Pihavahteja ja kuusipuskia

Otsikon mukaisesti ollaan vietetty viikonloppua kotipihalla, kun allekirjoittanut ensin selvisi Helatorstain katalasta ja inhottavasta vatsapöpöstä, jonka jälkeen nukuin kaksi päivää sängynpohjalla Pihka kainalossa. Olimme viikonlopun mejäkokeeseen varasijalla, mutta sinne kutsu ei tällä kertaa käynyt, mikä lienee omalta kannalta hyvä asia. Tuskin olisin malttanut jättää menemättä, vaikka vieläkin seistessä huimaa.

Pihka ei tänä viikonloppuna siis päässyt jälkityöhön. Sillä on silti ollut aktiivisempi viikonloppu kuin minulla, koska oli miehen mukana veneilemässä ja lenkkeilemässä metsässä. Vaikka kevät on viime viikon aikana suorastaan räjähtänyt esiin, lämpötilasta ei voi sanoa samaa. Hyytävän tuulen viimasta huolimatta nautimme terassilla synttärikahvini ja käpykakkua.

Pihkasta on kuoriutunut oikea pihavahti uuden kotimme myötä. Onneksi se ei jää louskuttamaan kovin pitkäksi aikaa, mutta ohimenevät koirat ilmoitetaan kumealla haukulla. Itseasiassa mitä vähemmän huomaamme Pihkan pöhinöitä, sitä nopeammin koira hiljenee. Yleensä Pihka vain murisee terassilla tiellä kulkeville koirille ja lopettaa, kun eivät tule pihalle. Toisinaan pitää sitten rähistä (= kun Pihka haukkuu enemmän kuin kerran) liikaa. Sisällä Pihka ei hauku ollenkaan.

Nolottaa myöntää, mutta mielestäni Pihka on kauneimmillaan, kun se häntä terhakkaana, hieman kaartuen selän päälle, vartalo ryhdikkäänä ja korvat valppana kohollaan eteenpäin, on valmiina toimintaan. Toki koiran omistajana tiedän, että nuo eleet provosoivat muita koiria ja Pihkaa ei saa tässä tilanteessa kehua. Eli pyyhin liikutuksen kyyneleet ja salaan ylpeyteni koiralta. Koiran asento ja olemus myös varoittavat mahdollisesta haukkumisesta, jonka voi vielä tuossa vaiheessa ehkäistä. Yleensä koetan saada Pihkan huomion toisaalle ja usein siinä onnistunkin. Jos koira alkaa haukkua, niin on enää turha reagoida mitenkään, koska haukkuminen vain yltyy huomiosta. Kieltosana on niin helppo äyskäistä, mutta sen teho katoaa, jos koira ei sitä noudatakaan. Mikä tuollaisessa haukkumistilanteessa on enemmän kuin todennäköistä.

Kuusipuskia istutettiin jo aiemmin toukokuussa. Ja oikeastaan ei vain kuusia, vaan myös mäntyjä. Pihka seurasi kiinnostuneena istutustoimintaa, vaikkeivät nuo pikkuriikkiset taimet sitä paljon kiehtoneetkaan. Toivotaan, että kun rääpäleet tuosta hieman kasvavat, niin peittävät näkyvyyttä tieltä pihalle.

Jäljen veretyksen kiemurat

©RH Pihka tutkii makausta

Koejäljen merkkaamisesta tuli kirjoitettua jokin aika sitten, mutta vaikka blogitekstin otsikko viittasikin jäljentekoon en halunnut sotkea merkkaamisen lisäksi asiaan veretystä tai veritystä, kumpaa verbiä sitten haluaakin käyttää. Voi olla, että valintaan vaikuttaa murrealue. Itse puhun verettämisestä.

Jos joku olisi reilut viisi vuotta sitten sanonut mitä harrastan tulevaisuudessa, niin olisin todennut, että puhu pukille. Siis verta, yöh! Nyt jotenkin olen vain sopeutunut ajatukseen eikä veren käsittely ällötä minua (ainakaan paljon). Loppujen lopuksi, jos osaa työskennellä pullon (0,5 l) ja sienen kanssa, niin jäljenteko on melko siistiä puuhaa. Myönnettäköön, että ensimmäisillä kerroilla näytimme teurastajilta... tosin muistaakseni meillä oli silloin käytössä kanneton ämpäri, jossa verta, jota dippasimme tiskirätin suikaleeseen. Eipä yhtään nolota näin jälkikäteen, ei... Intoa siis oli, muttei tietoa/taitoa.

Veren saaminen ainakin isompaan käyttöön tuntuu olevan hankalaa. Ensimmäiset pullomme ostimme kaupasta, mutta näillä harjoitusmäärillä se tulisi suhteettoman kalliiksi. Varsinkin kun kaupassa myytävä veri on tarkoitettu ruokakäyttöön, eikä metsään kaadettavan veren tarvitse olla niin hyvänlaatuista. Kennelrehulta saimme ensimmäiset isommat erämme (2,5 kg pakasteämpäri, joka oli hieman epäkäytännöllinen), mutta nykyään sieltä myydään "eioota". Viimeisen erän saimme paikalliselta lihajalostamolta, jolta ostimme pakasteena 9 x 1 kg muovilaatikoita, joita olen sulattanut sekä pullottanut ja pakastanut uudelleen. Hieman suttuista puuhaa, mutta mitä nyt ei koiran vuoksi tekisi.

Jälkiverihän ei voi olla minkä tahansa eläimen verta, vaan jälki tehdään ainakin koesäännön mukaan naudan tai hirvieläimen verellä. Meillä olisi periaatteessa mahdollista saada myös hirven tai peuran verta, mutta sen hankinta on tuntunut vielä hankalammalta. Sen käyttämistä puoltaisi se, että saisimme sitä ilmaiseksi, mutta... ööh laiskuus. Lisäksi vältimme sitä aluksi siksi, koska pelkäsimme, että se vahvistaa koiran sorkkaeläinten ajoviettiä. En tiedä onko siinä mitään perää, mutta koska Pihka ei saa ajaa sorkkaa  (laki määrittää 28 cm säkäkorkeuden maksimiksi koiralle, jolla ajatetaan sorkkaeläimiä), ja koska sillä nuorella iällä muutama sellainen ajo oli, niin halusimme pelata varman päälle. Nykyään asia olisi ihan toinen, kun Pihka on koulutettu melko "sorkkavapaaksi" (Viime talvena ei yhtään peura/kaurisajoa, vaikka niitä täällä tuntuu olevan enemmän kuin jäniksiä). Luultavasti sillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään väliä, koska kaatona kuitenkin käytettiin sorkkaa...

Itse veretys tapahtuu seuraavasti. Käytössä on verta 0,5 litran pullossa noin 0,3 litraa. Mukana oleva sieni, joka on kasteltu huolella, jotta veri imeytyisi siihen, lasketaan lähtömakaukselle (potkittu maata 30 x 30 cm alueelta). Sieni voi olla tavallinen pesusienistä/superlonista koottu "sakarapallo" (kts. kauden 2012 veretyssienen kuva). Sellainen pyörii parhaiten maastossa. Sieni pitää tosiaan kastella vedellä, mutta se kannattaa puristella kastamisen jälkeen, ettei se tiputtele. Sienessä on kiinni 1,5- 2 metrin mittainen naru (tai riittävän pitkä, jotta se ei osu verettäjän jalkoihin). Astutaan makauksen sille puolelle, jolta jälki lähtee. Kaadetaan varovasti pullosta verta sienen eri puolille ja pirskotetaan sitä myös makaukselle. Sientä voi myös painella kepillä tms, kunhan muistaa, että vereen sotkettu keppi jää jäljelle eikä sitä viskata pois jäljeltä jonnekin pöpelikköön. Lisäksi jo alkumakauksella pitää huomioida ollaanko tekemässä avoimen vai voittajaluokan jälkeä. Verta pitää riittää avoimenluokan jäljelle lisättäväksi myös kahdelle makaukselle alkumakauksen lisäksi. Voittajaluokassa sama verimäärä tulee riittää neljälle makaukselle alkumakauksen lisäksi. Koesäännöissä sanotaan, että veri on jaettava tasaisesti koko jäljelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että jokaiselle makaukselle lisätään verta suunnilleen sama määrä. Pulloa ei siis kuulu korkata joka välissä.

Kun lähdetään liikkeelle, tärkeintä on muistaa, että sieni kulkee aina viimeisenä. Siihen alueeseen, jolla sieni on käynyt ei enää voi astua. Eli jos jäljentekijöitä on useampia, verettäjä kulkee aina viimeisenä vetäen sientä perässään. Siksi jos maasto on outo, on parempi suunnistaa jälki ensin ilman sientä ja veripulloa, jolloin suunnitusvirheitä voidaan tarvittaessa korjata. Sienen kanssa peruuttaminen on mahdotonta. Verettäjän tehtävä on kulkea sieni perässään ja tarvittaessa irrotella sitä oksista, joihin se helposti takertuu. Nykiminen ei ole hyvä idea. Olen itse saanut sienen nykäisemällä (no okei käytin jonkun verran voimaa) olkapäähäni. Ällöä. Se aikaisemmin mainittu teurastaja-look ei ollut yhtään liioteltua. Fiksuinta on heti kun huomaa sienen juuttuneen, mennä irrottamaan se varovasti. Eli älkää nykikö. Se vain jää tiukemmin kiinni ja lopulta sinkoutuu bumerangina naamaanne kohti.

Jos kyseessä on voittajajälki, yhdelle kulmista tehdään katko eli veretön osuus. Kulmalle saavuttaessa kuljetaan edelleen suoraan sieni maassa 15 metriä, jonka jälkeen sieni nostetaan ylös ja mahdollisuuksien mukaan laitetaan puhtaaseen muovipussiin (jotta siitä ei tipu verta tai se ei osu vahingossakaan katkon aikana mihinkään). Käännytään 90° ja kuljetaan jäljen seuraavan osuuden suuntaisesti 2-5 metriä. Tämän jälkeen edelleen sieni ylhäällä/pussissa palataan 15 metriä aikaisemman osuuden suunnassa. Käännytään jälleen 90° ja kuljetaan seuraavan osuuden suunnassa 10 metriä, jonka jälkeen lasketaan sieni maahan. Verta ei lisätä missään vaiheessa katkokulmalla (kuten ei muillakaan voittajajäljen kulmilla). Koska selostukseni kuulostaa sekavalta, niin alla toivottavasti asiaa selkeyttävä kaavio:

©RH Katkokulman kaavio

Avoimenluokan jäljellä on kulmamakaukset, jolloin nimenomaan kulmilla lisätään verta sieneen. Voittajaluokassa verta lisätään osuuksien suorille tehtäville makauksille.

Kaadolle tultaessa verta ei pitäisi olla enää pullossa. Jos sitä on jäänyt, niin kaadolle voi pirskottaa muutaman tipan verta. Toisaalta se on turhaa, koska koepäivänä kaadon viennin yhteydessä oppaalla on pullo, josta kaadolle pirskotetaan verta. Yleensä verta voi puristaa kaadolle tullessa sienestä siten, että laittaa käden pussiin (puhtaaseen) ja ottaa pussin läpi kiinni sienestä ja puristaa sitä kaadon yllä. Lopuksi sieni jää pussin sisään (sama tekniikka kuin koirankakan pussittaminen lenkillä) ja pussi suljetaan tiivisti (ei saa tiputtaa verta kaadon jälkeen).

Siinä siis asiaa veretyksestä. Tietenkin asioita voi tehdä toisin ja monella kokeneemmalla on omat vinkkinsä ja tapansa, joten nämä ovat lähinnä omien kokemusten tuomaa tietoa. Otan vastaan mielelläni eri näkökulmia jäljentekoon liittyen.

Vain yksi asia on varma: Verisientä metsässä perässään raahaava ei voi välttyä ihastuneilta itikoilta.

Mejä-kokeessa

Nyt on korkattu virallisesti mejä-koekausi 2012 Pihkan osalta. Olimme Köyliössä lauantaina jäljentekotalkoissa ja sunnuntaina oli varsinainen koepäivä. Kokeen järjestäjänä toimi Köyliön Metsästysseura eli Köms ja kokeen keskuspaikkana oli Ilmijärven rannalla sijaitseva metsästysmaja.

©RH Köms metsästysmaja

5.5. JÄLKIENTEKO

Kokoonnuimme aamukahdeksalta lauantaina majalle. Sää oli tihkusateinen ja kolea. Kahvittelun jälkeen alkoi työtehtävien jako. Tullessamme luulimme, että saamme (tästä riemuitsemisen ymmärtää vasta kun siirtyy kilpailemaan voittajaluokkaan) tehdä kaksi AVO-jälkeä parina, mutta loppujen lopuksi työmäärämme keveni vielä hieman lisää ja saimme tehtäväksemme verettää ja piilomerkitä VOI9 jäljen, joka oli aikaisemmin suunnistettu ja avomerkitty metsään. Tämän kokeen jäljet olivat suureksi osaksi niinsanottuja valmisjälkiä seuran ulkopuolelta tuleville, me olimme lupautuneet jäljentekoon, koska siten yleensä saa varmemmin paikan kokeeseen. Ehkä lopputulos oli meille tällä kertaa "puolivalmis" jälki. Eli näinkin kokeissa voi käydä.

Lähdimme ajamaan maastoa kohti hieman ennen kymmentä, jolloin sade tuntui yltyvän. Valitettavasti se ei ollut vain tunne, vaan lähdön tuntumaan pysähtyessämme, vettä tuli jo ihan kunnolla. Jäimme hetkeksi odottamaan autoon, josko kuuro menisi ohitse, mutta 5-10 minuutin kuluttua luovutimme ja totesimme, ettemme ole sokerista. Se, että jälki oli jo suunnistettu ja avomerkitty ei ainakaan itseäni auta oppaana toimiessa. Tietysti lauantain osalta se helpotti työtämme, mutta koska oppaan on tunnettava jälki, niin se, että oli kerran kiertänyt vieraassa maastossa jäljen ei oikein tuonut luottamusta siihen, että osaisin myös opastaa sen. Siksi varmaan tuli jätettyä liikaakin kulkusuunnassa näkyviä merkkejä avoimeen mäntymetsään. Tuomari ei näkyvistä merkeistä huomauttanut, joten uskoisin, ettei niitä kuitenkaan ollut niin paljon liikaa kuin itse ajattelin.

Maasto tosiaan oli hienoa kangasmetsää. Viime Tapaninpäivän myrskyn jäljiltä oli näkyvillä paljon juurakoita, mutta kaatuneet puut oli muuten jo siivottu pois metsästä. Tietysti hakkuujätettä eli risuja ja isompia oksia jäljen maastossa oli runsaasti. Muuten mielestäni maasto oli erittäin helppokulkuista. Mies ja minä jaimme tehtävät siten, että hän veretti ja minä piilomerkitsin/poistin avomerkkejä (koska sovimme, että toimin oppaana seuraavana päivänä). Alkumakausta siirsimme noin 20-30 metriä eteenpäin, koska se tuntui olevan niin lähellä tietä (avoin maasto), muuten noudatimme valmiiksi suunnistettua jälkeä. Katkokulman, joka oli ensimmäisellä kulmalla, tarkistimme ensin ilman verisientä, jottei virheitä tulisi. Loppumakauksen teon jälkeen ehdimme kulkea poispäin kaadolta noin 10 metriä, kun mies havaitsi liikettä sivullamme. Kun oikein siristelin ja tarkensin katsettani oikeaan suuntaan, niin minäkin näin sen! Pienenpieni lumikko oli haistanut verijälkemme ja loppumakauksen, jossa verta oli puristettu sienestä maahan. Se kurkisteli meitä uteliaana ja lähestyi kaatoa nopeilla syöksyillä. Harvinainen luontohavainto piristi meitä kummasti sateen keskellä.

Tällä kertaa käytössämme oli vain punaista kreppinauhaa piilomerkitsemiseen (ei tarroja). Suunnistaja oli jo merkannut kelta-punaisella etumerkit + keltaisella tapahtumat. Jäljen teko sujui helposti, vaikka epäröin melko paljon sen suhteen, että muistan jäljen seuraavana päivänä. Nuotitkin kirjoitin, tosin vasta muistista kun pääsimme takaisin majalle, koska vettä tuli kokoajan eikä piirtely oikein onnistunut kosteassa metsässä. Minulla ei ole koskaan ollut niin huonoja nuotteja...

