteluun. Ensimmäisessä harjoittelussa arvosteluni ei vaikuttanut koiran tulokseen mitenkään. Täytyy myöntää, että kyllä se vaikutti myös suhtautumiseen, kun tiesi, että omat pistekorttiin tehdyt merkinnät huomioidaan. Jännitti!

DRAJ-kokeeseen oli ilmoittautunut yhteensä 5 koiraa, joista kaksi VOI-koiria. Sain tuomaroitavaksi Hippa-nimisen uros-dreeverin. Aluksi "tyyppi" suhtautui minuun tunkeilijana, kun matkustimme yhdessä takapenkillä (koira ja minä) ryhmätuomarin ottaessa paikkansa apukuskin paikalta koiranohjaajan ajamassa autossa. Hippa mulkoili sivusilmällä minua, epäilyttävää naisihmistä, eikä ottanut kontaktia. Ensimmäisen erän jälkeen kaveri oli jo hyvää pataa kanssani ja nojautui kiinni kylkeeni siirtyessämme toiseen maastoon.

©RH Hippa

Hippa oli erittäin hyvä hakija ja jäniksen ylösottokin sujui ripeästi ilman vaikeuksia. Heti ensimmäisen erän ajosta näin jäniksen kahteen kertaan. Ajo valitettavasti karkkosi alueelta kohti tietä ja tuomareilla oli vaikeuksia kuulla koiran haukkua. Siirryin koiranohjaajan kanssa patikoimalla kohti koiraa, jolle oli tullut tiehukka. Ryhmätuomari otti koiranohjaajan auton ja siirtyi teitse lähelle koiraa. Valitettavasti hukka ei selvinnyt riittävässä ajassa ja erä päättyi. Toisen erän alussa Hippa päätti antaa kyytiä hirvelle, joka ohitti meidät noin 30 metrin etäisyydeltä. Koira otettiin kiinni ja siirryimme koira kytkettynä toiselle puolen tietä. Sieltä Hippa etsi jäniksen, jota ajoi hienosti koko lyhyen erän ilman vaikeuksia (1 tunti). Hipan työskentelyä oli ilo seurata. Ajoaika ei kuitenkaan riittänyt ihan ykköstulokseen ja koira sai tulokseksi VOI2.

Tietysti ajatukset välillä harhailivat Pihkan suoritukseen toisaalla ja myönnän seuranneeni tutkan kautta toisinaan myös sen ja miehen tilannetta.

Tervatupaan palatessamme jäätyneinä, mutta tyytyväisinä, en vielä tiennyt Pihkan tulosta, mutta sen tiesin, että se oli ajanut melko hyvän jänisajon. Mies piti minut jännityksessä, vaikka jotenkin hänen naamastaan osasin päätellä, että kyllä se ykköstulos sieltä viimein oli saatu. Pisteet selvisivät minulle vasta palkintojenjakotilanteessa. Koe oli samalla basset cup -osakilpailu. Pihkan lisäksi kokeessa kilpaili myös toinen bretagenbassettinarttu (myös AVO-luokassa), joten jännittävää oli myös tietää miten Pihka pärjäsi suhteessa toiseen bassettiin. Alla Pihkan koepöytäkirjasta kopioidut tiedot:

Ominaisuuspisteet:
Haku 1.5/5
Ylösotto 2/5
Ajovarmuus 4/5
Haukku (kuuluvuus, sointi) 4/5
Haukun luonne ja vaihtelevuus 3/5
Tottelevaisuus/yhteistyö 5/5
Kokonaisvaikutelma 3.5/5
Ominaisuuspisteet yhteensä: 23.00 pistettä

Ajopisteet:
Ajoaika yhteensä 84 min = 45.50 pistettä

TULOS 68.50 pistettä -> AVO1

Koeselostus:
Haku läheltä. Ylösotto runsaasti herätellen. Ajo pääpiirtein erittäin sujuvaa ja rehellistä. Haukku kaksiääninen, tiheä ja kuuluva, ei kovin kertova. Tottelevainen ja yhteistyökykyinen. Metsästysinto normaali.

Myös toinen bretagnenbassetti Sissi eli Hasta La Vista Gracie Norjasta sai AVO1 tuloksen, mutta pisteissä hävisi basset cup -osakilpailun Pihkalle. Hienosti molemmat bretagnenbassetit siirtyivät tuloksillaan voittajaluokkaan.

©RH Päivän menestyjä

Pihkan hausta ja ylösotosta saadut huonot pisteet olivat täysin ansaittuja, koska koiran työskentely oli tutkastakin seurattuna surkeaa. Hyvällä tuurilla sai kuitenkin jäniksen liikkeelle (tyylillä: "mölinällä ja pelottavalla äänellä se lähtee"). Pihkan suoritus oli huonompi kuin itsenäisyyspäivänä, mutta kuitenkin toiseksi paras tänä syksynä, joten tyytyväinen pitää olla.

Itsenäisyyspäivän ajo

Pakko sitä on Pihkaa tästä päivästä kiittää blogitsekin. Koira tarjosi meille tänään loistavan päivän jänismetsällä. Pihkan ajot syksyn mittaan eivät paljon kehuja ole ansainneet, mutta tänään Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi koira teki parhaansa haussa, ylösotossa, ajossa ja hukkien selvityksessä.

Meillä on huomenna jännittävä päivä edessä Karvian DRAJ-kokeessa, joten toivoa täytyy, että Pihkan vire kestää ja meillä olisi kotiin tuomisiksi muutakin kuin toinen suoritettu tuomariharjoittelu.

