Edes tunti lisää ei auttanut

Sunnuntaina olimme jänismetsällä Äijävuoren alueella ja hyödynsimme kellojen siirron talviaikaan heräämällä kello kuudelta vanhaa aikaa. Pihka oli tällä kertaa poikkeuksellisen jähmeä irtoamaan ja hakulenkitkin muodostuivat pääasiassa pistotyyppisistä ratkaisuista ja hakuetäisyyskin tutkan mukaan oli 40-100 metriä (ehkä muutama lenkki pisimmillään 200 metriä). Ei näin. Joko alueella ei ollut jäniksiä tai sitten Pihkaa ei touhu vaan tällä kertaa kiinnostanut tarpeeksi. Siirryimme sitä mukaa eteenpäin, kun Pihka palasi pistoiltaan takaisin. Äijävuoren pupupuskat tuli haravoitua huolella, mutta jäniksiä ei löytynyt. Kun kaivoimme termarin esiin, Pihka jäi tuijottamaan meitä syyttävästi, eikä lähtenyt kahvittelun aikana tekemään hakulenkkiä ollenkaan. Emme sitä sitten mitenkään pakottaneetkaan, muttemme myöskään huomioineet mitenkään. Palasimme koira kytkettynä polkua takaisin autolle, jonka toisella puolella kokeilimme vielä nopeaa rusakko-optiota, muttei mitään löytynyt. Alla kuva hausta.Yksi punainen kohta on tutkan virhe (6 haukkua/min), koska koira ei haukkunut tuolloin.

Palattiin siis yhtä metsäreissua rikkaampana kotiin, vaikkei tällä kertaa ajoa saatukaan aikaan. Lohdutukseksi teimme pienen makkaranuotion pihan läheisyyteen. Ensi kerralla paremmalla onnella.

Extreme-jäljentekoa

Jo perinteeksi muodostunut THE Kauden Viimeinen Jälki pitää tehdä mielellään pimeään aikaan otsalamppujen valossa. Laji sopii erinomaisesti Halloweenin aikaan harrastettavaksi, koska hiivimme pimeässä metsässä veripullon kera.

Ylläoleva kuva antaa kyllä harrastuksesta vääristyneen kuvan. Mejähän on oikein mukava ulkoilulaji, vaikkei se perjantai-iltana pimeässä ja kosteassa metsässä, rankahkon työviikon jälkeen siltä tuntunut. Varsinainen jäljestyspäivä sen sijaan valkeni kohtuu aurinkoisena ja raikkaan tuoksuisena.

Palatakseni vielä perjantai-iltaan ja jäljentekoon, meillä oli selkeä kuva siitä minne ja millaisen "radan" me Pihkalle tällä kertaa teemme. Tämä maasto on käytännössä aivan lapsuudenkotini lähellä, joten tunnen sen erittäin hyvin. Tämän vuoksi minä suunnistin ja mies veretti. Teemme harjoitusjäljen niin sanotusti kerta laakista, vaikka kokeessa jälki tehdään paljon tarkemmin (eli ensin suunnistetaan+avomerkataan ja sen jälkeen kierretään uudelleen ja poistetaan avomerkit, piilomerkataan + veretetään). Kyseisessä maastossa on tullut useasti oltua sienimetsällä ja sinne on myös tehty useita jälkiä Pihkalle aikaisemmin. Muutenhan en todellakaan haluaisi tehdä jälkeä sinne pimeässä. Nytkin erehdyimme hieman suunnasta pariin otteeseen ja siten löysimme kaikista parhaimmat pöpeliköt ja leveimmät ojat ylitettäväksi. Lisäksi pimeys teki minulle tepposet ja yksi lato, joka piti ohittaa metsän puolelta loppujen lopuksi ohitettiin pellon puolelta... Onneksi kotona odotti lämmin sauna, jonne menimme hyvillä mielin. Parisuhteelle harrastus on kunnon koetinkivi. Jos metsästä onnistuu palaamaan (myös pimeään aikaan) iloisella mielellä, voi sanoa että melkein mitä vaan muuta se sitten kestääkin. (toim. huom. ilman ärräpäitä ja pahuksenmoista mäkätystä emme toki keskenämme metsässä selvinneet)

Jäljen annettiin vanheta iltapäivään, koska pääsimme aloittamaan jäljen veretyksen vasta illalla seitsemän jälkeen, joten lähdin koiran kanssa jäljen alkua kohti noin klo 14. Tällöin arvioni mukaan jäljen ikä oli yli 18 tuntia, kun aloitimme jäljestyksen. VOI-luokan jäljeksi tästä jäljestä tuli hieman lyhyt, makauksia jäljellä oli yhteensä kolme (alkumakauksen ja kaadon lisäksi) sekä katkokulma ja yksi tavallinen kulma. Yksi kulma jäi vähän kaarevaksi pimeässä tehdyn suunnistusvirheen takia. Mies ei osallistunut jäljestykseen "tuomarina", koska oli hirvimetsällä, joten menin kahdestaan koiran kanssa.

Pihka oli tänään todella kiinnostunut alkumakauksesta ja nuoli sen huolella. Edettiin mielestäni todella jälkitarkasti, kosteassa metsässä näkyvät saappaan jäljet paljastivat, että olimme suureksi osaksi jäljen päällä. Muuten ei kyllä reitti tuntunut kauhean tutulta ja vaikka edellisenä iltana maasto oli tuntunut tappajaryteiköltä, niin kummasti päivänvalo paljasti ihan kohtuu hyväkulkuisen maaston. Pihka merkkasi kaikki makaukset huolella pysähtymällä ja söi maa-aineksia makauksilta. Ensimmäisen makauksen jälkeen teki pienen tarkistuslenkin, mutta muuten kuljettiin jälkitarkasti. Katkon selvitti osittain ilmavainulla, meni kuitenkin jäljen loppuun ennen kuin kirsu nousi ilmaan. Kaadolle jäi haistelemaan ja otti hirven luunpalan suuhunsa.

Pihkan siirryttyä voittajaluokkaan ollaan huomattu, että harjoitusjälkien teko vaatii huomattavasti enemmän miettimistä ja maastolta kokoa. Voittajajäljen mittahan on reilu 1,2 km ja siinä tulee olla yhteensä neljä suoraa ja neljä makausta (yksi jokaisella suoralla) + alkumakaus ja kaato (loppumakaus). Tämän lisäksi pitää olla kolme kulmaa, joista yksi katkokulma (veretön osuus). Emme myöskään jaksa merkata harjoitusjälkeä kovin hyvin, ainoastaan tapahtumat merkataan kustomoiduilla pyykkipojilla. Hieno jäljestys Pihkalta kokonaisuutena ja tästä on hyvä jäädä talviteloille Mejä-harrastuksesta.

Metsäntuoksua ja ajohaukkua

Sunnuntaina metsä raikui taas Pihkan pauhatessa pariin otteeseen ajettavalle. Menimme tällä kertaa sellaisiin maastoihin, missä Pihka ei kertaakaan aikaisemmin ole ollut ajossa. Toisin sanoen ei ollut varmuutta jänispopulaatiosta. Syynä maastovalintaan oli paikallinen hirviseura, jolla oli jahti käynnissä meidän "kenneljänisalueilla". Jätettiin auto metsätien varteen (musta pallo) ja päästettiin Pihka tutkimaan läheistä Punnansuon reunaa. Pihka teki heti innokkaan lenkin oikealle, mutta tuli pian takaisin tien kautta. Toinen lenkki vei enemmän pois päin meistä ja sieltä sitten ilmeisesti löytyi yölliset ruokailujäljet, joiden seuraaminen johti ajoon noin kymmenessä minuutissa (punainen pallo). Ajo eteni kaartaen suon reunaa kohti jokea (tästä syystä tänne ei kannata tulla pakkasilla), jota ennen on metsäpolku. Jänis teki sinne todennäköisesti ensimmäisen huijauksen, sillä Pihkalle tuli ensimmäinen hukka. Hukan selvittelyyn meni noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen ajo jatkui suon reunallle, jonne tuli heti seuraava hukka. Siellä Pihka ulvahteli aikansa ja pyrki selvittämään hukkaa. Kuitenkaan ei enää löytänyt jälkeä ja alkoi palaamaan siksakkia aikaisempaa ajojälkeä seuraten. Kun näin koiran passistamme (vihreä pallo), kutsuin sitä harjoituksen vuoksi. Pihka tuli hienosti luokse, vaikkakin hieman kaarrellen. Palkitsin ja päästin jatkamaan työskentelyä.