Majalla vaihdoimme kuivat vaatteet ja grillasimme makkaraa takkatulen äärellä. Pääsimme lähtemään ajoissa kotiin, mikä on melko harvinaista. Tänä viikonloppuna ehti puuhailla muutakin kuin mejä-asioita.

6.5. KOEPÄIVÄ

Heräsin jo viideltä auringon paisteeseen tai ehkä arkisemmin kovaan kuorsaukseen vieressäni (toim. huom. kuorsaaja ei ollut koira). En saanut enää unta, joten nousin keittämään kahvia. Eiliseen verrattuna sää oli hieno! Valitettavasti oma olo ei ollut niinkään, koska niellessä kurkku tuntui epämiellyttävältä. Olin saanut varmaan kylmää edellisenä päivänä.

©RH Opaste Mejä-kokeeseen 

Saavuimme majalle tarkasti 7:30, jolloin suurin osa porukasta oli jo saapunut. Sää Köyliössä oli pilvisempi, mutta kuitenkin lämpimämpää edelliseen päivään verrattuna. Kokeeseen osallistui yhteensä 10 koiraa, joista 6 oli AVO-luokassa ja loput VOI-luokassa. Koe oli kahden tuomarin koe, ylituomarina toimi Erkki Rantamäki. Rotuja edusti 3 labradorinnoutajaa, 4 mäyräkoiraa, saksanseisoja, englanninspringerspanieli ja bretagnenbassetti. Ylituomari piti alkupuhuttelun, jonka jälkeen arvottiin tuomarit ja jäljet koirille. Pihka sai VOI8 jäljen, joka oli järjestyksessä juuri ennen opastamaani VOI9 jälkeä. Tuomariksi saimme Erkki Rantamäen. Tämän jälkeen siirryimme laukauksensietotestiin, jonka kaikki koirat läpäisivät hyväksytysti.

AVO-koirat lähtivät tämän jälkeen maastoon, me voittajaluokan koirakot jäimme odottelemaan majalle vuoroamme. Pihkan vuoro oli vasta klo 11 jälkeen, jota ennen siirryimme odottamaan maastoon. Todellakin piinaavat hetket, kun odottaa vuoroaan autossa. Puoli tuntia tuntuu kestävän ja kestävän. Sitten viimein koitti se hetki, kun lähdettiin kulkemaan kohti alkumakausta. Pihka säntäili ja sen käytös oli hivenen liian innokasta. Tämän olisi pitänyt varoittaa minua. Tulimme makauksen tuntumaan ja tuomari kysyi onko minulla vielä kysyttävää tms. Pudistin päätäni ja saimme luvan aloittaa jälkityön. Ohjasin Pihkan makuulle, jonka koira söi. Näytin koiralle jäljen suunnan. Jouduin heti jarruttamaan koiraa voimakkaasti, koska vauhtia oli paljon. Ja sitten se tapahtui. Pihka lähti määrätietoisesti pois jäljeltä (huomasin kun tuomari sekä opas jäivät kauas taakse ja siinä vaiheessa olisi ollut jo turha kieltää koiraa, koska sille oli kytkeytynyt päälle jo ajopuoli) ja sukelsi kuusikkoon vauhdilla. Vain ajohaukku puuttui. Tuomari huuteli, että valitettavasti koira on nyt palautettava takaisin jäljelle. Hukka.

Kokosin itseäni sinä aikana, kun raahasin koiran takaisin jäljelle. Harmitti ja paljon, mutta olimme tuskin edenneet 50 metriä alkumakaukselta, joten koko jälki oli vielä edessä. Päätin, että me saamme tästä VOI2 tuloksen, vaikka mahdollisuudet ensimmäiseen palkintoon menivätkin riistan takia. Nielin siis harmistukseni ja nollasin tilanteen mielessäni. Vähän niinkuin suunnistaja pummin jälkeen. Otin Pihkan lyhyelle liinalle ja ohjasin jäljen päälle. Annoin tiukan kehoituksen: Etsi. Ja jännitin lähteekö se uudelleen jäniksen perään (todennäköisesti kyseessä oli jänis). Pihka ei kuitenkaan pettänyt minua vaan tästä alkoi maavainuinen jäljestys. Ensimmäisellä osuudella jouduin jarruttamaan runsaasti ja hätäilyn vuoksi ensimmäinen makaus mentiin ohitse (alle puoli metriä). Tämän jälkeen Pihkan jälkityö oli todella kiitettävää. Ensimmäinen kulma tarkasti (tai niin luulin, tuomarin mielestä siinä oli jokin tarkistus). Makaukset merkattiin pysähtymällä ja nuolemalla. Tai ehkä tarkempi verbi olisi "syödä", koska opas hämmästeli jälkeenpäin, ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa tapaa merkata makauksia. Juu, tervetuloa bassettien maailmaan. Vaikka henkilökohtaisesti makausten merkkaus virtsaamalla on mielestäni vielä kummallisempaa. Makuasioita, makuasioita. Katkokulma (2. kulma) laajahkolla lenkillä ja osittain ilmavainulla kiinni jäljen jatkoon. Viimeisellä kulmalla lenkitys. Kaadosta sai ilmavainun jo 40-50 metrin päästä ja sitä lähestyttiin turhan kiihkeästi loikkien. Jarrutin ennen kaatoa voimakkaasti, koska koira veti paljon. Kaadolle mennessä oli vastatuuli, joten en oikeastaan ihmettele ilmavainua. Kaadon omisti nuollen ja kantoi sen autolle asti.

Autolle tullessa makausten syöminen kostautui ja koira oksensi multaa veden juomisen jälkeen. Todella kannattavaa ruokailla siellä makauksilla. Voi #&% mikä siivo koiran boksissa! Tässä vaiheessa vasta annoin itseni olla pettynyt ensimmäisen palkintosijan menetyksestä, mutta kiittelin myös itseäni onnistuneesta nollauksesta. Koira jäi miehen hoivattavaksi autoon ja minä "puin" oppaan roolin ylleni.

Vein kaadon onnistuneesti paikalleen ja tiputin sen päälle muutaman tipan verta. Tämän jälkeen poistin kaadon läheisyydestä avomerkit, jotka opastivat minut tieltä kaadolle ja palasin jäljen alkuun, missä odotti tuomari ja koirakko. Koira oli sileäkarvainen mäyräkoira narttu nimeltään Valo. Kerroin tuomarille jäljen kulun pääpiirteittäin ja opastin joukon alkumakauksen tuntumaan. Valo jäljesti ketterästi ja maavainuisesti. Muutamia tarkistuspistoja ja kaarroksia jäljeltä, mutta pääsääntöisesti eteni hienosti, eikä minua juurikaan tarvittu. Tuomaria kopautin olalle aina kun oltiin etumerkin kohdalla, mikäli hän ei niitä huomaisi. Mielestäni koira ei juuri makauksia huomioinut (ainakaan verrattuna Pihkaan, yöks) ja katkokulma mentiin tarkasti saappaanjälkiä pitkin. Olin jo varma, että tästä tulee VOI1-tulos, mutta mutta...vain noin 50-60 metriä ennen kaatoa Valo aluksi lenkitti jäljen päällä ja sitten ohjaajan kipakoistakin kehoituksista/kielloista välittämättä määrätietoisesti poistui jäljeltä ja lopulta jouduttiin palauttamaan takaisin tuomiten hukka. Melkein poljin jalkaa, kun harmitti niin paljon. Loppu mentiin taas jälkitarkasti ja kaatokin löytyi hienosti. Kävimme purkamassa jäljen miehen kanssa, kun tuomari palasi viimeisen koirakon kyydissä majalle.

Miten pienestä kaikki oli Pihkan ja opastamani koirakon kohdalla kiinni! Mutta harmituksesta huolimatta hieno koepäivä takana, eikä kaduta. Tuli kokeesta muilta onneksi parempia tuloksia. Yksi VOI1-tulos, joka johti valioitumiseen ja peräti 5 AVO1-tulosta hyvillä pisteillä! Onnittelut kaikille ensimmäisen palkintosijan saaneille! Pihkan pisteet ja tuomarin koeselostus luettavissa täältä: Mejä tulokset ja koeselostukset. Palkintojen jaon jälkeen saunoimme ja heitin urheasti talviturkin Ilmijärveen. Koe oli tällä kertaa nopeasti ohi ja olimme kotona jo kolmen maissa iltapäivällä.