Korppulumi

Ensin sitä ei ole olenkaan ja sitten sitä tulee kilotolkulla. Puhun siis lumesta, joka herättää keskustelua riippumatta siitä, onko sitä ja jos on, niin kuinka paljon ja missä olomuodossa.

Tämä syksy on hyvin tyypillinen lumitilanteen suhteen. Oikeastaan lunta ei ole ollut muutamaa lyhyttä parin päivän jaksoa lukuunottamatta. Vettä sen sijaan ollaan saatu. Takana on viikkoja joina joka ikisenä päivänä satoi. Toisinaan vain hieman, mutta yleensä erittäin runsaasti.

Siispä viime viikon lumituisku ilahdutti meitä. Vihdoinkin mahdollisuus nähdä maastossa jälkiä ja ehkä ylösototkin hieman helpottaisivat. Mutta katin kontit. Ensin lämpötila nousi ja sulatti lumen pehmoiseksi loskaksi. Sitten pakasti aamuksi. Lunta se korppulumikin on, mutta koiranomistajana tiedän valitettavan hyvin, mitä se tarkoitaa koiran tassuille.

Onneksi lähempi tarkastelu osoitti, ettei korppulumi ollut ihan pahinta mahdollista. Siinä oli karkea pinta, muttei vielä selvää jääkuorta. Paikoitellen lumi oli kovempaa, mutta metsässä varvut ja muu kasvusto pehmittivät lunta. Päätettiin laskea Katla lyhyeksi eräksi maastoon ja mahdollisuuksien mukaan tarkistaa tassujen tila.

Kaksi ensimmäistä lenkkiä jäivät tyhjiksi, mutta kolmannesta koira löysi jotain haisteltavaa. Jälkikentän selvittelyn venyessä, koira kävi jopa välissä tarkistamassa meidän sijainnin. Me tarkistimme sen tassut, jotka olivat ehjät vaikka punottivat hieman.

Jälkien äänetön selvittely keskeytyi, kun koira yhtäkkiä ulvahteli ja välittömästi lähti palaamaan luoksemme. Päättelimme, että oli luultavasti törmännyt hirveen/hirviin maastossa. Koska kahden tunnin hakuaika oli tässä kohtaa käytetty, kytkimme koiran tuloksettomasta työstä. Katlan tassut olivat säilyneet ehjinä ja koska emme luottaneet tuuriin päätimme lopettaa jahtipäivän tähän (tosin menimme vielä makkaranuotiolle Äijävuorelle).

Eli ajottomuus täällä jatkuu edelleen. Koiran työssä ei ollut selkeästi mitään moitittavaa, mutta ylösottoon ei vaan silti päästä. Ei millään.

Jotta teksti ei menisi täysin synkistelyksi, kerron Pihkan lauantai-illan jäljestyksestä. Mies ampui kyttäämällä peuranvasan, joka hyvän laukauksen jälkeen oli siirtynyt lyhyen matkan metsän puolelle. Ei koiralle tästä mitään pitkää jäljitystä saatu ja todennäköisesti tämä olisi ilman koiraakin löytynyt, mutta mies kävi kuitenkin hakemassa Pihkan harjoittelemaan oikeaa tilannetta varten.

Hyvin jälki oli selvinnyt ja Pihka oli nauttinut työstä koko pienen basssetin olemuksellaan. Vielä kotiin palatessaan se näytti tärkeältä ja omahyväiseltä. Se on meidän pieni suurriistavirka-apu.