Alkuviikko oli yhtä tuskaa. Katla alkoi käyttäytyä normaalista poikkeavalla tavalla. Öisin siitä kuoriutui levoton pedin ruopija. Heräsimme tunnin välein, kun koira pöyhi petiään antaumuksella. Ei siinä mitään, mutta pöyhimisen lisäksi Katla vinkui ja nuoleskeli itseään. Kaiken kruunasi levoton kuljeskelu yön pimeinä hetkinä talossamme. "Raps raps", tassunkynnet vain rapisivat laminaattilattiaa vasten.
Koiran pedin materiaali oli kahisevaa ja Katlan ruopiessa sitä voimankäyttöä säästelemättä, desibelitaso nousi hermojaraastavalle tasolle. Parin yön kärsimysnäytelmän jälkeen peti vaihdettiin vähemmän äänekkäästä materiaalista tehtyyn ja siirrettiin kauemmas sängystä. Kuljeskelu saatiin kuriin, kun koko perhe sulkeutui samaan makuuhuoneeseen suljetun oven taakse.
Päivisin Katla vinkui syyttä suotta, kun tulin kotiin töiden jälkeen. Tietysti tarkistin koiran, koska ensin luulin, että sillä on kipuja. Vinkuna jatkui koirien odottaessa ruoka-annoksiaan. Hermot alkoivat jo kiristyä. Yhden kerran "rankaisin" Katlaa vankkaamalla sen kodinhoitohuoneeseen ruuanvalmistuksen ajaksi, koska en vaan jaksanut kuunnella sitä kitinää ja itkua. Sateettomana päivänä jätin koirat tarhaan, jotta sain keskittyä väsyneenä kokkaamiseen. Ulkoa asti kuului ulvontaa ja vinkunaa, joka sattui suoraan sydämeen.
Lopulta mies sen sanoi. Valeraskaus. Katlan juoksusta oli sopivasti kolme kuukautta. Tieto helpotti melkoisesti, kun tajuttiin, ettei koira ole sittenkään seonnut. Ainakaan lopullisesti.
Mies vei Katlan pitkälle juoksulenkille. Tämän jälkeisenä yönä koira ja me muu perhe nukuimme paremmin kuin kolmena edeltävänä yönä. Turhaan vinkuminenkin väheni, kun emme kiinnittäneet siihen huomiota. Toimimme siis samoin kuin Katlan ollessa pentu. Silloinkin koira saattoi vinkua ruokaa, huomiota, odottamis-ahdistusta ja ties mitä muuta. Pentuajan jälkeen vinkuminen on jäänyt lähes kokonaan pois käytöksestä, mutta näköjään tällainen poikkeustilanne nosti esiin samoja reagointitapoja.
Nyt lenkitetään enemmän ja keksitään tytölle muuta ajateltavaa.
 |
| ©RH Nämä kannattaa jemmata piiloon valeraskaalta koiralta |
Päivisin Katla vinkui syyttä suotta, kun tulin kotiin töiden jälkeen. Tietysti tarkistin koiran, koska ensin luulin, että sillä on kipuja. Vinkuna jatkui koirien odottaessa ruoka-annoksiaan. Hermot alkoivat jo kiristyä. Yhden kerran "rankaisin" Katlaa vankkaamalla sen kodinhoitohuoneeseen ruuanvalmistuksen ajaksi, koska en vaan jaksanut kuunnella sitä kitinää ja itkua. Sateettomana päivänä jätin koirat tarhaan, jotta sain keskittyä väsyneenä kokkaamiseen. Ulkoa asti kuului ulvontaa ja vinkunaa, joka sattui suoraan sydämeen.
 |
| ©RH Katla ja Pihka |
Mies vei Katlan pitkälle juoksulenkille. Tämän jälkeisenä yönä koira ja me muu perhe nukuimme paremmin kuin kolmena edeltävänä yönä. Turhaan vinkuminenkin väheni, kun emme kiinnittäneet siihen huomiota. Toimimme siis samoin kuin Katlan ollessa pentu. Silloinkin koira saattoi vinkua ruokaa, huomiota, odottamis-ahdistusta ja ties mitä muuta. Pentuajan jälkeen vinkuminen on jäänyt lähes kokonaan pois käytöksestä, mutta näköjään tällainen poikkeustilanne nosti esiin samoja reagointitapoja.
Nyt lenkitetään enemmän ja keksitään tytölle muuta ajateltavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti