Toinen korva valkoinen

Jänisten jemmapaikkoja oltiin Katlan avulla kartoittamassa tänään. Pari piilopaikkaa löydettiinkin, joten päivä oli erittäin onnistunut. Aloitettiin päivä Hirslahden maastoissa. Katla vaikutti löytävän heti jotain hajuja, mutta silti teki muutaman lenkityksen noin 200 metrin päähän meistä ennenkuin jäi selkeämmin jäljittämään jotain eläintä. Lopulta ajo lähti alle sadan metrin päästä meistä, kun koira oli kiertänyt syönnöspaikan kautta ja jäjittänyt sieltä takaisin päin.

©RH Kohtaaminen Arkintiellä

Ajo itsessään oli huono. Tuskin yhteensä kymmenen minuuttia haukkukestoltaan. Jänis ei tuntunut etenevän Katlan edessä ja lopulta ajo hukkui metsäuralle. Siinä koira työskenteli noin puoli tuntia, mutta kun homma ei vaikuttanut enää selviävän ja alueen laitamilla haukun perusteella lähestyi hirven jäljillä oleva koira, päätimme että emme jatka hukan selviämisen odottelua. Annettiin hirvikoiralle työrauha, kun sillä kuulosti homma olevan paremmin hallussa. Alueella oli muutenkin tiivis tunnelma, kun etäämmältä kuultiin mäyräkoiran (tms) ajohaukkua.

Siirryimme Arkintien varrelle ja poikkeuksellisesti laskin Katlan suoraan autolta irti. Se ampaisi välittömästi metsän puolelle. Valehtelematta se oli ollut irti tuskin muutamaa minuuttia, kun kuultiin ajohaukkua. Olin täysin varma, että oli saanut peuran ajoon. Siirryimme tarkistamaan ajon lähtöpaikkaa, jotta saataisiin vihiä ajoeläimestä. Peuranmakaushan siellä oli ja pateettisesti huokailinkin jo miehelle tilanteen huonoutta. Mutta olin väärässä. Jänis paukautti samassa ensimmäiseltä lenkiltä meidän eteen ja vauhdikkaasti ohi! Jätin miehen etsimään otollista passipaikkaa lähistöltä ja siirryin itse tietä pitkin paikkaan, jossa jänis on yleensä ajossa nähty.

©RH Katla saa osuutensa saaliista

En ihan ehtinyt sinne asti, kun näin jäniksen loikkivan minua kohti tietä pitkin. Pääsin kuvailemaan sitä kaikessa hiljaisuudessa, kunnes se tajusi minut ja pomppasi metsänpuolelle. Hauskannäköinen kaveri, jonka toinen korva oli kokonaan valkoinen ja toinen vielä etupuolelta ruskea. Hetken kuluttua koira tuli perässä ja selvitti tämän tieosuuden vielä helposti.

Ehdin hetken patsastella aloillani, niin näin jäniksen vielä kerran etäämmältä loikkaavan toiselle puolelle tietä. Tässä kohtaa Katla oli jäänyt enemmän jälkeen jäniksestä, ja tielle tullessaan sillä oli suuria vaikeuksia selvittää hukkaa. Lopulta menin auttamaan koiraa ja näytin sille kohdan, josta jänis oli tien yli mennyt. Ajo eteni jälleen vaikkakin takkuilevasti. Jonkun aikaa ajo raikasi ehyenäkin, kun sai kirkasäänisen perslähdön siitä pidemmän äänettömyyden jälkeen. Tämän jälkeen jänis ei enää itselleni näyttäytynyt, mutta mies näki sen kolme kertaa. Viimeisellä kerralla se saatiin eräksi.

©RH Makkaranuotion kehittymistä odottamassa

Mentiin paistamaan makkarat Santtion laavulle. Nuotio taisi savuisella tuoksullaan houkutella myös hirvijahtiporukan tauolleen. Saapuivat sopivasti, kun tuli oli hiipunut makkarakelpoiseksi hiillokseksi.

Metsäinen viikonloppu

Pidennetty viikonloppu on ollut harvinaisen koiraharrastuspainotteinen. Perjantaina mentiin Katlan kanssa jänismetsään. Ensimmäinen erä otettiin Kanersuossa, vaikka alunperin meidän piti kokeilla vieraampia maastoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kuten tässä harrastuksessa on tapana. Katla sai ensimmäisen ajon liikkeelle, kun oli ollut puoli tuntia irti. Muutamia herättelyjä kuultiin ajoa edeltävästi. Itse ajo lähti liikkeelle rauhallisella haukulla, johon oltiin hyvin tyytyväisiä. Liian usein tänä syksynä on saatu kuulla perslähtökiljuntaa, ja kokemuksen mukaan ajo ei kulje kovinkaan rauhallisesti sellaisten alkuvauhtien jäljiltä.

©RH Mutainen ajokoira Katla

Kanersuon pupulle tyypillisesti ajo kiersi heti soramontuille, jossa Katla eteni hetken ääneti, mutta selvitti hukan nopeasti. Sieltä palattiin makuun kautta metsäuran yli. Kun Katla vielä selvitti tienylitystä, jänis lähes törmäsi meidän aamukahvipaikkaan. Se ohitti meidät alle viidestä metristä ja saattoi hieman säikähtää meitä, vaikka itse ohitus sujui hitailla pompuilla.

Tämän jälkeen ajo nimittäin karkkosi teitä pitkin yli kilometrin etäisyyteen ja sieltä suo-oja-alueelle. Katla selvitti jäniksen ojayllätyksen, mutta homma jatkui edelleen pitkin teitä, joten otettiin koira kiinni tiehukalta. Katla oli yltäpäältä mutainen, joten oli ihan huolella uinut jäniksen perässä jossain lieteojassa. Lemu oli niin sietämätön, että talutin koiran laavulle, jonne mies ajoi edeltä sytyttämään tulet.

Jälkimmäinen erä otettiin Koskenmetsässä, mistä Katla löysi jäniksen yöjäljet, muttei herättelyistä huolimatta onnistunut kaivamaan jänistä piilostaan. Sen sijaan alueella harhaili turhan tuttavallinen peuranvasa, joka olisi halunnut meidän adoptoivan sen. Lopulta peuranvasa jumitti koiran ja meidän välissä. Onneksi karkkosi lopulta ja koiran tullessa hajulle, saatiin se kutsumalla pois peuranjäljiltä. Onneksi Katla ei törmännyt eläimeen, koska silloin tuskin oltaisiin vältytty lyhyeltä karkoitusajolta. Ilmiselvästi se ei kuitenkaan kiinnostu tuoreistakaan peuranhajuista!

Lauantaina olin päivällä tekemässä jälkiä pitkästä aikaa. Työkaverin pentukoira pääsi ensimmäistä kertaa haistelemaan metsään tehtyä verijälkeä. Teimme yhdessä kolme lyhyttä jälkeä, joista yhden teimme Pihkalle. Kaksi jäljistä oli varattu pennulle. Ensimmäinen oli alle 100 metriä ja kaatona herkullisia nakinpaloja rasiassa. Toinen jälki oli aavistuksen pidempi, noin 150 metriä ja tämän jäljen loppuun oli nakkirasian lisäksi piilotettu oikea peuransorkka.

Sunnuntaiaamulla aloitimme viemällä kaadot maastoon ja Pihka näytti mallisuorituksen omalla jäljellään. Kyllä siinä muutama sivupisto ja kaarros tuli, mutta sorkka löytyi ongelmitta ja Pihka oli otettu, kun sai metsäaikaa. Onneksi Pihkan takajalka on parantunut hyvin, ja sille uskalsi tuollaisen noin 300 metrin jäljen motivointimielessä tehdä.

©RH Papu ohjaajineen tutkii alkumakausta

Papu-pentu vaikutti jälkeä lähestyessä erittäin vikkeläliikkeiseltä ja energiseltä kaverilta. Jännästi jo ensimmäinen nuuhkaisu verenhajua rauhoitti koiran tutkimaan alkumakausta. Siitä ei sitten melkein päästy liikkeelle ollenkaan, kun Papu päätti, että alueella kenties vaanii jokin uhkaava olento, joka on verenhajusta päätellen jo kerran tappanut. Hitaasti innostamalla edettiin kuitenkin jäljen loppuun, missä eivät edes herkulliset nakit ensin maistuneet. Papun piti ensin varmistua alueen turvallisuudesta, ennen kuin se uskalsi syödä kaadolta löytyneet herkut.

