Meillä on Piharusakko. Se ei sinällään ole iso yllätys, kun asumme haja-asutusalueella peltojen läheisyydessä. Ei luultavasti olisi myöskään yllätys, jos ilmenisi, että niitä liikkuu alueella enemmänkin kuin tämä yksi, joka on meidän Piharusakko eli Russakka.
Alkukesästä se pomppi elämäämme. Ruokailutilan erkkeristä näin sen ensimmäisen kerran natustamassa ikkunan alla apilanlehtiä. Se oli suloinen näky. Lapasen kokoinen jäniksen alku. Koirat riehaantuivat sen nähdessään, ja melskasivat katse kiinnittyneenä metsästyskoiran vietit havahduttavaan ilmestykseen. Poikanen jatkoi tyynesti ateriaansa koirien haukun aiheuttaen vain kevyen korvan kääntymisen.
Kerran näin, kun tuttu kaveri oli jälleen samalla paikalla aterioimassa. Auto lähestyi pihan ohitse kulkevaa tietä pitkin. Pikku rusakko säikähti jostain syystä, ja lähti hurjaa vauhtia takajalat sutien pitkin pyörätietä vastakkaiseen suuntaan. Nauroin vedet silmissä, koska eläin näytti erittäin huvittavalta sivuliirrossa. Kun sain naurun tasaantumaan, näin kun rusakko palasi takaisin samaa reittiä rauhallisesti pomppien ja pysähtyen vakipaikkaansa.
Ei ole kerta tai kaksi, kun olen Piharusakon jälkeen lähes menettänyt raajani. Etenkin nyt pimeän vuodenajan aikana, en todellakaan havaitse sitä ennen koiria. Koirat hajun saatuaan riehaantuvat vetämään remmit kireiksi muutamassa sadasosasekunnissa. Onnekseni (tai epäonnekseni) minulla on napakka ote remmeistä, eivätkä koirat ole ikinä itseltäni karanneet. Kädet sen sijaan ovat joutuneet karaistumaan räjähtäviin vetäisyihin.
Koirat arvostavat sen pipanoita. Toisiaan vahtien ne kilpailevat siitä kumpi ehtii napostella enemmän ennen kuin emännän hermot menevät. Toisinaan tuntuu, että ulkoilun tarkoitus on muuttunut joksikin ihan muuksi. "Asioiden" tekeminen on toissijaista.
Yksi päivä töistä tullessa hämärän jo hiipiessä samanaikaisesti pihaan, näin rusakon odottamassa minua omenapuun alla. Epäilen sen suunnittelevan puun käyttöä tulevan talven aterioille. Se ei tule onnistumaan. Oli mieltä ylentävää hakea sisällä päivän levänneet koirat suoraan rusakon tuoksuiseen pihaan. Olen varma, että mokoma tekee tuon tarkoituksella.
Kaikesta huolimatta oma Russakka on kiva. Se on onnekkaasti selvinnyt jäniksenelämän vaikeimmasta vaiheesta eli kasvanut lapasesta aikuiseksi. Toivottavasti se selviää myös tulevasta talvesta, eikä jää vilkkaasti liikennöidyn alueemme autoliikenteen alle. Omenapuuta en sille kyllä myönnä.
Kuvalähde: LubosHouska, pixabay
 |
| ©LubosHouska, pixabay |
Kerran näin, kun tuttu kaveri oli jälleen samalla paikalla aterioimassa. Auto lähestyi pihan ohitse kulkevaa tietä pitkin. Pikku rusakko säikähti jostain syystä, ja lähti hurjaa vauhtia takajalat sutien pitkin pyörätietä vastakkaiseen suuntaan. Nauroin vedet silmissä, koska eläin näytti erittäin huvittavalta sivuliirrossa. Kun sain naurun tasaantumaan, näin kun rusakko palasi takaisin samaa reittiä rauhallisesti pomppien ja pysähtyen vakipaikkaansa.
Ei ole kerta tai kaksi, kun olen Piharusakon jälkeen lähes menettänyt raajani. Etenkin nyt pimeän vuodenajan aikana, en todellakaan havaitse sitä ennen koiria. Koirat hajun saatuaan riehaantuvat vetämään remmit kireiksi muutamassa sadasosasekunnissa. Onnekseni (tai epäonnekseni) minulla on napakka ote remmeistä, eivätkä koirat ole ikinä itseltäni karanneet. Kädet sen sijaan ovat joutuneet karaistumaan räjähtäviin vetäisyihin.
Koirat arvostavat sen pipanoita. Toisiaan vahtien ne kilpailevat siitä kumpi ehtii napostella enemmän ennen kuin emännän hermot menevät. Toisinaan tuntuu, että ulkoilun tarkoitus on muuttunut joksikin ihan muuksi. "Asioiden" tekeminen on toissijaista.
Yksi päivä töistä tullessa hämärän jo hiipiessä samanaikaisesti pihaan, näin rusakon odottamassa minua omenapuun alla. Epäilen sen suunnittelevan puun käyttöä tulevan talven aterioille. Se ei tule onnistumaan. Oli mieltä ylentävää hakea sisällä päivän levänneet koirat suoraan rusakon tuoksuiseen pihaan. Olen varma, että mokoma tekee tuon tarkoituksella.
Kaikesta huolimatta oma Russakka on kiva. Se on onnekkaasti selvinnyt jäniksenelämän vaikeimmasta vaiheesta eli kasvanut lapasesta aikuiseksi. Toivottavasti se selviää myös tulevasta talvesta, eikä jää vilkkaasti liikennöidyn alueemme autoliikenteen alle. Omenapuuta en sille kyllä myönnä.
Kuvalähde: LubosHouska, pixabay
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti