Hyvä päivä kehässä

Me teimme sen! Osallistuimme Katlan kanssa Winter Dog Show:n Turussa. Iiuh, että oli jännittävää. Verensokerikin kipusi 10 hujakoille, eikä tullut alemmas kuin vasta pitkälti iltapäivän puolella. Mutta se oli sen arvoista.

©TU Vainukorven Catla

Lähdettiin miehen kanssa aamulla kirpakassa pakkassäässä ajelemaan kohti Turun messukeskusta. Olimme hyvissä ajoin paikalla eli noin puolitoista tuntia ennen Katlan arvioitua kehään menoaikaa. Carma-sisko huoltojoukkoineen oli jo paikalla. Carma oli nätistynyt viime keväästä, jos se vain on mahdollista. Tällä kertaa siskot esiintyivät eri kehissä, koska toisista tietämättämme, olimme ilmoittaneet koirat niitä mielestämme parhaiten vastaaviin luokkiin. Katlahan voitaisiin näyttelyissä esitellä kolmessa eri kehässä; avoimessa luokassa, nuorten luokassa tai junioriluokassa. Olin ilmoittanut Katlan nuorten luokkaan ja Carma puolestaan kilpaili junioriluokassa.

©TU Vainukorven Carma

Carma pääsi kehään ensin ja esiintyi hurjan taitavasti ja edukseen. Täytyy myöntää, ettemme ole nähneet Katlan näyttelyesiintymisen eteen läheskään yhtä paljon vaivaa kuin Carman osaamistaso osoitti. Se esiintyi hienosti Emmin ohjaamana ja heidät palkittiin EH laatuarvostelulla. Hieno suoritus.

©TU Carma ja Katla rinnakkain

Sitten oli meidän vuoro. Tuomarille pisteet arvokkaan vakavasta ilmeestä, vaikka silmiin asti ylettyvä hymy hieman "pilasi" vaikutelmaa. Olin niin häkeltynyt kehään mennessä, että tuomarin näyttäessä kehän kiertoon kehottavan käsimerkin, tulkitsin sen jotenkin väärin ja lähdin kiertämään kehää myötäpäivään. Voi suuri nolous. Noh, saimme hankittua mokallani yhden ylimääräisen kierroksen kehässä... :D

©TU Ripaus tulista temperamentia

Katla oli lohikäärmemäisen hurjassa vauhdissa ja sain keskittyä ankarasti sen pitämiseen kurissa. Kuvissa se näyttää yllättävän rauhalliselta, vaikka tunsin sen energiamäärän virtaavan voimakkaana.

©TU Handleria jännittää

Tuomarin tarkistaessa purentaa se hieman peruutti ja vikuroi, mutta se oli hyvin katlamaista käytöstä. Se ei oikein alistu mielellään mihinkään epäilyttävään kopelointiin ilman pakoyritystä.

©TU Katla tuomarin edessä

Tuomarina siis John Jn Walsh Irlannista ja hän sanoi Katlasta seuraavaa:

"15 months, nice condition, heating temperament, balanced head, clean bite, nice eye and expressions, angulations still developing, presented well in the ring. Steady on to move. Overall she is too big to me."

Tulokseksi saimme nuorten luokasta H kirjaimen, josta olemme enemmän kuin tyytyväisiä. Olen loppupäivän huokaillut mantraa "Me saimme hoon, me saimme hoon" ja hymyillyt leveästi kaikille. Luulen, että tätä hymyä riittää pitkälle tulevaisuuteen. Koettakaa kestää.

Mies toimi siis assistenttina ja kuvaajana kehän laidalla ja häntä saan kiittää onnistuneista otoksista. Onnistuneen näyttelypäivän jatkoja menimme viettämään ystäviemme luokse ja Katla sai leikkiä päivällä myös kehässä olleen Jedi-koiran kanssa.

©TU Jedi

Ps. asiaan vihkiytymättömille tiedoksi: Vähintään näyttelypalkinto H vaaditaan siihen, että koira saa kilpailla VOI-luokassa MEJÄ- tai DRAJ-kokeissa ja koira voi valioitua JVA- tai KVA-tittelillä.

Mikä meitä yhdistää?

En oikeastaan välittäisi kirjoittaa tästä aiheesta ollenkaan. Yleensä tyydyn monissa asioissa hiljaisesti hyväksymään enemmistön mielipiteen, koska se on järkevää; monesti yleinen mielipide on sama tai lähestulkoon sama kuin omani. On paljon helpompaa kirjoitella "hauskoja" kuvauksia omasta arjesta ja olla ottamatta kantaa vaikeisiin asioihin.