Mutta ei mennä vielä asioide edelle. Tänään Pihka ajoi jänistä yli puolitoista tuntia (ajasta miinustettu hukat) ja olimme hyvin lähellä saada saalistakin. Rajon alueella oli toinen ajo käynnissä ja saimme kuulostella varmasti voittajatasoisen koiran työskentelyä sen lisäksi, että Pihka paukutti menemään jopa yli 90 haukun tiheällä äänenannolla, mikä on todella harvinaista Pihkan haukkutiheydeksi.

©RH Pihka ajon huumassa

Tästä on mukava mennä yöpuulle ja herätä aamuyöstä noin neljältä, kun lähdemme ajamaan kohti koemaastoja. Toivottavasti kelit ja muutkin olosuhteet ovat hyvälle ajolle suotuisat.

Se paskempi juttu

Alkuun pakollinen "disclaimer". Jos olet syömässä jotain tai muuten vaan herkkä, tämän tekstin lukeminen kannattaa ehkä jättää väliin.

Katlan ripuli tai mikä tauti se nyt ikinä olikaan valitettavasti uusiutui. Lauantaina vatsa oli hieman löysällä ja sunnuntaina jo enemmän. Maanantaiksi tyttö järjesti meille poissaollessamme siivottavaa, kun työpäivän jälkeen palasimme kotiin. Onneksi matot olivat välttyneet kuin ihmeen kaupalla "tuotoksesta". Lisäksi koira alkoi raapia korviaan, jotka tietty sitten punottivat. Katla sai kaulurin kaulaansa ja sen ilmeestä kyllä näki, mitä se meistä ajatteli.

Koiran olemus ei ollut mitenkään sairas, mutta emme jääneet odottamaan tilanteen pahenemista ilman eläinlääkärin tarkastusta. Eilen olimme Katlaa näyttämässä ja siltä otettiin verinäyte. Lisäksi korvista otettiin näytteet. Saatiin tipat laitettavaksi korviin (2 kertaa vrk, kolmen viikon ajan) ja uusi antibioottikuuri, joka aloitetaan myöhemmin. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että syötetäänkö antibiootit vatsan vai korvien vuoksi, mutta yhtä kaikki tämä tarkoittaa Katlalle sairaslomaa.

Eläinlääkäri halusi perusteellisuuden vuoksi myös ulostenäytteet. Hyvä näin. Parempi olla perusteellinen kuin harmitella jälkeenpäin, ettei tutkittu tarpeeksi. Mutta omaa jaksamista tämä koiran sairastelu kyllä koettelee.

Eilen kakkanäytteenotto sujui melko helpolla, kun ensimmäinen tuotos tuli omalle pihanurmikolle (ei ollut edes vetelää?!). Siellä kyykin ja lusikoin pienen kokkareen sitä itseään muovikippoon. Niin muistinko jo sanoa, että tätä pitää harrastaa kolme vuorokautta ja mielellään jokaisesta tuotoksesta pitää ottaa näyte. Koirahan tekee kakkoshädän normaalisti keskimäärin 2 kertaa päivässä, mutta ripuloiva koira... Odotettavissa on, etten mitenkään erityisesti nauti näistä tulevista päivistä.

Tänä aamuna sitten haasteita piisasi. Näytepurkki ja lusikka mukanani käytin koirat hihnakävelyllä ennen töihin lähtöä. Vähintään pari kättä olisi ollut hyvä olla enemmän. Kun Katla vihdoin löysi sopivan paikan (jyrkkä ojanpenger kaukana katuvaloista), saattoi allekirjoittaneen kasvoilla näkyä epätoivoa. Pihka tempoi kohti tien toista puolta, kun laskeuduin urheasti kohti ojanpohjaa.



Mainitsinko jo että oli *piip* pimeää. Tietysti minulla oli otsalamppu (muuten en olisi ikinä löytänyt läjää), mutta vaikka kuinka tihrustin, niin en nähnyt missä kasa oli. Haistoin kyllä, mutta siellä pimeydessä mitään nähnyt! Aikani kiroiltuani se kuitenkin löytyi. Eikä onneksi kengänpohjasta, mikä sen steppailun jälkeen olisi ollut jopa todennäköistä. Molemmat koirat näyttivät ulospäin bassetmaisen ilmeettömiltä (tiedätte sen vakavan surumielisen katseen), mutta olen varma, että ne nauroivat minulle.


©RH Pihkan Basset-katse, 2008

Ennen kasan löytymistä olin ehtinyt kieltää koiria vetämästä minua kumoon x4, irroittanut vahingossa Pihkan hihnasta otteen (se karkasi toiselle puolelle katua, mutta palasi käskystä), aiheuttanut muutamassa ohitse menneessä pyöräilijässä hämmästystä (ehkä kenties myös kauhua?), melkein hukannut teelusikan heinikkoon... voi hyvää päivää.

Ja toivottavasti kukaan ei sitten enää tämän avautumisen jälkeen lohduta sanomalla, että:
"Eihän kakkanäytteen ottaminen ei ole mitenkään vaikeaa, kun vertaa pissanäytteeseen...".

Ulkonäköä, luonnetta ja käyttäytymistä

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi on Katlasta otettu "virallinen" seisotuskuva. Tänään päätin kääriä hihat ja nostaa Katlan pöydälle. Pihkaa en tällä kertaa viitsinyt vaivata kuvaamisella, etenkin kun menin vähän aloittelemaan Pihkankin niskavillojen hmm... siivousta ja koira näyttää nyt vuorostaan kapiselta (kenties asteen pari pahemmalta kuin Katla jokin aika sitten).