©RH Kaadolla olleet herkut kelpasivat ensikertalaiselle

Jatkoimme tästä suoraan seuraavan jäljen alulle. Nyt Papu oli jo luottavaisempi, vaikka selvästi sitä edelleen uusi haju ja ympäristö jännitti. Innostaen edettiin aavistuksen nopeampaa vauhtia kaadolle asti, missä koira jäi uteliaana haistelemaan sorkkaa. Nakitkin maistuivat, kun ohjaaja niitä tarjosi, mutta selkeästi sorkkakin olisi koiralle palkkiona riittänyt. Suuhun koira sitä ei kaadolla ottanut, mutta polulle tullessa, se alkoi kiinnostaa ja lopulta Papu kantoi sorkkaa suussaan. Tästä on hyvä jatkaa harrastusta. Luultavasti aika pian menoa pitää jo jarruttaa, kun koira oppii homman idean.

©RH Papu ja peuransorkka

Metsästys- ja jälkijuttujen lisäksi vein Katlaa treffaamaan Ansaa ja Yodaa, joiden kanssa leikittiin ja käytiin yhteislenkillä. Nyt itselläni on väsynyt olo, ja taidan viettää loppuillan lepäillen. Pihkalla työpäivä vielä jatkuu. Se lähti miehen mukaan peurankytikselle varmistamaan, että ammuttu saalis (jos hyvin käy) löytyy pimeässä syysillassa.

Vesiterapiaa ja alumiinitikkaita

Haimme apua Pihkan kuntoutukseen eläinfysioterapeutilta. En oikein aluksi itse lämmennyt ajatukselle, koska iäkkään koiran suhteen pitää valitettavasti miettiä asiaa järjellä eikä ainoastaan tunteella. Mies kuitenkin kannatti asiaa jääräpäisen varmasti ja varasi Pihkalle ajan vesiterapiaan. Olin hyvin skeptinen, koska Pihka on A) kaukana vesipedosta ja B) bassetti. Listaa ei liene tarpeellista jatkaa pidemmälle.

©RH Kahlailuun Pihka taipuu, kuva vuodelta 2010

Pihka kuitenkin pääsi kokeilemaan vesiterapiaa. Siinä koira laitetaan akvaarion näköiseen koppiin (lasiseinät, ei kattoa), jonka pohjalla on lämmintä vettä koiran vatsalinjaan asti. Akvaario aukeaa molemmista päistä. Toisesta suunnasta koira ohjataan ramppia pitkin lasilaatikkoon ja kulku pois tapahtuu toisesta päästä sitten, kun terapiasessio on ohitse. Terapian ajaksi molemmat kulkuväylät suljetaan. Pihka järkyttyi jo veteen joutumisesta, mutta silmät pullistuivat melkein päästä, kun akvaarion pohjalla oleva juoksumatto lähti liikkeelle ja pakotti koiran kävelemään paikallaan. Olin varustautunut nakeilla, koska arvelin, ettei mitkään perusnamit tätä tilannetta pysty paikkaamaan. Pihka kuitenkin yksiselitteisesti kieltäytyi superherkuista koko kuntoutushetken ajaksi. Mikään ei selvemmin kerro, miten järkyttynyt ja loukkaantunut se oli tästä ihmisten tempauksesta. Kyseessä siis on koira, joka syö silloinkin kun se voi pahoin. Fysioterapeutti tosin sanoi, että koiran reaktio ei edes ollut pahin mahdollinen. Jaa, no itse en kyllä Pihkaa noin järkyttyneenä ole ikinä ennen nähnyt.

Koska vesiterapia kuitenkin on takajalan toimivaksi saamiselle erittäin tärkeää, Pihkan on siedettävä akvaarioharrastusta vielä ainakin muutamia kertoja.

Eläinfysioterapeutti antoi myös suosituksia kotikuntouttamiseen. Hän aloitti kysymällä, onko meillä alumiinitikkaita. Allekirjoittaneen ilme oli varmasti pöllämystynyt, mutta pian selvisi, ettei koiraa tarvitse laittaa tikkaita ylös kipuamaan. Pihkan iltaruokinta hoidetaan toistaiseksi siten, että nurmikolle kaadettujen tikkaiden puomien väliin ripotellaan kuivanappulat. Sitten koira päästetään etsimään ruokaa. Ajatus on, että kulkiessa tikkaiden puomien välissä, koira ruokaa etsiessään unohtaa varoa leikattua jalkaansa ja huomaamatta alkaa käyttää jalkaa enemmän.
Totesin aika pian, että neuvo oli nerokas. Mielestäni jo kolmen päivän jälkeen Pihka käyttää jalkaa paremmin kuin aiemmin. Lisäksi tämä kuntoutusmuoto on selkeästi myös potilaan mieleen. Pihkahan rakastaa etsintäleikkejä, joten tapa toimii erityisen hyvin meille. Yllä on lyhyt video, jossa Pihka näyttää miten homma käytännössä toimii. Video löytyy myös osoitteesta:
https://drive.google.com/open?id=1Uxv6Im7kBa3aSm1w6tiMgu7hFX-CX1AT