Ajattelin nyt kuitenkin tehdä poikkeuksen, koska itseäni ahdistaa rotuyhdistyksemme, Suomen Bassetkerhon puolesta. Olen siis ihan rivijäsen, eikä minun mielipiteelläni ole mitään suurempaa merkitystä kuin kenen tahansa muun yksittäisen jäsenen mielipiteellä. Minulla ei ole kasvattaja-asemaa tai rekisteröityä kennelnimeä ja omat liitokseni bassetteihin rotuna ovat lähinnä näiden Jänisjemmassa esittäytyvien kahden karvanaaman varassa. Eli aika vaatimattomasta lähtökohdasta kirjoitan isosta aiheesta pelkästään omia mielipiteitäni.

Viimeaikoina on käyty muun muassa sosiaalisessa mediassa hetkittäin kiivastakin väittelyä, joka noin karkeasti rajattuna näyttää liittyvän bassetrotujen käyttöominaisuuksien varjelemiseen. Olen siis seurannut keskustelua, vaikken siihen paljonkaan ole kantaa ottanut. On hyvä asia, että asiasta puhutaan, mutta mielestäni joissain asioissa ollaan noustu hieman turhan kiihkeällä asenteella "rynnäkköön". Olen ymmärtänyt, että vastaavanlaista keskustelua on käyty muidenkin koirarotujen yhdistyksissä erilaisin lopputuloksin. On hienoa, että jäsenistöllä on intoa ja halukkuutta viedä asioita eteenpäin ja myönnän itsekin puoltaneeni käyttötulosvaatimusta Suomen MVA arvoon (alkuperäistä, kerhon kokouksessa esitettyä). Sitä hajaannusta, jota se jäsenistön keskuudessa ehdotuksen hylkäämisen jälkeen on tuntunut aiheuttavan, en sitä vastoin halua puoltaa. Meillä on erittäin pieni rotujärjestö ja mielestäni olisi tärkeää pitää jokainen jäsen saman katon alla.

Mielestäni mikään harrastus ei ole itsessään niin arvokas, että se pitäisi korottaa jalustalle tai arvottaa ihmisiä/koiria sen mukaan, mitä lajia kukin oman nelijalkaisen ystävänsä kanssa suosii tai on suosimatta. Rotujärjestön puolesta voidaan kunnioittaa ja palkita sellaisissa harrastuksissa menestyneitä, jotka katsotaan jalostuksen kannalta merkittäväksi. Näinhän on jo toimittukin. Ja varmasti tätä voitaisiin vielä tehostaa haluttaessa? Pienin askelin kerrotaan jäsenistölle, mitä suuntaa basset rotujen kehityksessä arvostetaan. Pakottamalla harvemmin saadaan hyviä tuloksia ja jakautuminen eri "leireihin" huolestuttaa ainakin itseäni kovasti.

Sekä mejä, että ajometsästys ovat aikaavieviä ja vaativia harrastuksia, joihin monilla ei ole edes mahdollisuutta osallistua, saati harrastaa säännöllisesti. Kannustan lämpimästi ihmisiä kokeilemaan koiriensa kanssa molempia lajeja, mutta ketään ei saisi rajata ulkopuoliseksi sen vuoksi, ettei koiransa kanssa syystä tai toisesta näihin harrastuksiin osallistu. Kannan myös korteni kekoon ja lupaan omalla paikkakunnallani tarvittaessa järjestää ajometsästykseen (tai mejään) tutustumismahdollisuuksia vaatimattomista lähtökohdistani huolimatta.

Itse olen esimerkkinä sellaisesta harrastajasta, joka itsenäisesti (yleensä ns. kantapään kautta lukuisia virheitä tehden) "opettelee" harrastuksen ja osallistuu koirineen erittäin harvoin järjestettäviin kokeisiin tai tapahtumiin. Jokainen osallistuminen on tapauksessani tarkoin harkittu ja koetta/tapahtumaa odotettu kuukausia tai jopa vuosia. Harrastamiseni ei liene sosiaalisemmasta päästä. Pelkästään mejä harrastajista löytyy hyvin erilaisia ihmisiä ja vielä erilaisempia tapoja harrastaa kyseistä lajia. Ja hienointa on, ettei mikään tapa ole väärin (lain puitteissa tietysti).

Erityisesti haluan tällä kirjoituksellani muistuttaa, että on olemassa vain yksi iso asia, joka yhdistää kaikkia jäseniä yhdistyksen moninaisesta rotukirjosta huolimatta (tai kenties juuri siksi).

Se on rakkaus yleisesti koiriin, erityisesti bassetteihin.

Hakijatyttö viettien vietävänä

Katlan ensimmäinen saalis jätti voimakkaat (ei kai pysyvät?) jäljet koiran käytökseen. En muista, että Pihkan käytös olisi ensimmäisen jäniskaadon jälkeen kokenut näin suuria muutoksia, joita nyt olemme Katlan kanssa käyneet läpi. Alla oleva kuva ei oikeastaan liity aiheeseen muuten kuin siten, että otin sen jököttäessämme jäätyneinä maastossa, Katlan hakiessa niin kaukana, etten siitä kuvia ottanut. Hiutale laskeutui takkini hihalle. Oli muuten melko hankala kuvata kädet kohmeisena tuota ihanuutta. Niin sanoinko jo, että saimme lunta!

©RH Hiutaleen hetki

Katlan muuttuneeseen käytökseen palatakseni, hihnakäytös, joka on ollut kiitettävää, on muuttunut ikäväksi tempoiluksi jokaisen hajujäljen perään. Viime viikolla lenkkeilin kahdestaan Katlan kanssa ja näin jo hyvissä ajoin pyörätien yli menevät rusakon jäljet. Varautumisestani huolimatta tilanne päättyi siihen, että allekirjoittanut kyntää maata pitkin kiroten lohikäärmeiden sukua. Sain koiran pysähtymään ennen maantietä, enkä edes irrottanut otetta hihnasta, vaikka käsivarret seuraavana päivänä kertoivat kaltoinkohtelusta.

Lopulta Katla pysähtyi, mutta aloitti ajohuudon. Eikä siinä ajohaukussa mitään, mutta olisitte kuulleet sen protestiäänen, kun se tajusi, etten todellakaan ole päästämässä sitä jahtiin. Lisäksi typeryyttäni kuvittelin tilanteen rauhoittuvan, kun pääsisimme etäämmäs jäljistä. Ja jäniksen peräpään tupsu. Sehän sai vaan pontta äänen käyttöön. Luulen, että lähitaloissa asuvat ihmiset luulivat minun pahoinpitelevän koiraa...

©RH Lenkkiterroristi

Olisi pitänyt vaan heti lähteä takaisin kotiin, mutta kun jääräpäiden suvun edustajana olin päättänyt tehdä lenkin. Ja se myös tehtiin hampaita kiristellen. Eli itseäni saan syyttää siitä, että lenkkimme suoritustapa oli kaukana esimerkillisestä koiran ulkoilutuksesta.

Olemme siirtyneet jo kauan sitten käyttämään lenkeillä tavallista pantaa tai valjasta, mutta tuon huligaanin kanssa en todellakaan enää lähde yhtään minnekään ilman vedonestovirityksiä (vedoestovaljas + vahva nahkaremmi + vyö millä terroristi on kytketty kiinteästi minuun). Toivottavasti sille tulee pian järkeä sen verran, että tajuaa, ettei jänisjahtia harrasteta kuin silloin, kun kaulassa on tutkapanta ja ollaan kauempana taajama-alueesta kuin pari sataa metriä. Eli hiukan ollaan Katlan kanssa tällä hetkellä eri linjoilla. Pihkan kanssa ollaan koettu monta miellyttävää hihna-ajoa, mutta tuon hurjapään kanssa en halua kokeilla fysiikkani kestävyyttä.

Tietysti pelkkää saaliin saamista tuskin voi syyttää. Katlahan on vielä oivan miellyttävässä murrosiässä, johon kuuluu pientä rajojen kokeilua ja ihmisten hulluksi tekemistä. Tuntuu vaan, että tuo hajujälkien vastustamaton kutsu ulkoillessa on nyt vienyt neidiltä viimeisetkin järjenrippeet. Myös tänään oli rusakko tehnyt vierailun pihallemme aamuyöstä ja Katla unohti ulos päästyään samantien tarpeensa, joiden suorittaminen on erittäin suositeltavaa ennen kuin joutuu viettämään työpäivän sisätiloissa. Jouduin ohjaamaan koiran hetkeksi rauhoittumaan sisälle, jonka jälkeen menimme ulos eri puolelta terassia, jonne jänis ei ollut ihania hajujaan levitellyt. Ja kas asiat hoidettiin ripeästi ilman enempiä ihmettelyjä.

Sunnuntaina olimme ihan tarkoituksella jäniksiä katselemassa, jolloin Katla pääsi luvan kanssa purkamaan viikossa ylitsepursuavaksi täyttynyttä jahtiakkuaan. Lumen tulo kieltämättä toi ajometsästykseen ihmisten näkökulmasta kiehtovan lisäelementin, kun jälkien löytyminen metsästä kertoi alueella asuvasta kaverista. Jäljet olivat edellisyötiset, joten Katla sai tehdä paljon työtä löytääkseen jäniksen, joka ei mitä ilmeisemmin ollut liikkunut edellisenä yönä ollenkaan.

Koiran kylmähaku oli erittäin hyvää jo ennen jälkien löytymistä ja lisäksi työskenteli tarmokkaasti löytääkseen jäniksen lymypaikan. Ja sinnikkäällä yrityksellä se sieltä löytyi. Lisäksi koiran kiinnostus hirvieläimiin tuli testattua. Paikasta, jossa Katla teki työtä löytääkseen jäniksen makuulta, lähti kaksi hirveä. Näimme hirvien poistumisjäljet siirtyessämme koiran hakualueen tuntumaan. Tuskin Katla sorkkaväkeä metsässä oli nähnyt, mutta tuoreista jäljistä se ei ainakaan välittänyt. Jäljillä oleva sonta suorastaan höyrysi pakkasilmassa, joten kovin vanhat jäljet eivät olleet.

Ajo itsessään ei ollut kovin mairitteleva. Haukku oli harvaa ja hukkasi jäniksen jäljet melkein heti. Taisi yli kahden tunnin haku pakkaskelissä ottaa nuoren koiran voimille tai sitten jokin muu seikka aiheutti ajon tyrehtymisen. Katla oli oikeastaan ensimmäistä kertaa lumikelillä jänismetsällä, joten erilainen kelikin saattoi hämmentää koiraa. Itsenäistä hakua saimme seurata ja sitä pidän tällä kertaa suurempana meriittinä kuin ajoa, vaikka on se aina yhtä juhlallista kuulla, kun ajo käynnistyy etäämpänä ja tietää, että ylösotto on kokonaan koiran ansiota.

Uniikki metsästyspäivä

Jokainen metsästyspäivä on uusi ja täynnä yllätyksiä. Yleensä mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Käsikirjoitusta pitää päivän mittaan muokata erinäisten vaikuttavien tekijöiden tehdessä ihmisten mielestä hyvin kaavaillut toimintasuunnitelmat turhiksi. Varma jänis, jos mikään on epävarma.

Satojen metsästyspäivien, märkien vaatteiden, hirvikärpästen ahdistelluksi tulemisen, paleltuneiden sormien ja varpaiden, lukuisten metsässä vietettyjen tuntien vastapainoksi voi joskus onnistua eli nähdä vilauksen talven valkean hohtavasta tai kesän ruskeaturkkisesta metsäjäniksestä. Kauniista eläimestä, joka vanhoissa lastentarinoissa kuvataan arkajalkaiseksi ja jopa tyhmäksi pitkäkorvaksi, joka pään pensaaseen lykkäämällä luulee olevansa piilossa saalistajalta. Sanoisin, että tarinat ovat väärässä. Jänis on erittäin viisas ja urhea eläin, joka osaa käyttää erinomaisen hyvin sääolosuhteisiin ja omaan väritykseensä peilaten hyödyksi maaston kulkureittejä ja kätkeytymispaikkoja. Huolimatta siitä, että paljas, lumeton maa luo jänikselle vaikeat olosuhteet pysytellä piilossa katseilta, se onnistuu silti siinä käsittämättömän hyvin. Tämä on suureksi kunniaksi sen kyvyille.

Tänään saimme Tapio metsän kuninkaalta lahjaksi jahtionnea.

©RH Katlan ensimmäinen saalis

Ennen kuin aamu oli kunnolla valjennut lähestyimme aluetta, jonne Katla oli aikomus päästää etsimään riistaa. Saimme kuitenkin matkalla havainnon metsäjäniksestä ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Emme kuitenkaan vieneet Katlaa suoraan jäniksen jäljille vaan laskimme sen irti noin 150 metrin päähän jäniksen havaintopaikasta, jotta koira saisi itse tehdä työn ja löytää tuoreet jäljet. Varsinaista ylösoton harjoittelua ei tästäkään kerrasta koiralle saatu. Ensimmäisten innokkaiden syöksähdyslenkkien jälkeen koira taantui seuraamaan aamukahvittelujamme, mutta onneksi tajusi vielä kerran lähteä hakemaan kauempaa, jolloin ilmeisesti löysi tien toisella puolella olevan syönnösalueen pellolta. Siltäkin vielä palasi käymään meidän luona ottamassa vauhtia, mutta lopulta odotus palkittiin ja sai vainun metsäjäniksestä, joka ilmeisesti oli jäänyt kuulostelemaan lähettyville aiheuttamaamme melua.

Katlan ajo oli hieno ja nopeatempoinen. Jäniksellä tuntui olevan kiire tehdä huijauksia, niin hyvin nuori neiti jo osasi pysyä perässä. Kolme hukkaa Katlalle tuli ajon aikana, mutta selvitti ne reippain ottein. Päivän kohokohta itselleni oli se, kun näin jäniksen Katlan ajon aikana. Se tuli suoraan metsätietä kohti minua ja havaitessaan minut poistui samantien metsän siimekseen. Katla seurasi alle minuutin sen perässä hurjaa vauhtia.

Reilun puolentunnin ajo päättyi, kun jänis erehtyi tulemaan miehen eteen passiin. Saimme Katlan ensimmäisen jäniksen lyhyestä, mutta hienosta ajosta saaliiksi. Juhlin sitä erinäisin sadetanssiliikkein metsän piilossa.

Kävimme Katlan kanssa vielä rauhoittumassa pienellä kylmähakureissulla eri maastolohkossa. Koiran ensimmäinen saalis on hurjan tärkeä etappi myös koulutusmielessä ja koiran on saaliin saamisen jälkeen osattava "nollautua" ja tarvittaessa lähteä uuden jäniksen hakuun. 

Sitten oli Pihkan vuoro. Se kuumakalleili ja vaikutti olevan yhtä dynamiittia koko pökäle, kun lastasin sen autoon. Tietysti se vaatteistamme haistoi jäniksen ja reagoi suurella riistaarakastavalla sydämellään. Ensimmäinen hakuerä oli tyhjä. Pihkan kylmähaku oli poikkeuksellisen hyvää, joten harmitti sen puolesta tyhjä alue, koska se yritti kyllä kaikkensa, jotta jäniksen haju olisi löytynyt. 

Vaihdoimme maastoa, jonne mies suunnitteli monien vuosien ajan alueella jäniksiä metsästäneen kokemuksella passimme. Itse sukelsin märkään metsään koiran kanssa, kun passimiehet ottivat molemmilta puoliltani otolliset sijainnit. 

©RH Kuorittua haapaa ja jäniksen pipanaa

Joskus harvoin suunnitelmat onnistuvat ja niin kävi tällä kertaa. Löysin syönnöspaikan (jossa aiemmin kaatunut haapa, joten siksi tiesin mennä sitä kohti), mutta Pihka herätteli jo ennen syönnöspaikkaa kolmen haukahduksen verran. Jäin jäniksen syönnöspaikalle odottamaan, koska Pihka tuntui osaavan hoitaa tilanteen ilman "apuani". Otin muutaman kuvan todistusaineistoksi tuoreista jäniksen jäljistä. On lumoavaa löytää edes pienten talttahampaiden kuorimaa haapaa ja pipanoita, koska lumessa olevia käpälänjälkiä ei tänä talvena vielä ole nähty.

Sitten alkoi raivoisa ajohaukku. Jäniksen kohtaloksi kävi se, että se oli liian rutiineihin urautunut. Ajo kulki aivan kuten mies oli odottanut. Jänis yritti ensin peltojen ylitse paeta alueelta, mutta viime hetkellä sai vainun miehestä ja palasin takaisin samaan metsälohkoon. Sieltä ajo suuntautui ohitseni vanhan hakkuualueen puolta, mistä näin jo kaukaa lähestyvän jäniksen. Se pysähtyi kohdalleni, kun haistoi/kuuli minut ja jatkoi siitä hurjaa vauhtia kohti miehen isän passia. PAM.

Pihka seurasi hetken verran perässä ja ajoi hakkuun yli niin kovaa vauhtia, ettei edes ääntä kerinnyt antaa ennen kuin pääsi mäen nyppylän päälle peitteisempään maastoon. Sinne kallion notkelmaan jänis oli kaatunut.

©RH Baikal, pupu ja Baikal

Saimme tänään kuulla ja nähdä koiriemme hienoa ajotyötä, jonka saaliiksi saadut jänikset kruunasivat. Ilman monien työtuntien tuomaa kokemusta niitä tuskin olisi saatu, mutta silti haluamme kumartaa ja kiittää koirien lisäksi niistä myös metsää, joka ne meille saaliiksi lahjoitti. Todella ainutkertainen metsästyspäivä, jonka varmasti muistan vuosienkin päästä.