Metsäinen viikonloppu

Pidennetty viikonloppu on ollut harvinaisen koiraharrastuspainotteinen. Perjantaina mentiin Katlan kanssa jänismetsään. Ensimmäinen erä otettiin Kanersuossa, vaikka alunperin meidän piti kokeilla vieraampia maastoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kuten tässä harrastuksessa on tapana. Katla sai ensimmäisen ajon liikkeelle, kun oli ollut puoli tuntia irti. Muutamia herättelyjä kuultiin ajoa edeltävästi. Itse ajo lähti liikkeelle rauhallisella haukulla, johon oltiin hyvin tyytyväisiä. Liian usein tänä syksynä on saatu kuulla perslähtökiljuntaa, ja kokemuksen mukaan ajo ei kulje kovinkaan rauhallisesti sellaisten alkuvauhtien jäljiltä.

©RH Mutainen ajokoira Katla

Kanersuon pupulle tyypillisesti ajo kiersi heti soramontuille, jossa Katla eteni hetken ääneti, mutta selvitti hukan nopeasti. Sieltä palattiin makuun kautta metsäuran yli. Kun Katla vielä selvitti tienylitystä, jänis lähes törmäsi meidän aamukahvipaikkaan. Se ohitti meidät alle viidestä metristä ja saattoi hieman säikähtää meitä, vaikka itse ohitus sujui hitailla pompuilla.

Tämän jälkeen ajo nimittäin karkkosi teitä pitkin yli kilometrin etäisyyteen ja sieltä suo-oja-alueelle. Katla selvitti jäniksen ojayllätyksen, mutta homma jatkui edelleen pitkin teitä, joten otettiin koira kiinni tiehukalta. Katla oli yltäpäältä mutainen, joten oli ihan huolella uinut jäniksen perässä jossain lieteojassa. Lemu oli niin sietämätön, että talutin koiran laavulle, jonne mies ajoi edeltä sytyttämään tulet.

Jälkimmäinen erä otettiin Koskenmetsässä, mistä Katla löysi jäniksen yöjäljet, muttei herättelyistä huolimatta onnistunut kaivamaan jänistä piilostaan. Sen sijaan alueella harhaili turhan tuttavallinen peuranvasa, joka olisi halunnut meidän adoptoivan sen. Lopulta peuranvasa jumitti koiran ja meidän välissä. Onneksi karkkosi lopulta ja koiran tullessa hajulle, saatiin se kutsumalla pois peuranjäljiltä. Onneksi Katla ei törmännyt eläimeen, koska silloin tuskin oltaisiin vältytty lyhyeltä karkoitusajolta. Ilmiselvästi se ei kuitenkaan kiinnostu tuoreistakaan peuranhajuista!

Lauantaina olin päivällä tekemässä jälkiä pitkästä aikaa. Työkaverin pentukoira pääsi ensimmäistä kertaa haistelemaan metsään tehtyä verijälkeä. Teimme yhdessä kolme lyhyttä jälkeä, joista yhden teimme Pihkalle. Kaksi jäljistä oli varattu pennulle. Ensimmäinen oli alle 100 metriä ja kaatona herkullisia nakinpaloja rasiassa. Toinen jälki oli aavistuksen pidempi, noin 150 metriä ja tämän jäljen loppuun oli nakkirasian lisäksi piilotettu oikea peuransorkka.

Sunnuntaiaamulla aloitimme viemällä kaadot maastoon ja Pihka näytti mallisuorituksen omalla jäljellään. Kyllä siinä muutama sivupisto ja kaarros tuli, mutta sorkka löytyi ongelmitta ja Pihka oli otettu, kun sai metsäaikaa. Onneksi Pihkan takajalka on parantunut hyvin, ja sille uskalsi tuollaisen noin 300 metrin jäljen motivointimielessä tehdä.

©RH Papu ohjaajineen tutkii alkumakausta

Papu-pentu vaikutti jälkeä lähestyessä erittäin vikkeläliikkeiseltä ja energiseltä kaverilta. Jännästi jo ensimmäinen nuuhkaisu verenhajua rauhoitti koiran tutkimaan alkumakausta. Siitä ei sitten melkein päästy liikkeelle ollenkaan, kun Papu päätti, että alueella kenties vaanii jokin uhkaava olento, joka on verenhajusta päätellen jo kerran tappanut. Hitaasti innostamalla edettiin kuitenkin jäljen loppuun, missä eivät edes herkulliset nakit ensin maistuneet. Papun piti ensin varmistua alueen turvallisuudesta, ennen kuin se uskalsi syödä kaadolta löytyneet herkut.

©RH Kaadolla olleet herkut kelpasivat ensikertalaiselle

Jatkoimme tästä suoraan seuraavan jäljen alulle. Nyt Papu oli jo luottavaisempi, vaikka selvästi sitä edelleen uusi haju ja ympäristö jännitti. Innostaen edettiin aavistuksen nopeampaa vauhtia kaadolle asti, missä koira jäi uteliaana haistelemaan sorkkaa. Nakitkin maistuivat, kun ohjaaja niitä tarjosi, mutta selkeästi sorkkakin olisi koiralle palkkiona riittänyt. Suuhun koira sitä ei kaadolla ottanut, mutta polulle tullessa, se alkoi kiinnostaa ja lopulta Papu kantoi sorkkaa suussaan. Tästä on hyvä jatkaa harrastusta. Luultavasti aika pian menoa pitää jo jarruttaa, kun koira oppii homman idean.

©RH Papu ja peuransorkka

Metsästys- ja jälkijuttujen lisäksi vein Katlaa treffaamaan Ansaa ja Yodaa, joiden kanssa leikittiin ja käytiin yhteislenkillä. Nyt itselläni on väsynyt olo, ja taidan viettää loppuillan lepäillen. Pihkalla työpäivä vielä jatkuu. Se lähti miehen mukaan peurankytikselle varmistamaan, että ammuttu saalis (jos hyvin käy) löytyy pimeässä syysillassa.