©RH Katla reilun vuoden ikäinen

Onneksi pöytä ei tunnu enää kutistuneen niin voimakkaasti kuin alkuvuonna, mutta kieltämättä koira on hivenen iso seisotettavaksi pöydällä. Toisaalta kuvaaminen on helpompaa, vaikka asennosta en tiedä sanoa, kun kokemusta ei näyttelyhommista ole juurikaan. Lähinnä näitä muistoksi itselleni räpsin, että näkee koiran ulkonäön muutokset, joita ei todellakaan huomaa ellei vertaa aiempiin kuviin. Katla on todella laihassa kunnossa vieläkin (noin 18 kg), vaikka se on lihotuskuurilla. Hiukan vieläkin kylkiluut näkyvät, vaikkei tilanne enää ole niin huono kuin ripulin jälkeen.

Mielestäni Katla on todella kaunis koira, vaikka bretagnenbassetiksi painii ihan omassa sarjassaan suuren kokonsa takia. Myös luonne on kehittynyt miellyttävämmäksi nyt, kun terävin kärki pentuiän vouhotuksesta on lähtenyt. Katla on luonteeltaan mutkattoman ystävällinen ja ihmisläheinen. Sen vaistot ovat terävät ja se huomioi eritavalla (pystykorvamaisemmin?) ja voimakkaammin ympäristöään kuin Pihka. Sen mielenliikkeitä on helppo seurata ja ymmärtää. Tarvittaessa siitä löytyy pikantti määrä bassetille ominaista jääräpäisyyttä, vaikkei se ole yhtä helposti havaittavissa kuin Pihkassa.

Katla on luonteeltaan helpommin koulutettava kuin Pihka. "Helpommin" on tietysti makuasia, nimittäin Pihkakin oppii helposti, mutta se tarvitsee (lue: himoitsee) palkitsemista nameilla. Katla ei nameista paljon piittaa, mutta se arvostaa sitä, että asiat sujuvat jouhevasti ja siksi ohjautuu käyttäytymään oikein ilman tiukkaa koulutustaistelua. Sitä vastoin Katlan saaminen toko-tyyppisesti koulutetuksi voisi tuottaa ennenaikaisen harmaantumisen kiharalle päälleni. Olen tyytynyt sen kohdalla vähempään kuin Pihkan. Osittain syynä on se kuuluisa "toinen lapsi" ilmiö, mutta olen myös tajunnut, ettei metsästyskoiraa vain voi kouluttaa kuten esimerkiksi seura- tai palveluskoiria. Mahdollista kyllä. Muttei kovin järkevää.

©RH Katla

Katla ei silti ole mikään vapaankasvatuksen herranterttu. Ehkä sen suhteen on keskitytty enemmän olennaiseen kuin pilkun viilaamiseen. Koiran ei tarvitse (etenkään metsästyskoiran) kulkea täsmälleen pohkeeseeni nojautuen, vaan riittää, ettei se hinaa minua pitkin katuojaa ja syö vastaantulijoita välipalana. En ole unohtanut niitä taisteluja, joita Pihkan kanssa käytiin hihnakäytöksen suhteen. Olin alusta asti sitä mieltä, ettei palkitseminen hihnakävelyssä ole meidän juttu, vaan koira oppii kulkemaan nätisti hihnassa ihan sillä, etten liiku silloin kuin se kiskoo remmissä. Voi kuinka väärässä olinkaan. Pihka oli hihnakäytöksen suhteen hirviö. Se veti jokaiseen ilmansuuntaan, eikä välittänyt ohjailusta, pysähtymisistä, nykäisyistä, tasajaloin hyppimisestä, pirueteista...ööyyh, kaikkea koetettiin valehtelematta. Lopulta päädyin kokeilemaan nameja. Vain pari toistoa (nooh ehkä hieman useampi) palkitsemisen kera ja koira alkoi aina tietyn äänen kuulessaan liimautua kulkemaan vierelläni. Lopulta hihnahirviöaika oli ohitse ja koira jopa ohitti muita vastaantulijoita (myös koiria) vetämättä.

Katlan suhteen olin varautunut pahimpaan (ostin jopa sellaisen vedonestovaljaan). Katla ei kuitenkaan ollut yhtään niin paha kuin oletin. Tietysti se kokeili vetämistä jonkun verran, mutta käytettiin silloin toisinaan vedonestovaljasta ja pysähtymistä vetäessä. Ikävin aika kesti muutamia kuukausia, kunnes vetäminen huonona tapana vain hiipui pois ilman mitään suurempia kikkailuja. Nykyään kävelylenkeillä käytössä on ihan normaali panta, valjaat meillä koiralla yleensä päällä vain juostessa tai jälkityössä.

Myrskyvaroitus

Aikamoisen myrskysään lykkäsi ja jouduimme varttomaan keskipäivään ennen kuin lähdimme Katlan kanssa jänismetsälle. Tuuli se silloinkin vielä paljon (19 m/s), mutta kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin aamulla, jolloin pahimmillaan puuskat olivat 27 m/s tai enemmän.

©RH Katla ja metsämies

Mies oli koko viikonlopun töissä ja siksi menin miehen isän kanssa metsälle. Päätimme mennä hätyyttämään Lonsin puskissa olevia jäniksiä. Tosin tiedossa ei ollut mitään "varmaa" yksilöä, mutta Katlan ollessa ensimmäistä kertaa metsällä juoksun ja sairastelun jälkeen, tavoite oli lähinnä päästä pitämään koiraa irti ja antaa sen juoksennella maastossa. Lisäksi täällä ei vielä ole lunta (tai pakkaskelejä) ollut ja jänikset jurottavat puskissaan haluttomina paljastamaan sijaintiaan, koska niiden suojaväri on kelille täysin väärä.