Odotellessa söimme eväitä, mutta Pihka ei enää löytänyt jänistä. Päätimme, että otamme koiran kiinni ja siirrymme viimeisen hukkapaikan tuntumaan. Onneksi kytkin Pihkan, sillä lyhyen kävelyn jälkeen näimme kaksi punaliivistä miestä ja samassa luoksemme rynnisti nuori hirvikoira. Pihka veti herneen nenään ja aloitti hirmuisen rähinän. Onneksi mies oli valppaana ja sai hirvikoiran tutkapannasta kiinni ennen kuin mitään pahempaa sattui. Kun hirvimiehet tulivat paikalle ja kytkivät koiransa, selvisi, että olimme käsittäneet väärin alueen, jossa jahti tapahtuisi. Onneksi miehet olivat kuulleet Pihkan ajon ja olivat selvillä siitä, että olimme samalla alueella. Tämän jälkeen päätimme tietysti siirtyä toiseen paikkaan.

Toinen maasto oli melko lähellä edellistä, mutta kuitenkin eri alueella kuin jahti oli käynnissä. Koska olimme saaneet aamulla niin hienon (joskin lyhyen) metsäjänisajon, niin päätimme että tämä jälkimmäinen olisi lähinnä koiran ulkoilutusta ja uuden maaston tutkiskelua. Jätimme auton Metsäpirtintien ja pienen metsäpolun risteykseen (musta pallo) ja päästimme Pihkan tutkimaan maastoa. Pihka poikkesikin pian metsän puolelle ja jonkin ajan päästä kuului ensimmäinen herättelyhaukahdus. Koska haku eteni läheiselle pellolle, päätimme siirtyä polkua pitkin koiran perässä. Pihka teki laajan (ja ilmeisen turhan) hakulenkin pellolla, mutta palasi kuitenkin takaisin kohti meitä. Yhtäkkiä huomasin noin 20 metrin päässä meistä istuvan rusakon. Ajo ei ollut vielä alkanut ja sanoin miehelle hiljaa, että: "Katos kuka tuli". Mies ei ollut ihan tilanteen tasalla ja tajusi vasta, kun rusakko lähti pomppimaan meitä kohti. Pian jäniskin tajusi tilanteen ja syöksyi nopeasti metsään. Palasimme nopeasti takaisin autoa päin ja pian Pihka sai kiinni tuoreesta hajusta ja reipasvauhtinen ajo alkoi. (punainen pallo)

Valitettavasti ajo eteni poispäin meistä ja alkoi pian näyttää siltä, että rusakko poistuu viereistä Rapijärventietä kylään. Pihkalle tuli tiehukka, jota selvitti oikein urakalla. Päätimme siirtää auton Rapijärventien varteen (ruskea pallo). Ajaessa autolla vastaan tuli tuttu kaveri; rusakko oli kuin olikin lähtenyt tiehukalta kohti kylää. Jänis paineli metsään ja mies meni passiin teitä yhdistävää polkua pitkin tielle, josta ajo alkoi. Minä jäin autolle hajupassiksi. Pihkan tiehukka alkoi selvitä ja ajoi vielä lyhyen matkaa metsän kautta pellolle, jonne jäi junnaamaan. Jouduttiin toteamaan, että rusakko oli tällä kertaa ovelampi ja kävelin tietä pitkin pellolle, jossa Pihka yritti löytää jäniksen jäljet. Kutsuin koiraa, joka tuli luokse (vihreä pallo). Kytkettynä sitten palattiin yhdessä autolle.

Meillä oli todella kiinnostava ajopäivä kaikkine tapahtumineen ja todennäköisesti Pihkakin oppi paljon uutta. Harmittavan paljon Pihka mölyää hukan aikana. Tosin hukan äänet erottaa kyllä aika helposti ajohaukusta. Pihka päästää sellaisen todella pitkän ja veret seisauttavan ulinan hukan tajutessaan. Tämän jälkeen on toisinaan päästellyt satunnaisia ulvahduksia hukkaa selvittäessään. Toivottavasti ei lisää hukalla mölyämistä yhtään, koska etenkin kokeessa siitä voi saada miinusta. Normaali ajohaukku noudattaa kaavaa "auf auf, uf uf, aauuf" tietysti yhdistelmä vaihtelee riippuen etäisyydestä ajettavaan yms. Koiran haukun kuuntelu on ehkä parasta ajopäivässä, koska erilaisilla äänillä koira viestii tilanteestaan ajon aikana.

