Mitäs meille kuuluu näin metsästyskauden lopulla? Kausi on ollut kokonaisuutena pettymys. Koirien terveys on ollut koko kauden hyvä ja juoksutkaan eivät enää ole katkoneet harrastusta. Näistä tietysti ollaan hyvillä mielin. Harmillisesti se ei kuitenkaan ole näkynyt vahvoina suorituksina tai suurina onnistumisina, vaan lähes päinvastoin. Etenkin Katlan tilanteeseen olen tyytymätön.
 |
| ©RH Pihkan lumipuku |
Siihen nähden, että Katlaa on käytetty metsällä tasaisesti koko kauden, se ei ole kyennyt tasoon, jossa edellinen kausi päätettiin. Täysin ilman onnistumisia kausi ei ole kulunut, mutta mitään erityisen huikeaa päivää menneeltä ajalta en pysty palauttamaan mieleen. Viime viikonloppuna kävimme Nousiaisissa DRAJ-kokeessa. Sinne ei valitettavasti koiraa olisi kannattanut viedä. Se ei kyennyt kokeessa antamaan itsestään edes sitä tyydyttävää perustasoa, omia parhaita puoliaan, kuten räiskyvän innokasta ja laajaa kylmähakua tai lenkittävää ja vauhdikasta hukan selvittelyä. Koepöytäkirjassa luki: "Haku läheltä.", jonka jälkeen menetin kiinnostuksen lukea pidemmälle. Katla ei ole lähihakuinen ja jos koira ei ole irronnut kokeessa kunnolla hakuun, niin homma on jo lähtökohtaisesti mennyt perseelleen
(Pardon my French).
Pahinta ja huolestuttavinta oli kuitenkin kokeen loppu. Koira palasin takajalkaa ontuen tuomariryhmän luokse ja meni maahan kerälle. Miehellä ei tässä kohtaa ollut muita vaihtoehtoja kuin pyytää kokeen keskeyttämistä. Tarkkailtiin koiraa ontumisen syyn selvittämiseksi seuraavat päivät. Koepäivän illalla koira oli hyvin väsynyt (mikä ei noin lyhyen päivän jälkeen kovassa kunnossa olevalta koiralta ole yhtään normaalia), mutta se ei ontunut. Seuraavana päivänä vaikutti olevan täysin oma itsensä, eikä ontunut edelleenkään. En sitten varannut aikaa eläinlääkärille, koska mitään selkeää vikaa koirassa ei vaikuta olevan. Huolestunut olen silti.
 |
| ©RH Katla |
Koeviikonloppua edeltävä viikonloppu oli innostava ja siksi ehkä odotin Nousiaisten kokeessa myös Katlalta, jos en nyt super-isoa menestystä, niin ainakin hyvää perustasoa. Oltiin saatu tuore lumikerros, joka piilotti kivasti vanhemmat jäljet ja veimme Katlan Palometsään. Vaikkei pakkasta ollut kuin muutamia asteita, hyytävä viima tuntui kirvelevänä poskissa. Katlan haun aikana alkoi sataa hienojakoista lunta, jota tuuli pyöritti pieninä trombeina ympärilläni, kun seisoin passissa. Katla haki omatoimisesti maastosta jäniksen hajut (etäisyys jälkien löydyttyä koiraan yli 200 metriä). Ylösotto oli nopea, mutta voimakas tuuli ja pakkanen yhdessä laittoivat koiran lähes heti hukkaamaan eläimen jäljet. Mies oli nähnyt ajoeläimen heti ajon lähdettyä. Katlan haukku oli katkeilevaa ja äänenanto erittäin tiukkaa, mikä saattoi johtua huonohajuisesta kelistä. Hyvin koira pysyi kuitenkin reilun tunnin jäniksen perässä, vaikka hukalta hukalle siirtymistä ajo pääsääntöisesti oli. Itse sain havainnon ajoeläimestä yhteensä kolme kertaa. Viimeisellä kerralla jänis istui noin kahden metrin päässä minusta!
Koska uusi lumi takertui koiran tassuihin ja muodosti isot jääkokkareet, päätettiin olla ottamatta Katlan tassujen suhteen riskiä (tuleva koepäivä). Siksi Pihka sai harvinaisen mahdollisuuden päästä irti metsään. Koska keli oli melko jäljetön, päätimme heti, ettei edes yritetä odottaa koiran hakua. Lähdettiin koko porukka kiertämään aluetta (Musta-alho, monttu), jossa jänis on yleensä majaillut. Minä ja Pihka emme löytäneet kuin tuoreita peuranjälkiä, joita kielsin koiraa seuraamasta. Miehellä oli parempi tuuri ja jäniksen jälkien kierron ja tiukan strategiapalaverin jälkeen, minä ja Pihka lähdimme yhteistyössä jäljittämään eläintä. Yhteistyö kannatti ja saatiin ajo liikkeelle. Pihkallakin tuntui ajon alussa olevan pölyä kurkussa, mutta selvästi ajon kunnolla käynnistyttyä Pihkan ääni kirkastui ja tiheni.
Pihka ajoi yhteensä reilu puolitoista tuntia. Lumimäärä hidasti Pihkan etenemistä maastossa ja siksi ajo eteni tosi hitaasti, eikä ajoeläin kokenut tarpelliseksi poistua metsän suojista. Emme saaneet siis näköhavaintoja, vaikka tuoreista jäljistä ajoeläin oli helppo vahvistaa jänikseksi. Lopulta mies jäätyi passissa ja poistui lämmittelemään autolle. Itse yritin koiraa kiinni, mutta Pihka vältteli minua taidokkaasti. Kiroilu ja rämpiminen koiran perässä ei auttanut kiinniottoon (pistivät kyllä veren kiertämään), joten pyrin koiran ja ajoeläimen väliin. Löysin maastosta tuoreet jäniksen jäljet, mutten koiran jälkiä. Siihen jäin odottamaan haukun lähestymistä.
 |
| ©RH Pihka ja lumikokkareiden poistoyritys |
Odotus palkittiin, kun enemmän lunta kuin koiraa oleva ilmestys tuli hitaasti haukkuen kohti sijaintiani. Ei se mielellään olisi hommaa lopettanut, mutta pannan kiinnitettyäni, koira päätti että ehkä sittenkin on fiksua palata autolle. Pahimpia paakkuja koetin räjäyttää sormilla painamalla, mutta suurin osa oli niin tiukassa, ettei tällä tekniikalla tilanne parantunut olennaisesti. Mentiin anopilaan jatkamaan sisälle sulatusoperaatiota.
Kautta on enää jäljellä pari viikkoa ja ehditään luultavasti pari kertaa laskemaan koirat irti. Pakkaslumi valitettavasti tällä viikolla suli nuoskaksi, ja nyt tietysti jäätyi uudelleen. Tämä voi aiheuttaa sen, ettei tulevana viikonloppuna koiria uskalla laskea irti. Ehkä Pihkan, koska kulkee tassujaan säästäen, muttei Katlaa, joka juoksee varmasti tassunsa lumen jääkuoressa rikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti