Uusi vuosi otettiin vastaan kotona. Katla arkailee hieman ilotulitteiden ääniä. Se ei varsinaisesti pelkää, mutta levoton kuljeskelu, pälyily ja jatkuva säpsähtely kuormittavat koiraa. Pihka ei reagoi raketteihin mitenkään, mutta meidän nuorempaa ei edes rauhoita se, että vanhempi koira alleviivaa käytöksellään (= nukkuu), että kaikki on normaalisti.
Lauantaina oltiin koko perheen voimin metsällä. Pihka oli mukana kytkettynä, koska tuntui ikävältä jättää sitä kotiin. Ensin käytiin Rihtniemessä, jossa Katla haki nätin apilanlehtikuvion löytämättä yhtään jäniksen jälkeä. Ainut riistakohtaaminen tapahtui peurojen kanssa heti ensimmäisellä hakulenkillä. Punainen pätkä ensimmäisessä karttakuvassa näyttää, mistä koira löysi peurat makuulta. Samalla kun kuultiin ajohaukku, nähtiin kaksi peuraa säntäämässä eri ilmansuuntiin. Mies karjaisi: "Ei" ja minä kutsuin haukun tauottua luokse. Puskat paukkuen Katla tuli! Ei edes kytketty koiraa vaan käveltiin maastossa eteenpäin. Pihka olisi kyllä mielellään näiden sorkkien jäljille lähtenyt, mutta irtioleva Katla jatkoi jäniksen etsintää. Tätä hienompaa hetkeä harvoin metsällä ollessa kokee.
Makkaranuotion jälkeen käytiin Luodonmaassa. Siellä ollaan harvemmin käyty, koska alue on melko pieni. Tämä oli nyt toinen kerta lyhyen ajan sisällä, koska viimeksi löydettiin siltä merkkejä jäniksestä, vaikkei Katla silloin ajoa liikkeelle saanut. Tälläkin kertaa koira löysi jäljet, joita eteni melko nyhertävään tyyliin. Lopulta odotus palkittiin ja Katla pitkän ajottoman kauden jälkeen sai jäniksen ylös. Itse ajo valitettavasti päättyi tiehukkaan vain noin kymmenen minuutin riemun jälkeen. Hetken räpistelevää selvitystä seurattuamme, kyllästyimme odottamaan ja kytkimme koiran hukalta.
Pihka pääsi lauantaina vielä iltavuoroon, kun mies meni kyttäämään peuraa. Kyttääminen oli kylläkin keskeytynyt, kun koiraa pyydettiin oikean jäljitystilanteen selvittelyyn. Valitettavasti haavakkoa ei löydetty, vaikka jälkityötä jatkettiin peuraporukan voimin vielä seuraavanakin päivänä.
Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, minä ja Katla menimme kahdestaan etsimään jäniksiä Santtion Kanersuon ja Äijävuoren alueelle. Viime yönä oli satanut pehmeää lunta noin sentin verran ja lämpötila oli nollassa. Mies oli metsätöissä omalla palstallaan, kun me tytöt etsittiin jäniksiä. Ensimmäinen erä Kanersuossa tuotti tulosta. Katla löysi jäljet noin 200 metrin päästä. Kävelin syönnösaluetta kohti, kun kuulin koiran ensimmäiset herättelyt. Katla eteni jälkeä tästä toiset 200 metriä, josta ylösotto tapahtui ilman ennakoivaa haukahtelua. Ensimmäiset haukut kuullessani tiesin välittömästi, että liikkeellä on. Pienen kaarroksen tehtyään jänis juoksi noin 60 metrin päästä minusta ohitse pusikossa. En nähnyt ajoeläintä, mutta koira kulki ajossa ohitseni (en nähnyt sitäkään peitteisessä maastossa, mutta kuulin varsin hyvin).
Siirryin jäniksen makauksen tuntumaan, jossa havaitsin maassa runsaasti tuoreita sorkan jälkiä. Hieman kylmäsi, etenkin kun en nähnyt missään merkkiäkään jäniksestä. Hetken arvottuani sijantiani, kuulin jonkun lähestyvän minua. Ensin ajattelin, että hyvä, jos peura palasi näinkin lähelle; saan koiran kiinni itseteosta. Sitten näin valkoisen liikahtavan etäämmällä. Ja uudelleen. Jänis loikki puiden ja puskien katveessa kiertäen minut oikealta vasemmalle. Katlan haukku lähestyi hetki tämän jälkeen. Koira oli noin kaksi minuuttia jäljessä jäniksestä ohittaessaan minut.
Ajo kesti kokonaisuudessaan noin tunnin. Katlalla oli useampi hukka, mutta pystyi ne ratkaisemaan tuoreen lumen auttaessa sitä. Lopulta tuli pidemmältä hukalta luokseni (jäniksen makuulle), josta kytkin koiran.
Kävelimme Kanersuosta Auvon nuotiopaikan kautta Äijävuoreen, jossa laskin Katlan vielä irti. Jotain hajua vaikutti olevan alueella, mutta koira jätti niiden selvittelyn ja seurasi minua Äijävuoren nuotiopaikalle, eikä irronnut enää hakuun. Tämä oli luultavasti hyvä juttu, koska sumuinen päivä pimeni jo varhain, ja neljän aikaan oli jo todella pimeää. Mies tuli nuotiolle sytyttämään tulet ja evästeltiin siinä ennen kotiin lähtöä.
 |
| ©RH Katlan tassunjäljet |
 |
| ©RH Pieni lumikerros maassa |
Pihka pääsi lauantaina vielä iltavuoroon, kun mies meni kyttäämään peuraa. Kyttääminen oli kylläkin keskeytynyt, kun koiraa pyydettiin oikean jäljitystilanteen selvittelyyn. Valitettavasti haavakkoa ei löydetty, vaikka jälkityötä jatkettiin peuraporukan voimin vielä seuraavanakin päivänä.
Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, minä ja Katla menimme kahdestaan etsimään jäniksiä Santtion Kanersuon ja Äijävuoren alueelle. Viime yönä oli satanut pehmeää lunta noin sentin verran ja lämpötila oli nollassa. Mies oli metsätöissä omalla palstallaan, kun me tytöt etsittiin jäniksiä. Ensimmäinen erä Kanersuossa tuotti tulosta. Katla löysi jäljet noin 200 metrin päästä. Kävelin syönnösaluetta kohti, kun kuulin koiran ensimmäiset herättelyt. Katla eteni jälkeä tästä toiset 200 metriä, josta ylösotto tapahtui ilman ennakoivaa haukahtelua. Ensimmäiset haukut kuullessani tiesin välittömästi, että liikkeellä on. Pienen kaarroksen tehtyään jänis juoksi noin 60 metrin päästä minusta ohitse pusikossa. En nähnyt ajoeläintä, mutta koira kulki ajossa ohitseni (en nähnyt sitäkään peitteisessä maastossa, mutta kuulin varsin hyvin).
Kävelimme Kanersuosta Auvon nuotiopaikan kautta Äijävuoreen, jossa laskin Katlan vielä irti. Jotain hajua vaikutti olevan alueella, mutta koira jätti niiden selvittelyn ja seurasi minua Äijävuoren nuotiopaikalle, eikä irronnut enää hakuun. Tämä oli luultavasti hyvä juttu, koska sumuinen päivä pimeni jo varhain, ja neljän aikaan oli jo todella pimeää. Mies tuli nuotiolle sytyttämään tulet ja evästeltiin siinä ennen kotiin lähtöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti