Ei olla siirrytty kettujahtiin, vaikka otsikosta voisi niin päätellä. Viime päivinä vaan olen saanut riistahavainnot kahdesta eri ketusta, jotka ovat molemmat olleet yhtä mieleenpainuvia hetkiä.
Ensimmäinen kettuhavainnoistani tapahtui viikko sitten sunnuntaina, kun olimme palaamassa kotiin ilta-ajolta (ajoahan Katla ei saanut, vaikka hienosti Ilveskallion maastoa haravoikin). Kettu ylitti tien automme edestä niin nopeasti, että hyvä kun osasin tunnistaa lajin. En ole koskaan nähnyt minkään eläimen liikkuvan niin nopeasti. Jotten tee itseäni tarpeettoman tyhmäksi, niin tiedän kyllä, että kettu on nopea eläin, mutten aiemmin vaan ole tajunnut kuinka nopea! Yleensä kettuhavaintoni ovat olleet sellaisia, että eläin on seissyt etäämmällä pellolla ja jolkotellut pikkuhiljaa pois päin. Nyt tosiaan istuin autossa (metsätiellä ja auton nopeus alle 30 km/h), kun kettu kiisi, sujahti, liukui, lensi, välähti, vilahti... ööh en pysty kuvailemaan edes sitä nopeutta niin, että tekisin oikeutta sille. Tien ylittämisen jälkeen eläin pysähtyi pellolle, mistä vasta sain vahvistuksen eläimen lajista. Kyseessä hienossa turkissa oleva aikuinen kettu. Kaunis eläin.
Toinen havaintoni on eiliseltä aamulta. Olimme matkalla Kapteenin huvilan maastolle, kun satuin katsomaan oikeaan suuntaan. Noin 100 metrin etäisyydellä tiestä oli pieni kumpare mäenrinteessä ja sen takaa kurkisti uninen ketunpää. Ajoimme hitaasti sen ohitse ja ketun katse seurasi etääntymistämme. Etäisyys oli liian suuri, jotta voisi olla varma, mutta se näytti melko nuorelta ja pienemmältä kuin sunnuntaina näkemäni eläin. Olen tietysti lapsellisen innoissani näistä havainnoistani. Aivan kuin koiranpenikka, joka on ajanut ensimmäisen lyhyen jänisajonsa.
Ketut ovat lumoavia eläimiä, joihin liittyy paljon erilaisia tarinoita ja uskomuksia. Repo oli ennen vanhaan ketun kutsumanimi. Termi "kettu" tarkoitti alun perin pelkkää nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Legenda kertoo myös, että revontulet syntyvät, kun kettu huiskii lumihankia hännällään. Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – vähän kuin vastakohtana jänikselle.
Jänisajot eivät oikein sujuneet. Katla kyllä löysi tuoreet jäniksen jäljet ja pitkän herättelyn jälkeen sai pupun liikkeelle, mutta tuskin 15 minuutin ajon jälkeen hukkasi jäniksen tielle ja palasi takaisin tutkimaan yöjälkeä. Lopulta kytkimme koiran, kun ei ollut mitään järkeä viedä sitä kaukana olleelle hukkapaikallekaan. Tällä kertaa ajo päättyi kenraalihukkaan ja toivottavasti Katlan päässä alkaisi nämä hukat "nakottamaan", kun nämä tämän syksyiset ajot ovat päättyneet pääsääntöisesti aivan liian köykäisesti.
Kävimme vielä nopeasti myös Punnansuon reunalla, mutta sieltä ei jänistä löytynyt. Koiran haku oli jotenkin jähmeää ja lämpötilan noustua päätimme lopettaa jahtipäivän siihen.
Ensimmäinen kettuhavainnoistani tapahtui viikko sitten sunnuntaina, kun olimme palaamassa kotiin ilta-ajolta (ajoahan Katla ei saanut, vaikka hienosti Ilveskallion maastoa haravoikin). Kettu ylitti tien automme edestä niin nopeasti, että hyvä kun osasin tunnistaa lajin. En ole koskaan nähnyt minkään eläimen liikkuvan niin nopeasti. Jotten tee itseäni tarpeettoman tyhmäksi, niin tiedän kyllä, että kettu on nopea eläin, mutten aiemmin vaan ole tajunnut kuinka nopea! Yleensä kettuhavaintoni ovat olleet sellaisia, että eläin on seissyt etäämmällä pellolla ja jolkotellut pikkuhiljaa pois päin. Nyt tosiaan istuin autossa (metsätiellä ja auton nopeus alle 30 km/h), kun kettu kiisi, sujahti, liukui, lensi, välähti, vilahti... ööh en pysty kuvailemaan edes sitä nopeutta niin, että tekisin oikeutta sille. Tien ylittämisen jälkeen eläin pysähtyi pellolle, mistä vasta sain vahvistuksen eläimen lajista. Kyseessä hienossa turkissa oleva aikuinen kettu. Kaunis eläin.
Toinen havaintoni on eiliseltä aamulta. Olimme matkalla Kapteenin huvilan maastolle, kun satuin katsomaan oikeaan suuntaan. Noin 100 metrin etäisyydellä tiestä oli pieni kumpare mäenrinteessä ja sen takaa kurkisti uninen ketunpää. Ajoimme hitaasti sen ohitse ja ketun katse seurasi etääntymistämme. Etäisyys oli liian suuri, jotta voisi olla varma, mutta se näytti melko nuorelta ja pienemmältä kuin sunnuntaina näkemäni eläin. Olen tietysti lapsellisen innoissani näistä havainnoistani. Aivan kuin koiranpenikka, joka on ajanut ensimmäisen lyhyen jänisajonsa.
 |
| ©RH "Kettukarkki" -papereista tehty pussukka |
Jänisajot eivät oikein sujuneet. Katla kyllä löysi tuoreet jäniksen jäljet ja pitkän herättelyn jälkeen sai pupun liikkeelle, mutta tuskin 15 minuutin ajon jälkeen hukkasi jäniksen tielle ja palasi takaisin tutkimaan yöjälkeä. Lopulta kytkimme koiran, kun ei ollut mitään järkeä viedä sitä kaukana olleelle hukkapaikallekaan. Tällä kertaa ajo päättyi kenraalihukkaan ja toivottavasti Katlan päässä alkaisi nämä hukat "nakottamaan", kun nämä tämän syksyiset ajot ovat päättyneet pääsääntöisesti aivan liian köykäisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti