Sumuinen metsästysreissu

Taas on se aika vuodesta, kun saan kunnian koostaa Jänisjemmaan tekstin vierailusta Vainukorven kennelin metsästysmaille. Tämä syksy tarjosi meille viidennen jahtiloman Pohjois-Savossa (vuosi 2013, vuosi 2014, vuosi 2015, vuosi 2016).

©RH Katla poseeraa sumussa, kun jahti ei suju

Jos reissua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, ei olisi epäilystäkään minkä valitsisin: sumu. Oikeastaan vain menomatka oli aurinkoinen ja kirkas. Saavuttuamme Kotikylään sankka sumu peitti pian näkyvyyden, ja keli pysyi siitä eteenpäin samanlaisena seuraavat kolme metsästyspäivää. Jälkeenpäin kuulin, että sama säätila oli vaikuttanut laajemmaltikin Suomessa.

©RH Sumussa

Sumu oli viileän kostea ja vaikkei satanut, välillä tuntui siltä kuin olisi hengittänyt vettä. Jatkuva kostea ja kylmä ilma syöpyi luihin ja ytimiin asti. Ilma oli täysin tuuleton ja hiljaisessa metsässä kuului vain kosteiden haavanlehtien ropina, kun ne tasaisesti tippuivat muuten äänettömässä metsässä maahan. Sumu tuntui häiritsevän myös tekniikan toimimista. Uuden tutkan paikannus toimi muutaman kerran vain SMS-viesteillä.

©RH Kolme metsästäjää sumussa

Metsäneläimet olivat ilmeisen järkyttyneitä kummallisesta kelistä. Ylösotot olivat tiukassa ja emme koko reissun aikana nähneet yhtään metsäjänistä (tai edes niiden jätöksiä). Tästä siis voi päätellä, ettei omienkaan koirien osalta kovinkaan merkillepantaviin suorituksiin päästy.

©RH Nuotiolla

Katla oli jokaisena päivänä maastossa, mutta siltä ei saatu kuulla edes kunnollista herättelyä jänikselle. Lopulta viimeisen päivän haku oli niin velttoa ja halutonta, että aloin epäillä koiran tarvitsevan masennuslääkkeitä! Ehkä jäljetön keli ja tyhjät hakuerät yhdistettynä pitkään ajomatkaan tullessa veivät koiralta kaiken innon. Kotiinpäästyään Katla meni heti omaan paikkaansa nukkumaan, eikä olisi enää edes iltapissalle vapaaehtoisesti tullut. Henkisesti siis Katlalle tuli reissusta tosi rankka, vaikka fyysisesti sillä olisi ollut paukkuja jäljellä useaan pitkään ajoon. Tähän on turhaa laittaa edes sen hakukuvioita, koska ne eivät johtaneet jälkien löytymiseen saati ylösottoihin.

Pihka oli metsässä ensimmäisenä ja toisena päivänä. Itselleen tyypillisesti se haki noin 50-80 metrin etäisyydeltä todella puurtavasti (avustettuna). Ensimmäisenä päivänä sillä tyylillä ei löytynyt edes jälkiä. Toisena päivänä sille pedattiin pienet alueet rusakkojahtia ajatellen, mutta herättelyjä lukuunottamatta ei Pihkaltakaan kuultu haukkua. Toisaalta Pihka yllätti meidät pirteällä olemuksellaan. Se oli ehdottomasti reissun iloisin tyyppi!

Alla kuvat kahdesta eri rusakkojahdista. Ensimmäisessä Pihka herättelee jäljille ja toisessa Unkka ajaa mahdollisesti rusakkoa (poikasta?).

Coitos oli ensimmäisenä päivänä mukana ja se sai liikkeelle eläimen. Valitettavasti eläin (eläimet) oli sorkallinen hirvi, josta koira saatiin melko lyhyen ajon jälkeen kiinni. Toisena ja kolmantena päivänä satsattiin Katlan emään Unkkaan, joka toimi tällä kertaa koirista vakaiten.

©RH Valle, Coitos ja Unkka

Alla pari karttalokia. Ensimmäisessä Unkka ajaa jänistä ja toisessa kaurisajo (haku ja osa ajosta puuttuu).

Keskiviikkona sille saatiin perslähdöllä jänisajo ja torstaina koira ajoi tyylikkäästi yli tunnin, ennen kuin nähtiin ajoeläin. Kauris oli käyttäytynyt ajossa aivan kuin metsäjänis, joka se ei tietenkään ollut. Toisessa erässä Unkka löysi myös jotain ajettavaa, mutta ajo loppui selvittämättömään hukkaan ennen kuin saatiin selvyyttä ajoeläimestä.

©RH Katla, Pihka, Valle, Coitos ja Unkka

Ei sillä, että jahtia ei onni suosinut, mutta muutenkin reissua koetteli erinäiset epäonniset sattumat. Keskiviikkona jeepin takarengas puhkesi ja muitakin auton osia jouduttiin keräilemään matkan varrelta. Sankka sumu tuntui laskevan myös ihmisten mielialaa, vaikka toisaalta sinnikkäästi jaksoimme kuitenkin yrittää. Onneksi me selvisimme takaisin kotiin ehjänä, vaikka tänään huomattiin, että myös meidän autosta oli rengas puhjennut (tämä tosin tapahtui vasta omalla paikkakunnalla).

©RH Pihka kerjäilee taas

Erityinen kiitos vieraanvaraiselle emännällä ja isännälle. Ruoka oli hywää, sauna lämmitti mukavasti kosteiden metsäpäivien jälkeen ja sikeä uni tuli jokaisena yönä.

Rotutesti

Ei oikeastaan ole ajankohtaista edes miettiä koiran hankintaa. Törmäsin kuitenkin Koiran haukuntaa -blogissa hauskaan ideaan, jossa kirjoittaja oli tehnyt Suomen Kennelliiton hankikoira.fi sivuston rotutestin ja pohdiskeli sen tuloksia itsekseen.

Ennen oman koiran hankintaa minulle oli kertynyt kokemusta kolmesta hyvin erityyppisestä koirasta. Lapsuuden kotonani oli rotuina vuorollaan sekarotuinen mustaturkkinen Veera (lapinporokoiraa ja jotain muuta), bichon frisé Pekko ja japaninpystykorva Donna. Miehen kotona on sen sijaan asunut pysäyttäviä metsästyskoirarotuja (jämtlanninpystykorva Noppe ja suomenpystykorva Vilkku eli "Vili").

Kun meille aikanaan alettiin miettiä yhteistä koiraa, oltiin kompromissien äärellä. Minä olisin silloin tyytynyt aktiiviseen harrastuskoiraan (mejä koemuotona kiinnosti jo silloin). Turkin suhteen olin päättäväinen; en halunnut turkinhoidollisesti vaativaa rotua, en myöskään ihan lyhytkarvaista rotua (ne karvapiikit sisustustekstiileissä ja vaatteissa on ehdoton nounou). Mies taas ilmoitti, että koiran olisi hyvä olla metsästysrotuinen, mielellään ajava. Silloin asuimme vielä kerrostalossa, joten runsaasti pohdittiin myös haukkuherkkyyttä ja koiran kokoa. Olen meidän rotuvalintaa perustellut aiemmissakin blogijulkaisuissa, mm:

Koira siis tuli meille ainakin osittain tarpeeseen saada metsästyskaveri, vaikka ainahan koira tulee ensisijaisesti perheenjäseneksi. Rotu valikoitui, koska se täytti vaadittavat kriteerit: pieni/keskikokoinen, ajava koira, helpohko turkki, kestävä, ystävällinen luonne, miellyttävä ulkonäkö. 