©RH Sininen taivas yllä

Lonsi on hyvin peitteinen ja kasvaa tiheää sekametsää, eikä tuulen voimakkuus tuntunut niin hirmuiselta verrattuna avoimempaan paikkaan. Kova tuuli häiritsee siten, ettei koiran ajohaukku kuulu paria sataa metriä pidemmälle. Ilman koiratutkaa keli olisi ollut jänismetsästykselle todella hankala. Maasto tuntui sellaiselta aidolta vanhalta metsältä sammalen peittämine puunrunkoineen ja pystyyn kuolleine keloineen. Myrsky koetteli vanhojen puiden voimia ja ne taipuivat toisiaan vasten tuulessa, jonka ujelluksen lisäksi metsän täytti valittava narina ja pauke. Katla oli hämillään äänistä ja pysähteli usein kuuntelemaan metsän tarinoita.

©RH Metsäjäniksen jätökset

Näimme jäniksen jätöksiä, jotka vahvistivat, että myös Lonsin alueella majailee metsäjänis. Lähestyimme hitaasti Lonsin peltoa tullen metsäuralle, jota pitkin lähdimme kulkemaan. Peltoon oli enää alle 100 metriä, kun Katla alkoi haistella heinikossa tien vieressä ja pysähdyimme katselemaan. Miehen isä kulki hieman etäämmäs minusta ja ehdin vain säpsähtää, kun iso valkoinen lähti liikkeelle noin kymmenen metrin päässä olevan kuusipuun alta. Katla ei sitä heti haistanut, mutta kun spontaanisti kiljaisin "pupu" ja miehen isän haulikko kohosi kohti jänistä (onneksi hän ei kuitenkaan ampunut), niin koirakin kuonon noustua ylös sai ilmavainun jäniksestä. Se olikin menoa sitten.

Koska jänisajon lähtö oli melkoinen syöksähdys, aju (☺) oli hyvin nopeatempoinen. Ensimmäiset 5 minuuttia jäniksellä oli kiire, mutta sen jälkeen se oli ehtinyt tehdä Katlalle haasteita selvitettäväksi. Ensimmäisen paluuperähuijauksen Katla selvitti hienosti, vaikka siihen tuhrautuikin useita minuutteja. Jänis kuitenkin oli tehnyt heti perään uudet huijaukset, joiden selvittely ei Katlalta sitten enää onnistunut. Ajoa kesti yhteensä noin 20 minuuttia, jonka jälkeen viimeisen tuloksettoman hukkaselvittelyn (Rajonsuolla) jälkeen Katla lähti palaamaan omia jälkiään kohti ajon lähtöpaikkaa. Lähdin juoksemaan koiraa vastaan. Päätin usuttaa koiran vielä takaisin hukkaamilleen jäljille.

Iloisen metsässä kohtaamisen jälkeen siirryimme ripeästi kohti jäniksen "hukkumispaikkaa", jonka Katla tutkan mukaan kävi tsekkaamassa uudelleen. Kuljin koiran perässä suoaluetta pitkin kunnes tulimme Rajon peltojen läheisyyteen. Sieltä lähdimme kulkemaan takaisin kohti Lonsin peltoja, koska en uskonut, että enää samaa pupua löydämme. Suoalue oli selkeästi jäniksen omaa reviiriä, koska siellä oli runsaasti pipanoita.

©RH Aurinko keskipäivällä

Minä ja koira palasimme miehen isän luokse Lonsin pelloille, mistä lähdimme yhdessä paluumatkalle kohti autoa.

©RH Lonsin metsässä

Olen tyytyväinen Katlan suoritukseen tänään, vaikka se hetkittäin pysytteli turhankin lähellä, eikä hakuetäisyys ollut riittävä. Toisaalta tässä oli monta viikkoa välissä ilman irtipitoa, joten koiran kunto ja kehittyminen ovat olleet tauolla. Lisäksi myrskylukemiin yltävä tuuli saattoi myös pelottaa nuorta koiraa. Toivottavasti Katla pysyy nyt terveenä ja päästään tarjoamaan sille mahdollisimman usein "metsäaikaa" ja mahdollisuuksia saada jänisajoja.

Katlan verran karvaa ja huolta

Vastoinkäymisiä tuntuu nyt piisaavan riesaksi asti. Katlan juoksu on käytännössä jo kokonaan ohitse, mutta koko viime viikon Katlan vatsa oli sekaisin ja ripuli paheni perjantaihin mennessä sellaiseksi, ettei uskallettu katsoa asiaa enää viikonlopun ylitse. Kävimme näyttämässä koiraa eläinlääkäripäivystyksessä. Katla oli hyväkuntoinen, mutta se oli oksennellut ja ulosteessa oli ollut verta (+ viikon aikana kahdesti työpäivän aikana ripuloinut sisälle).

Eläinlääkäri tutki Katlan, jolla tosiaan oli suoli ärtynyt pitkittyneen ripulin vuoksi. Koiralla ei ollut lämpöä, eikä vielä ollut kuivunut paljonkaan. Lääkäri antoi kuitenkin pahoinvointiestolääkkeen ja lisäksi koira nesteytettiin tipalla. Katla käyttäytyi todella hienosti, eikä sitä tarvinnut rauhoittaa. Saimme myös viikon mittaisen antibioottikuurin. Lääke tehosi nopeasti ja koira on tänään ulostanut jo normaalisti ja on muutenkin oma reipas itsensä. Jätimme silti Katlan osalta metsästykset tältä viikonlopulta, ettei rasiteta koiraa ja pahenneta sen tilaa uudelleen. Harmi juttu, koska nuoren koiran olisi tärkeää päästä tutkimaan jänismaastoja. Riskinä siinä olisi voinut olla jänisajo, mikä olisi ollut toipilaalle liikaa.

Pihka oli maastossa tänään miehen kanssa. Oli hakenut jänistä hyvin, muttei tänäkään viikonloppuna saanut mitään ylös ajoksi asti. Miehen mukaan koira olisi kyllä työskentelyllään jo ansainnut jänisajon. Harmi, ettei jänikset olleet sillä tuulella :)

Itse olin Katlan kanssa kotona aamupäivän, jolloin ajattelin hieman siistiä sen turkkia, josta on alkanut irrota karvaa sieltä täältä. Muutaman furminointivedon jäljiltä kädessäni oli tukko karvaa (koirasta, jolla on maltillinen turkki). Hämmentyneenä vaihdoin furminaattorin trimmausveitseen ja aloitin nypinnän. Lopputulos reilun puolentunnin jälkeen:

©RH Karvaa ja karvaa

Vain selän pieni rantu ja kaula-niska sektori jäi nyppimättä, kun piti lähteä isänpäivän viettoon sukulaisiin. En tiedä oliko syynä juoksun loppuminen, stressi ripulitaudista vai mikä, mutta Katlan karva irtosi ilman mitään erityistä nyhtämistä. En ole koskaan nyppinyt koiraa näin nopeasti, enkä usko, että syynä on vain Katlan karvan laatu. Viimeksi touhuun meni huomattavan kauemmin aikaa saman koiran kanssa.

Karva ei mielestäni edes ollut kovin pitkää vielä, mutta voi olla, ettei se tuon pidemmäksi kasvakkaan. Tarkoittanee sitä, että nypinnän joutuu tekemään useammin kuin kaksi kertaa vuodessa sen kanssa. Tai sitten tämä kerta oli vain poikkeus. Jokatapauksessa ei kovin kiva aika riisua koiraa turkista, kun tietää ettei kelit ainakaan lämpimämmiksi tästä muutu. Onneksi tänne pahimmat pakkaset tulevat vasta tammi-helmikussa, joten ehtii vielä kasvattaa tilalle jonkinmoisen sängen.

Metsästyssanastoa

Mietiskelin metsästyssanastoa ja sitä, että monille asioille, tavoille tai maastopaikoille on hyvin kuvaavia ja hauskoja nimiä, joiden historiaa on kiva pohtia. Aina tarkenteen käyttäjä ei itsekään tiedä, mistä nimi on alunperin tullut. Osa sanastosta on ihan yleistä metsästysjargonia, joka ei rajoitu vain tietyntyyppiseen metsästykseen vaan on voinut siirtyä esim. hirvijahtisanastosta jänismetsälle sovellettuna. Toisaalta sanastossa vilahtaa myös paikallinen vaikutus. Esimerkiksi aju on aivan ihana sana, joka tarkoittaa koiran ajoa savolaisittain. Olen päättänyt adoptoida sen käyttöön myös tänne länsirannikolle.

Myös maastossa liikkumiseen ja paikkojen löytämiseen lisänimet ovat sangen tarpeellisia. On näet erittäin vaikeaa ilman näitä tarkenteita selittää metsästyskaverille esim. sitä, mihin auto jätettiin, koira päästettiin irti tai mistä koira sai jäniksen ylös. Karttoihin painetut paikannimet toki ovat käytössä, mutta riittävään tarkkuuteen niillä ei päästä.

Alla sekalaisessa järjestyksessä metsästyssanastoa, johon itse olen täällä meilläpäin törmännyt.

Maastopaikkoja

©RH Rusakkosaalis 2010

Tupsutorni: Alunperin kyseinen hirvitorni on sijainnut ison puun/puskan vieressä. Tälle on käytössä myös toinen, ei niin sivistynyt nimi (tussutorni).
Paadenpaaden: Sanaleikin tuloksena tullut nimi eräälle rajapyykkikivelle, jonka vieressä on otollinen passipaikka.
Piirla: Koskenmetsän reunamilla sijaitseva jänismaasto.
Kurruttajan nokka (tai ruokintapaikka): Peurojen ruokintapaikka Kurruttajan peltojen päässä.
Laavu: Santtion metsätien varrella oleva laavu.
Auvon nuotioplassi: Nimi nuotiopaikalle tulee metsäpalstan maanomistajan mukaan. Plassi tarkoittaa yleisesti jotain paikkaa ja siihen olen törmännyt muissakin yhteyksissä.
Äijävuori: Kartalla lukee "Äijänvuori", puhekielessä aina "äijä" ei "äijän".
Kanersuon tihuvikko: Tänne on monta jänisajoa kadonnut päättyen koiran kenraalihukkaan.
Koskenmetsän pisto / Pitkissuon kääntöpaikka: Pistot ja kääntöpaikat tarkoittavat yleisesti "isommalta" tieltä lähteviä sivuhaaroja, joiden päässä voi olla silmukka, jossa auton saa käännettyä  tai sitten ei ole.
Kolmen tien haara: Eräs hyvä passipaikka.
Arkintie: Esimerkkinä tien nimistä, joita ei lue missään, vaan ovat ainoastaan paikallisten tiedossa (tämä on siis vain yksi monista).