Katkenneita ja kaatuneita runkoja

Kieltämättä on jo jonkin aikaa vaivannut sellainen tietty kihisyttävä tunne. Olen osin tarkoituksella ja osin huomaamatta jättänyt blogikirjoittamisen vähemmälle. En ala selitellä asiaa sen enempää, koska kirjoittaminen nyt yleensäkin pohjautuu eniten omiin olotiloihin. Nyt kuitenkin haluan kirjoittaa.

©RH Katla Palometsässä

Jänisjemman kesä oli poikkeuksellisen kuuma ja kuiva. Kevään kokeen jälkeen mejä jäi tauolle loppukesäksi, koska rutikuiva pölisevä maasto ei houkutellut harrastuksen pariin. Lisäksi loppukesän helteet eivät ikinä ole innostaneet minua mejän pariin, joten lopputulos oli sikäli selviö. Kesään mahtui myös yksi erittäin raju maastopalo Santtiolla, joka tuhosi ison alueen metsästys- ja jälkimaastoja. Onneksi säästyttiin rakennus- ja muilta omaisuusvahingoilta.

©RH Santtion maastopalon tuhoa, kesä 2018

Metsästyskausi käynnistyi edelleen poikkeuksellisen lämpimissä säissä. Pari kertaa koetettiin ensimmäisinä viikonloppuina viedä koiraa hommiin, mutta lämpötila kipusi jo ennen yhdeksää yli 15 asteeseen ja lyhyiksihän ne jahtipäivät jäivät. Katla on kyllä hienosti melkein jokaisesta maastosta jäniksen kaivanut liikkeelle, vaikka ajojen kestot ovat olleet kymmenestä minuutista maksimissaan tuntiin.

Vuoden vanhasta tutkapannasta hajosi haukkulaskuri ja yllättäen koiran haukkuessa sovellus piirsi kartalle vain sinistä viivaa ilman haukkutiheyttä (kolmas karttakuva). Pantaan soittessa koiran haukku kuului, joten pannan mikrofoni vaikutti olevan kunnossa. Panta joutui ikävästi kesken kautta takuuhuoltoon, mutta onneksi saatiin vastaava lainalaite käyttöön huollon ajaksi (viimeinen karttakuva). Sen kanssa on nyt kolme jahtikertaa onnistuneesti vietyä läpi. Katlan kanssa on tälle syksylle tullut yhteensä kuusi metsästyspäivää. Se on ajanut neljää jänistä, yhtä kettua (hyvin lyhyesti), yhtä epäselvää riistaeläintä (todennäköisesti jänis, peura tai kauris) ja herätellyt yhdelle jäniksen yöjäljelle ilman ylösottoa. Vain kahtena päivänä on otettu kaksi eri hakuerää. Ja vain yksi jahtipäivä on sujunut täysin ajotta.

©RH Pihka, pieni potilas

Pihkalle taas sattui tapaturma metsälenkillä, kun se todennäköisesti oli astunut takajalalla johonkin kuoppaan tai kivenkoloon. Vasemman takajalan polven ristiside meni poikki, ja sen seurauksena koira ei varannut painoa ollenkaan kyseiselle jalalle. Eläinlääkäripäivystyksessä asia vahvistettiin ja pari viikkoa sitten polvi operoitiin. Sille siis tästä tuli pitkä sairasloma, kun vasta yli 4 kk jälkeen koira saa liikkua vapaammin. Tällä hetkellä sille on sallittua vain kevyt remmiliikunta ja äkkinäisten liikkeiden lisäksi kiellettyä on kulkeminen rappusissa ja juokseminen. Pihka ei vieläkään käytä takajalkaansa, vaan mieluummin pomppii kolmella jalalla. Paikallaan ollessaan käyttää operoitua jalkaa tasapainon tukena ja jolkottaessa jalka osuu kevyesti maahan. Omana arviona tällä hetkellä on, että syksyn haavakkotilanteissa sitä ei voida hyödyntää kunnolla ennen joulukuuta. Onneksi yhdistyksen alueella on muitakin koiria käytettävissä.