– Jänisjemma, "Metsästys ajavan koiran avulla" 17.11.2012

Jonkun verran oma kanta rotuvalintaan on muuttunut noin kymmenessä vuodessa. Luultavasti se, että kotiin tulee rodun X edustaja vaikuttaa jo itsessään voimakkaasti mielipiteeseen. Koiran kanssa tehdyt asiat ja harrastamiset vahvistavat tai heikentävät valitussa rodussa pysymistä. Ainakin tuo aktiivinen harrastuskoira vaatimus on tarkentunut omalta osalta siten, että koirarodun tulee olla metsästykseen soveltuva. Lajin suhteen en ole niin kriittinen, periaatteessa voisin olla kiinnostunut myös seisojista tai noutajista ja niille tarkoitetuista koemuodoista. En tosin tiedä, koska en ole tutustunut harrastuksiin riittävästi. Mejä-harrastuksen olen taas oppinut lokeroimaan yleislajiksi, jota voi harrastaa rodusta riippumatta, jos koiralla vaan löytyy taipumusta siihen.

Tein siis rotutestin, jonka mukaan minulle soveltuisi parhaiten seuraavat rodut:

Ensivilkaisulla näin, että kolmantena tuloksissa löytyi nykyinen rotu bretagnenbassetti. Se ei sinällään yllätä, koska teimme tarkan pohjatyön jo ensimmäistä yhteistä koiraamme hankkiessa. Lisäksi kuin vahvistuksena olemme ottaneet laumaan myös toisen samanrotuisen (tosin erittäin erilaisen) koiran. Bretagnenbassetti on rotuna meille sopiva. Henkilökohtaisesti pidän rotua toisinaan turhan flegmaattisena sisätiloissa. Tai ainakin meidän molemmat yksilöt ovat aikuisena äärimmäisen näkymättömiä sisätiloissa ollessaan (ellei ole ruoka-aika).

Sitten kiinnitin huomiota rotutestin mukaan minulle parhaiten soveltuvaan rotuun, joka oli portugalinpodengo. Suoraan sanottuna en edes tiedä, minkä näköinen rotu on tai mihin metsästykseen sitä Suomessa voisi käyttää. Sekään ei rotutestissä saanut täysiä pisteitä soveltuvuudesta minulle. Tutustuin kevysti rotuyhdistyksen sivuilla rotuun, jolla mainostettiin kyllä olevan metsästysviettiä, mutta Suomessa koirilla ei näytä olevan esittää mitään metsästyskoetuloksia. En siis todellakaan vaadi rodulta ainoastaan riistaviettiä. Koiran tulisi olla myös käyttökelpoinen Suomen oloissa tapahtuvaan metsästykseen. Löysin myös tämän loistavan kirjoituksen, joka vahvisti käsitystäni: "Ei jatkoon".

Kolmannella silmäyksellä havaitsin, että perinteisiä (ja ei niin perinteisiä) pysäyttäviä hirvikoirarotuja oli eksynyt useampi listalleni. Soveltuvia minulle olisi hälleforsinkoira, pohjanpystykorva, valkoinen ruotsinhirvikoira, jämtlanninpystykorva, harmaa norjanhirvikoira ja musta norjanhirvikoira. Sinänsä kiinnostavaa, koska itse en noista haukkuherkistä pystykorvaroduista ole ollut kovin innoissani. Hirvikoiran hankintaa hillitsee myös se tosiasia, että oman metsästysyhdistyksen alueella on useita hirvijahtiin soveltuvia koiria tarjolla, ja monesti harrastuskausi pysäyttävillä koirilla on todella lyhyt. Jotten ammu ajatusta suorilta käsin alas, pidän näiden pystykorvien aktiivisesta ilmeestä ja niiden ulkonäkö on omaa silmää miellyttävä. Näiden rotujen terveys on myös yleensä todella hyvä, joka mielestäni on yksi tärkeimpiä rodun valintakriteerejä. Se hieman hämmentää, ettei soveltuvaksi tarjoutunut ollenkaan suomenpystykorva, joka pystykorvaroduista jämptin kanssa on omalla pystykorvien top3-listalla.

Heti bretagnenbassetin jälkeen listalle oli päässyt mäyräkoira. Mäyräkoiria on olemassa niin seurakoiriksi kuin tositoimiin soveltuviakin. Lisäksi eri koko- ja karvavaihtoehtoja on runsaasti. Ehkä kooltaan isommat ja ehdottomasti karkeakarvaiset metsästysviettiset mäyräkoirat olisivat mahdollinen vaihtoehto meille rotuna. Metsästyskäyttöä ajatellen mäyräkoira on myös tällä hetkellä monipuolinen ajokoira (ainoa rotu, jota saa käyttää sorkkaeläimen ajometsästykseen), lisäksi se sopisi myös luolametsästykseen. Rodun terveys kuitenkin mietityttää, etenkin pitkä runko suhteessa jalkojen pituuteen voi aiheuttaa ongelmia. Myös luonne monilla mäyräkoirilla on voimakkaan itsepäinen. Basseteillakin samaa "vikaa" on, mutta olen ymmärtänyt, että mäyräkoirat ovat ihan oma lukunsa.

Viimeisenä havaitsin snautserin listallani. Se nyt ei ainakaan täytä metsästyskoirarotu vaatimusta. En siihen sen tarkemmin edes viitsi tutustua rotuna.

Rotutestin tulokset olivat aika hakuammuntaa. En kyllä tämän perusteella ainakaan kenellekään metsästyskoirasta haaveilevalle suosittelisi testiä. Kuten Koiran haukuntaa -blogin kirjoittajakin oli havainnut, rotutesti ei erotellut mitenkään eri metsästysharrastuksia (tai muitakaan harrastuksia kattavasti). En lähtökohtaisesti edes haaveile hirvikoiraroduista, koska meillä ei ole tarjota sellaiselle tarpeeksi metsäaikaa.

Minulle sopii se, ettei koira ole hirmuisen seurallinen, etenkään perheen ulkopuolisia kohtaan (kysymys 12). Sallin ja ymmärän siis koiran lievän varauksellisuuden, jos se käyttäytymisessä näkyy loogisesti eikä äidy vihaisuuteen tai arvaamattomuuteen asti. Toisaalta sen ei olettaisi sulkevan pois rotuja, jotka ovat seurallisempia, koska tottakai arvostan ensisijaisesti sosiaalisesti helpompaa luonnetta. Epäilen, että tuo valinta rajasi omista vastauksista pois runsaasti seurallisempia metsästyskoirarotuja, kuten suomenajokoiran, beaglen ja dreeverin. Myöskään yhtään seisojaa tai noutajaa testi ei minulle tyrkyttänyt, mikä hieman hämmensi. Tulokseen saattoi vaikuttaa se, että heti alussa piti rajata tulokset yhteen turkkilaatuun. Siinä olisin halunnut valita useamman kuin yhden vaihtoehdon.

Rotutestin yhtenä heikkoutena oli myös yleisten ja erikoisten rotujen sekamelska. Osan roduista saatavuus on todella huonoa ja pentua voi joutua odottamaan vuosia. Mielestäni rodun tunnettuus ja yleisyys pitäisi myös jotenkin huomioida testin rajauksissa. Jos koiran hankkijaa ei haittaa odottaa pentua yli kahta vuotta tai on ihan sopivaa hakea koira ulkomailta isolla rahalla, voisi lisätä erikoisempien rotujen määrää tuloksissa. Toisaalta ymmärrän testin myös tarjoavan kattavasti koko rotukirjoa, koska muutenhan se suosisi herkästi yleisempiä rotuja. Kaikesta huolimatta mekin vuonna 2008 päädyimme lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen rotuun, joka on suhteellisen harvinainen Suomessa. Kilpailevana rotuna oli tuolloin karkeakarvainen mäyräkoira, joka hyvästä saatavuudesta huolimatta hävisi bretagnenbassetille.

Huonoja jahtipäiviä

Ripittäydyn tänne meidän menneiden viikonloppujen jahdeista.

©RH Katla näyttäytyy hakulenkkien välissä

Ensin Katlan tassut rikkoutuivat jo ensimmäisenä jahtipäivänä. Tassut saatiin jo kuntoon, mutta kauden alku on ollut sen jälkeenkin hyvin takkuileva. Katla hakee edelleen loistavasti ja ylösottoja on saatu useita. Ajojen pituudet ovat sitten olleet joko lyhyitä tai äärimmäisen lyhyitä. Myös muutama selvä peuran karkoitusajo on sen tilille saatu. Yhdestä saatiin se verekseltä kiinni, kun peura juoksi melkein päin meitä. Silloin Katla totteli kutsua hienosti ja lopetti ajon kiellosta välittömästi (ajoa kesti alle 2 minuuttia).

Alla Katlan työnäytteitä alkukaudelta. Vasemmassa kuvakaappauksessa karkoitti ensin yhden peuran, jonka jälkeen kaivoi jäniksen ajoon. Tämä ajo kesti vain noin 30 minuuttia, kunnes tuli isompi hukka. Siltä palasi itse autolle ja jätti passimiehet metsään (?). Oikeassa näkyy molempien koirien hakukuviot. Siinäkin Katla ajoi ensin yhden peuran pois alueelta ja sitten palasi etsimään jänistä. Jänis löytyi ja samasta puskasta lähti myös hirviuros toiseen ilmansuuntaan. En nähnyt jänistä (mies näki), mutta hirvi seisoi minusta alle 100 metrin päässä. Jänisajon Katla lopetti ilman selkeää syytä, kun ajoa oli takana alle 10 minuuttia. Koiralle ei ehtinyt tulla edes hukkaa.

Alla olevissa kuvakaappauksissa oltiin viime viikonloppuna koettamassa ilta-pupua. Vasemmassa Katla selvitti töheröistä päätellen jäniksen jälkiä, mutta törmäsi peuraan, jonka ajoi suoraan meitä päin. Siitä saatiin koira heti kiinni. Oikea on samalta illalta. Siinäkin koira hääti alueelta ensin yhden peuran, jonka jälkeen jäljitti jänistä hartaasti antaen muutamia herättelyjäkin. Lopulta selkeästi ajo lähti liikkeelle, mutta koira ajoi alle minuutin, jonka jälkeen palasi suoraan luoksemme. Joko ajettava ei ollut lopulta jänis (vaikka jälkien selvityksestä niin pääteltiin) tai sitten tilanne on todella huolestuttava.

Pihka taas...en tiedä mitä sanoisin siitä. Meillä on ollut käytössä vielä vanha tutkapanta sille, joten ollaan se aika monta kertaa laskettu maastoon etsiskelemään samaan aikaan Katlan kanssa (yleensä hieman eri maastoon). Pihka on keskittynyt hakemaan peuroja, ja herättelee löysyyteen asti niiden hajuille. Yksi jänisajokin sille sattui, mutta siitäkin vaihtoi peuraan kesken ajon. Melkoista menoa siis. Me ollaan sen takia ajettu autolla erikoisiinkiin paikkoihin, kun ollaan yritetty päästä ajoeläimen ja koiran väliin. Pahinta on se, ettei koira tottele pätkääkään. Mies karjui koiraa 80 metrin päästä, Pihka vaikenee ja hetken piilossa edettyään alkaa taas päästellä ajohaukkua. Voi morjens. Parasta Pihkan kielletyissä retkissä on ollut se, että eläkeikää hipova koira on paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan.

Pihkan taidonnäyttteet alla. Vasen on selkeä sorkkaeläinajo, ja suurin osa hakukuviosta (sininen) on Katlan aikaansaamaa. Silloin Katla selkeästi haki jänistä, mutta Pihkan ajon alettua se oli pakko ottaa kiinni, kun lähdettiin pelastamaan vanhusta. Oikeanpuoleinen taas on jänisajo, joka sitten jotenkin kummallisesti loppui siihen, että löytyi kiva peura matkan varrelta. Sitä pahinta peura-ajoa en edes viitsi näyttää teille.

Hieman synkällä fiiliksellä siis täällä ollaan. Ensi viikonloppu pidetään taukoa, ja sitten vaihdetaan maisemaa hetkeksi. Ehkä se palauttaa koirien mieliin, mitä siellä metsässä tulisi tehdä.