Pikkuhiljaa sitä on oppinut ymmärtämään, mitä eri äänet tarkoittavat. Selkeästi erottaa jo esimerkiksi innokaan herättelyulvahduksen, kun yöjälki alkaa selvitä ja koira lähestyy jäniksen makausta sekä riemukkaan, tiheän ja kimeän ajohaukun, kun tajuaa jäniksen olevan ylhäällä. Lisäksi tunnistan tasaisen perusajohaukun, jolloin koira seuraa tiiviisti jäniksen jälkeä ongelmitta ja sitten hukan tajuamisulvahduksen. Niinsanottu "perslähtö" äänikin on ihan omanlaisensa. Nykyään tosin on aika harvoin saanut yllätettyä jänistä, koska todella usein herättelee noin kolmen haukahduksen verran ja varoittaa siten jänistä.

Tositoimia metsässä

Viime viikonloppu oli Pihkalle yhtä juhlaa. Lauantaina hirvijahdissa oli tullut mahdollinen haavakkotilanne, jonne pääsimme jälkityöhön. Ampumapaikka kiinnosti, mutta sen jälkeen tuntui, ettei jäljen seuraaminen kiinnostanut Pihkaa ollenkaan. Yleensä Pihkaa ei tarvitse paljoakaan kehoittaa verijäljelle, mutta tämä oli ensimmäinen oikea tilanne eikä siksi kauhean vertailukelpoinen ihmisen tekemään harjoittelujälkeen. Mejä-harjoittelun tarkoituksena on kuitenkin saada koulutettua koiria haavoittuneen riistan jäljitystyöhön (mm. kolarit). Koska viiden tunnin jäljestyskään ei tuottanut tulosta, epäilimme, että uroshirvi oli haavoittunut todella vähän tai selvinnyt säikähdyksellä. Verta ei näkynyt yhtään (Pihkan käytöksestä päätellen sitä ei ollut), vaikka näin paljaanmaan aikana sen näkyminen on harvinaista. Toivon todella, ettei eläin haavoittunut, nimittäin emme saaneet siitä mitään havaintoa sorkan jälkiä lukuunottamatta. Kadotimme jäljet muutaman kilometrin päähän ampumapaikalta, jossa oli riistapelto ja paljon muita jälkiä.

Vaikka lauantai oli meille rankka päivä, olimme jo aikaisemmin suunnitelleet vievämme Pihkan sunnuntaina jänismetsälle. Aamu oli lokakuisen pimeä ja pilvinen. Lämpötila oli noin 8 astetta. Ajoimme Piirlan peltojen tuntumaan Koskenmetsän reunalle. Mies oli ollut siellä heti syyskuun alussa ensimmäisenä ajopäivänä, jolloin Pihkalla oli lyhyt jänisajo. Tämä ajopäivä oli Pihkalle tänä syksynä kuudes.

Leiriydyimme pellon reunaan ja Pihka lähti heti tutkimaan pellon toiselle puolelle. Häntä heilui korkealla, joten päättelimme, että jäniksen hajua oli maassa. Pihka työskentelee tyypillisesti hitaasti ja yöjäljen selvittelee mutkan kerrallaan. Tälläkin kertaa tutki todella huolellisesti koko pellon reunan kunnes lopulta katosi metsään. Tässä vaiheessa kaivettiin termari esille ja nautiskeltiin kahvin kera edellisenä iltana "leivottua" pullaa. Hakua kesti yhteensä noin tunti ennen kuin kuultiin kaksi herättelyhaukahdusta (etäisyys noin 200 m), jonka jälkeen ajo käynnistyi reippaasti (tutkan mukaan 67 haukkua/min, 11 km/h). Hiivittiin (lue: rämmittiin) miehen kanssa ajon lähtöpaikan tuntumaan kuuntelemaan ajoa. Haukun tiheys ajon aikana oli keskimäärin 30-40 haukkua/min, mutta Pihkan haukku on todella matalaääninen ja ulvahteleva. Kimeämpi ja tiheämpi haukku on yleensä heti ajon alussa tai jos pääsee lähemmäs ajettavaa.

Tällä kertaa ajo oli mukavan yhtenäinen, ainoastaan muutama parin minuutin mittaista hukkaa ennen kuin saimme havainnon ajettavasta. Metsäjänis ohitti meidät noin 60 metrin päästä, mutta ampumatilannetta ei syntynyt. Passipaikka oli hieman liian peitteinen ja jänis tosi nopea. Pihka ohitti meidät vasta noin 10 minuutin päästä, kun jänis oli ohittanut meidät. Jänis sai oletettavasti vihiä meistä, koska ajo suuntautui tämän jälkeen peltoja pitkin autolllemme ja siitä enemmän kylään päin.

Pelloilla jänis oli sitten ehtinyt tehdä hämäykset niin, että Pihka lopulta alkoi olla ajallisesti liian paljon jäljessä ja koska ei tiedetty, mihin ajo seuraavaksi olisi suuntautunut, niin käytiin ottamassa jo edellisestä päivästä väsynyt koira kiinni (Pihkalla oli hukka pellolla). Alla kuva tutkan tallentamasta reitistä. Mustan pallukan kohdalla oli automme, vihreän rinkulan kohdalla olimme passissa ja violetista rinkulasta otimme Pihkan kiinni. Sininen väri tarkoittaa siirtymistä tai koiran hakua ja punainen väri ajoa.

Taustaa ja tarkoitusperiä

Tämän blogin tarkoituksena on toimia pääasiassa jahti- ja jälkipäiväkirjana. Kertoilen myös parhaani mukaan yleisesti ajo- ja jälkiharrastuksesta. Mukana on tietysti myös ripaus "bassetmaista" arkea.
Koiramme Pihka on nyt noin kolme ja puolivuotias bretagnenbassetti. Pennusta asti Pihkaa on opetettu jäljelle ja viety jänismetsälle. Taipumus jälkityöhön oli ensimmäisestä kerrasta lähtien täysin selvää ja kun takana oli riittävästi harjoitusjälkiä osallistuimme myös metsästyskoirien jäljestämiskokeeseen (MEJÄ). Nyt koetuloksista uupuu vain yksi VOI1-tulos, jotta Pihkasta tulisi Suomen jälkivalio. Myös hienoja ajopäiviä on kertynyt viime vuosina ja saalistakin saatu, muttei toistaiseksi olla uskallettu DRAJ-kokeisiin (Dreeverien ajokoe, jonka säännöillä myös basset-rotuiset koetellaan).

Pihka on ensimmäinen yhteinen koiramme ja olemme oppineet monta asiaa niin sanotusti kantapään kautta. Jälkiharrastukseen palo oli valtava ja ensimmäisen verijäljen teimme lähimetsään reilun 3-4 kk ikäiselle pennulle (muutaman tunnin vanha, pituus alle 50 metriä, kaatona iltaruoka). Tätä ennen olin vain "itseopiskellut" jäljen tekoa teoriassa, joten monta asiaa tuli tehtyä vain suunnilleen oikein. Onneksi Pihkalla oli synnynnäinen ja vahva jälkivietti, eikä jäljentekijöiden mokat haitanneet intoa.

Ajotuohuissa harjoitukset aloitettiin myös ensimmäisenä kesänä metsään tutustumisilla ja lyhyillä lenkeillä. Jälkeenpäin olemme harmitellleet sitä, että liikuimme pennun kanssa ihan turhan paljon emmekä osanneet pysyä aloillamme ajokoiran kylmähaun oppimisen nopeuttamiseksi. Vieläkin Pihka on hieman liian lähihakuinen ja irtoaminen hakuun on jähmeää. Yöjäljen löydyttyä työskentely on sitkeää ja poikkeuksetta saa ajettavan tällöin myös ylös.

Molemmat harrastukset ovat Pihkalle ja meille mieluisia. Parasta niissä kuitenkin on se, että ne tukevat toisiaan ja antavat koko vuoden ajalle koiramaista harrastustoimintaa. Alkukeväästä loppusyksyyn on mejä-kausi ja alkusyksystä helmikuulle jänismetsästyskausi.