Muuta (jänis)metsästyssanastoa

Pupuheinä: Jänikset ruokailevat/oleskelevat mielellään tietyn tyyppisessä heinikossa. Ruokailupaikan merkkejä ovat myös paikalta mahdollisesti löytyvät jätökset.
Pupupuska: Jäniksen mentävä suojainen makuupaikaksi kelpaava puska tai puun alaosa.
Pomppujänis: Yleensä termi liittyy jäniksen (rusakon) metsästykseen ilman koiraa. Koirankin kanssa on mahdollista saada ajo pomppujäniksestä, muttei se ole hyvä asia haun ja ylösoton oppimisen kannalta.
Kennelpupu: Jänis, jonka elinpiiri ja tavat tiedetään hyvin, mutta jota ei pyritä saamaan saaliiksi, jotta sitä voidaan käydä ajamassa koiran kanssa uudelleenkin.
Kiimakuoppa: Hirvieläinten jäljiltä maahan on kuopsutettu pieni kuoppa.
Lapanen: Syyskesän jäniksen poikanen, joka on noh, pieni kuin lapanen.
Valkoinen (tai valko): Jänis talvella.
Ruskea: Jänis kesällä/syksyllä.
Paluuperä(t): Jänikselle tyypillinen tapa eksyttää saalistajansa jäljiltään kulkemalla jo kulkemiaan jälkiään takaisin ja hyppäämällä pitkälle jäljen sivuun. Toistettuna kertaa x.
Perslähtö: Koira onnistuu pääsemään melkein kiinni jänikseen ennen kuin se päättää jättää makuupaikkansa.
Lymy: Etenkin hyvin nuori jänis ei mielellään pysy ajossa vaan piiloutuu, menee lymyyn, siten, ettei koira sitä enää löydä.
Jänis tai ajo löytyy korkin alla: Joskus on tarpeen varmistaa, ettei ajon alkamisen esteenä ole, se ettei kanssa metsästäjille/tuomarille ole tarjottu pientä ryyppyä. Tämä kuuluu kastiin "taikausko".
Karkkojänis: Ajossa olevan jäniksen lisäksi alueella on toinen jänis liikkeellä.
Mölistä (löysä, löysyys): Koira haukkuu löysästi eli antaa ääntä yöjäljellä tai huomattavan paljon jälkeen jäniksestä jäätyään.
Tiukka (tiukkuus): Koira on tiukka, jollei se hauku ollenkaan tai haukkuu liian vähän ajossa ollessaan.
"Liian rehellinen": Sanotaan koirasta, joka hiljenee liiaksikin, kun sillä on vaikeuksia ajossa tms.
"Jänis on tiukassa/sitkeässä" tai "Jänis jurottaa": Tarkoitetaan tilannetta, jolloin jänis ei syystä tai toisesta halua lähteä makuupaikaltaan ja koira ei saa jänistä ajoon.
"Jäniksellä on hajuton aika": Tämän todenpitävyydestä ei ole tietoa, mutta joka syksyyn kuulemma osuu ajanjakso (olikosenytviikkovaiperätikuukausi?), jolloin jänis ei haise miltään.
Syttyä (syttynyt): Koira, joka on ymmärtänyt jäniksenajon "perusteet", eli osaa haukkua ajaessaan.
"Karvalakistakin saa ajokoiran": Tämä toteamus tarkoittaa sitä, että huonommankin koiran voi kouluttamalla saada ajavaksi, vaikkei sen ominaisuudet siinä olisikaan niin hyvät kuin erinomaisen riistavietin omaavilla lajikumppaneilla.
"Kiertää jänis": Lumikelillä jäniksen sijainnin voi selvittää kiertämällä sen jättämiä jälkiä. Tällöin jäniksen tiedetään olevan tietyn alueen sisällä.

Metsämiehen rakkaudentunnustus

Tänään oli Pihkan metsästysvuoro. Maastona oli jälleen melko uusi alue, Mieho, jossa hirviporukan havaintojen perusteella oli nähty valkoinen jänis. Varsin pupukelpoiselta metsä vaikuttikin. Pihka teki hienoa työtä (tällä kertaa ilman turhia mölinöitä). Me seurailimme pikkuhiljaa koiran perässä, kun se teki sille tyypillistä pientä hakulenkkiä ympärillämme.

©RH Pihkainen metsä

Pientä herättelyäkin Pihka yritti, muttei saanut lupaavasta äänenkäytöstä huolimatta mitään ylös. Koska maa on vielä sula ja tämän alueen jänis ilmeisesti jo vaihtanut talvivarustukseen, ei jäniksen ylössaaminen edes todella taitavalta koiralta ole mikään helppo temppu. Pihkan haku ja ylösottokyky huomioon ottaen tehtävä oli sille miltei mahdoton. No kivaa koiralla ainakin oli kuten yllä olevasta kuvastakin voi havaita.

Kun alue oli nuohottu jokaista kuusentupsua myöten päätimme luovuttaa ja siirtyä makkaranpaistoon. Mies sytytti nuotion tervaksilla ja taiteili makkaraankin sydämen. Voisiko sitä metsämies enää selvemmin ilmaista ♥

©RH Makkaranuotion alku

©RH Rakkaudentunnustus nuotiolla

©RH Pihka varttoo

Katlan juoksu lienee jo paremmalla puolella, koska vuoto on vähentynyt hyvin niukaksi. Uskoakseni niin sanotut tärppipäivät menivät jo, mutta pidämme koiran silti vielä kytkettynä ja pois metsästyskäytöstä.

Juoksuaika

©RH Katlan ensimmäinen juoksu alkoi

Katla ehti täyttää nipinapin yhden vuoden ennen ensimmäisen juoksunsa alkua. Kauan odotettu, vaikkei kaivattu aika alkoi viime viikon torstaina, jolloin Katlalla oli ikää 1 vuosi ja 1 päivä. Pienestä vauvastani tuli aikuinen narttu.

Jännää, ettei Katlalla ollut mitään selkeitä ennakko-oireita havaittavissa ennen tiputtelun alkua. Olen koiran käytöstä ja olemusta tiiraillut jo kesästä asti ja monta kertaa miehelle todennut, että tuo ja tuo asia/käytös varmaan enteilee juoksun alkua. Olen siis vouhottanut kyllästymiseen asti ja aivan turhaan, koska mitkään havaitsemistani varmoista signaaleista eivät ole "avanneet hanoja".

Nyt jälkeenpäin ajateltuna Katlalla oli vatsa sekaisin Savon reissullamme, mutta en kyllä päivän verran kestävää "löysäilyä" osaa laittaa juoksun alkamisen oireeksi (ainakaan etukäteen ajateltuna, koska itse automatkakin voi jännittää eläintä ja pistää elimistön sekaisin). Valle-isäkään ei Katlasta piitannut siinä mielessä. Tosin se onkin hyvin tarkka narttujen tilasta, eikä kiinnostu niistä ennen kuin "ne päivät" ovat kohdalla. Coitos Katlaa kyllä leikki-astui, mutta se oli sellaista kömpelöä nuoren uroksen häseltämistä, jota ei voinut mitenkään ottaa tosissaan. Muita ennakko-oireita juoksusta emme huomanneet, vaikka tietysti sitä odotettu oli.

Juoksu alkoi äkäisesti ja erittäin runsaana. Katla onkin oikeastaan kaiken suhteen nopea suoritustyyliltään ja suurta määrää tai kokoa suosiva, joten en oikeastaan tiedä, mikä tässä niin kovasti itseäni hämmästyttää.

©RH Pihkan ensimmäinen juoksu 2008

Pihkalla ei ole kotona pidetty juoksuhousuja (vaikka sellaiset hankittiin), koska vuodon määrä on maltillinen ja Pihka siivoaa huolellisesti jälkensä. Olisi pitänyt arvata, ettei Katlan kanssa olisi yhtä helppoa...

Sehän on kaikessa kuin pitelemätön luonnonvoima (kuten esim. pyörremyrsky):

• Tulee äkkinäisesti ja voimalla.
• Tuhovoimaan tai sen kestoon ei yleensä ehdi tai voi vaikuttaa.
• Jättää jälkeensä kaaosta ja sotkua.

Muutamien urheiden kokeilujen jälkeen lattiat ja seinät(!) olivat veritippojen läikittämät. Niinpä juoksuhousut pidetään sen yllä kunnes oppii edes hieman siistimmäksi. En pidätä tässä(kään) asiassa hengitystäni.

Toiseksi jätti-retaleelle piti ostaa uudet isommat pökät, koska Pihkan (normikokoinen bretagnenbassetti) housut eivät Katlalle mahdu. Tietty hankin heti kahdet, koska yhdet ovat aina pesussa (ne tuntuvat likaantuvan, vaikka tietysti noissa pidetään naisten pikkuhousunsuojia kangasta suojaamassa).

©RH Juoksuhousut nro1 Katlan yllä

©RH Juoksuhousut nro2 Katlan yllä

Muutamien EnVoiLiikkuaOllenkaanNämäAhdistaaOttakaaNePois -kohtausten mentyä ohitse, Katla alistui housujen pitämiseen sisällä ollessaan. Paheksuvia katseita meihin kyllä iskeytyy aina, kun housut puetaan ylle, mutta tämän asian suhteen olemme täysin paatuneita ja kylmäsydämisiä. Onneksi Katla kuitenkin unohtaa harmistuksen yhtä nopeasti kuin se tuleekin, eikä yritä irtautua housuista omatoimisesti.

©RH Katlan ilme on paljon puhuva

Huokaus. Onnea on (melko) puhdas koti ♥

Pala Vainukorven kennelin elämää

Katla ja sen sisaruslauma täyttivät eilen 1 vuotta. Sen kunniaksi päätin kirjoittaa reissustamme Vainukorven kenneliin ja Katlan synnyinpaikkaan.

©KN Katlalta kiitos Maaritille

Ajatus reissusta oli muhinut jo jonkin aikaa mielessäni ja lopulta päätin kysyä asiasta myös muilta. Idea sai kannatusta, joten reissuunhan oli lähdettävä. Pihka jätettiin hoitoon miehen vanhemmille, koska yhden koiran kanssa matkustaminen on huomattavasti helpompaa kuin kahden ja tiesimme, ettei Pihkalle olisi metsästysaikaa paljon jäänyt, kun tällä kertaa haluttiin keskittyä syntymäpäiväsankariin. Lisäksi oli toiveissa nähdä Katlan vanhempien ajoa (erityisesti Åstdalen´s Uniquen), mutta valitettavasti Unkka oli sairaslomalla kurkkutulehduksen vuoksi.

©RH Vaqueyras ja jänis

Matka tuntui väsyttävältä, mutta oli kaiken sen autossa istumisen arvoista. Sunnuntaina lähdimme metsään Katlan ja Katlan isän Vaqueyraksen "Vallen" kanssa. Ensin maastoon pääsi Katla, joka vaikutti kieltämättä hieman pöllämystyneeltä edellisen päivän autoilun ja melko levottomasti menneen yön jäljiltä. Hakua tuskin oli ja se mitä oli, tuntui Katlan hauksi todella lähihakuiselta. Taisi matkustus aiheuttaa kokemattomalle koiralle ihmetystä ja stressiä (maha oli sekaisin). Oikeastaan jo toinen erä sujui paremmin, muttei Katla yrityksestä huolimatta saanut jänistä ylös.

Siirryimme makkaran paistoon ja vapautimme Vallen. Se teki kolme laajahkoa lenkkiä käyden välillä tarkistamassa makkaranpaiston etenemisen. Kun makkarat oli syöty kuulimme Vallen herättelevän. Eli ajoitus oli täydellinen. Rupattelimme nuotiolla vielä kunnes Vallen ääni paljasti ajon lähteneen kunnolla käyntiin. Siirryimme passipaikoille. Allekirjoittanut on tottunut ajon pitkästyttäväänkin etenemiseen ja menin "ottamaan aurinkoa" ja istuskelemaan miehen läheisyyteen (siten etten olisi ampumatilanteen tullessa esteenä). Hyvä kun takapuolen ehdin maahan laskea niin pamahti. Jööses, mies oli havainnut jäniksen samantien ja siihen se sitten päättyi. Valle tietenkin ajoi vielä lähimaastossa ja selvitti hukkaakin odotellessamme kaadolla. Jänis oli kokoa "lapanen" eli loppukesän poikasia; pienikokoinen ja vain vatsa valkoinen.

Onnea meillä oli, että jänis ammuttiin, koska ajo oli todella lyhyt, emmekä ilmeisesti olleet siinä kohtaa, josta ajo ylensä menee tien yli. Tyytyväisenä päivän tapahtumiin lähdimme viettämään iltaa yhdessä ja kertaamaan kohokohtia.

Maanantaina otimme metsään kaksi koiraa. Yö meni paremmin kuin ensimmäinen yö, vaikka tietysti unta olisi riittänyt pitempäänkin. Tällä kertaa vuorossa olivat sisarukset Katla ja Coitos.

©RH Coitos ja Katla samassa häkissä

Jakauduimme kahteen porukkaan, jotta kumpikaan koirista ei joutuisi odottamaan vuoroaan autossa. Taktiikkana oli naiset vastaan miehet. Öhöm, eli pieni kilpailuasetelma tässä oli taustalla. Hieman kyllä harmitti etten nähnyt Coitoksen työskentelyä, mutta toisaalta Katlan seuraaminen oli tällä kertaa palkitsevampaa kuin edellisenä päivänä. Irtosi paljon paremmin hakuun ja vaikkei hakumatka ollut keskimäärin yli 100 metriä, niin viihtyi kuitenkin hyvin lenkeillä ja voitiin uskoa, että sillä olisi mahdollisuudet myös löytää jäniksen yöjäljet. Coitos aloitti aika heikosti (seurasimme myös sen hakua tutkalla), mutta haku parani erän loppua kohti.

©RH Coitosta väsyttää

Ensimmäisen hakuerän jälkeen pidimme pienen evästauon nuotiolla ja pohdimme, mihin maastoihin koirat toisella erällä laitettaisiin. Jatkoimme samalla asetelmalla.

Katla haki innokkaasti ja etenimme pikkuhiljaa kohti jo edellisenä päivänä tutuksi tullutta metsäuraa. Uralta lähdimme maastoon ja löysimme hienon kolmen jättiläispuun (kaksi kuusta ja yksi mänty) rykelmän. Siitä vain muutamia kymmeniä metrejä päätimme pysähtyä istumaan yhdelle kannolle selät vastakkain. Juttelimme niitä näitä, muun muassa illan ravintolan ruokalistasta, kun yhtäkkiä ohitsemme pyyhälsi jänis. Sen etäisyys meihin oli jotain kymmenen metriä. Välittömästi havainnon jälkeen Katla haukahti kerran ja pian koira ohitti meidät innoissaan. Ajohaukku alkoi heti koiran päästyä etäämmälle meistä. Teki mieli pomppia tasajalkaa ilosta, niin tyytyväisiä olimme Katla saadessa jäniksen ylös. Alla loki Katlan Sarvimäen ajosta. Olen karsinut siitä pois alun ja lopun hakusykkeröitä, jotta itse ajoreitti erottuisi paremmin.

Metsäjänikset ovat tähän aikaan vuodesta hyvin "tiukassa", koska maa on sula ja niiden talvikarva on alkanut vaihtua. Koiralta vaaditaan sitkeää uurastusta yöjäljellä, jotta jänis päättää jättää makuupaikkansa. Tässäkin tilanteessa jänis oli jäänyt koiran ja meidän väliin. Koiran lähestyessä jäniksen piiloa, sen hermot lopulta pettivät ja se säntäsi pakoon. Tämä jänis oli hieman isomman kokoinen kuin edellisen päivän saaliimme, mutta oletettavasti silti kesän poikasia, koska väritys ei ollut paljonkaan valkoisempi. Vanhemmat jänikset ovat jo vaihtaneet talvikarvan pidemmälle ja ne eivät juuri näissä oloissa liiku.

Katla ajoi hienosti noin 10 minuuttia, jonka jälkeen jänis meni tielle ja siitä yli tyhjillään olevan kesämökin pihapiiriin. Sinne Katla hukkasi jäljet, eikä jänistä enää saatu ajoon. Siirryimme takaisin uralle ja annoimme Katlan vielä etsiä uutta jänistä. Haku jäi tuloksettomaksi, vaikka  herätteli jonkin verran etäämmällä meistä.

Coitoksen ryhmä oli löytänyt paljon jäniksen jätöksiä ja koira oli tehnyt hienoa työtä, vaikkei jänistä ylös saanutkaan. Eli naiset taisivat tällä kertaa viedä voiton, vaikka miehet vastustivatkin sanoen, ettei alle kymmenen minuutin ajoja lasketa. Coitos sitä paitsi oli tuonut maastosta kaksi kuollutta metsäkanalintua miehille. Sillä lienee tulevaisuutta noutavana lintukoirana. Ajallisesti työpäivän mittaisen maastossa olon jäljiltä oli kieltämättä aika väsynyt olo. Lähdimme silti syömään ravintolaan Iisalmen keskustaan.

©RH Katla ja Coitos veli taustalla (ja Unkan takaosa)

©RH Åstdalen´s Unique eli Unkka

Seuraavana päivänä oli edessä pitkä paluumatka autolla. Haikein mielin jätimme Vainukorven kennelin taaksemme ja Pihkan näkemistä odottaen suuntasimme kotiin päin. Kiitos ihanista kokemuksista Maaritille ja Karille perheineen ja koiralaumoineen! Katla oli muiden koirien kanssa kuin kotonaan ja olisi varmaan jäänyt Coitos-veljensä seuraksi jatkamaan painileikkejä loputtomasti. Silti Pihkan ja Katlan jälleennäkeminen oli iloinen ja haisteluntäyteinen. Pihka jopa innostui vetoleikkiin Katlan kanssa lelusta, jolta Coitos oli poistanut toisen korvan.