Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauris. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauris. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. lokakuuta 2017

Peurojen atakki

Viikonloppu ei ollut mitenkään seesteinen, vaan oltiin menossa öitä myöten. Silti ehdittiin lauantai-illalla yhdelle ja sunnuntaina aamupäivällä parille. Ajoeristä siis puhe. Metsästysalueen runsas sorkkaeläinkanta koitui tämän viikonlopun turmioksi (ja toisaalta iloksi*).

Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Katla oli hakenut toisessa erässä tosi hyvin. Hakuetäisyys koiralla oli lähes 500 metriä, joka alkaa mielestäni olla jo hieman liian pitkäkin, etenkin, kun se olisi ensin saanut tarkistaa meitä lähempänä olleen alueen paremmin. Tätä haun karkkoamista kauemmas ihmeteltiin miehen kanssa, ja lopulta tutkan perusteella siirryimme lähemmäs paikkaa, jossa koira herätteli yöjäljelle.

Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.

Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.

Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.

Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.

Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.

Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:

Tuossa ensimmäisen ja toisen kuvan välissä oli pitkä hiljainen pätkä. Luultavasti ajoi kaurista ääneti, koska ei koira hukallakaan vaikuttanut olevan. Alku oli perslähdönkaltainen, Katla huusi kimeällä äänellä yhtäjaksoisesti (luulin, että siihen sattui...). Voi olla, että kauris pelästyi niin paljon alussa, että otti vauhdilla runsaasti etumatkaa ja koira hämmentyi jotenkin tästä (?).

Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.

Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.


* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Sumuinen metsästysreissu

Taas on se aika vuodesta, kun saan kunnian koostaa Jänisjemmaan tekstin vierailusta Vainukorven kennelin metsästysmaille. Tämä syksy tarjosi meille viidennen jahtiloman Pohjois-Savossa (vuosi 2013, vuosi 2014, vuosi 2015, vuosi 2016).
©RH Katla poseeraa sumussa, kun jahti ei suju
Jos reissua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, ei olisi epäilystäkään minkä valitsisin: sumu. Oikeastaan vain menomatka oli aurinkoinen ja kirkas. Saavuttuamme Kotikylään sankka sumu peitti pian näkyvyyden, ja keli pysyi siitä eteenpäin samanlaisena seuraavat kolme metsästyspäivää. Jälkeenpäin kuulin, että sama säätila oli vaikuttanut laajemmaltikin Suomessa.
©RH Sumussa
Sumu oli viileän kostea ja vaikkei satanut, välillä tuntui siltä kuin olisi hengittänyt vettä. Jatkuva kostea ja kylmä ilma syöpyi luihin ja ytimiin asti. Ilma oli täysin tuuleton ja hiljaisessa metsässä kuului vain kosteiden haavanlehtien ropina, kun ne tasaisesti tippuivat muuten äänettömässä metsässä maahan. Sumu tuntui häiritsevän myös tekniikan toimimista. Uuden tutkan paikannus toimi muutaman kerran vain SMS-viesteillä.
©RH Kolme metsästäjää sumussa
Metsäneläimet olivat ilmeisen järkyttyneitä kummallisesta kelistä. Ylösotot olivat tiukassa ja emme koko reissun aikana nähneet yhtään metsäjänistä (tai edes niiden jätöksiä). Tästä siis voi päätellä, ettei omienkaan koirien osalta kovinkaan merkillepantaviin suorituksiin päästy.
©RH Nuotiolla
Katla oli jokaisena päivänä maastossa, mutta siltä ei saatu kuulla edes kunnollista herättelyä jänikselle. Lopulta viimeisen päivän haku oli niin velttoa ja halutonta, että aloin epäillä koiran tarvitsevan masennuslääkkeitä! Ehkä jäljetön keli ja tyhjät hakuerät yhdistettynä pitkään ajomatkaan tullessa veivät koiralta kaiken innon. Kotiinpäästyään Katla meni heti omaan paikkaansa nukkumaan, eikä olisi enää edes iltapissalle vapaaehtoisesti tullut. Henkisesti siis Katlalle tuli reissusta tosi rankka, vaikka fyysisesti sillä olisi ollut paukkuja jäljellä useaan pitkään ajoon. Tähän on turhaa laittaa edes sen hakukuvioita, koska ne eivät johtaneet jälkien löytymiseen saati ylösottoihin.

Pihka oli metsässä ensimmäisenä ja toisena päivänä. Itselleen tyypillisesti se haki noin 50-80 metrin etäisyydeltä todella puurtavasti (avustettuna). Ensimmäisenä päivänä sillä tyylillä ei löytynyt edes jälkiä. Toisena päivänä sille pedattiin pienet alueet rusakkojahtia ajatellen, mutta herättelyjä lukuunottamatta ei Pihkaltakaan kuultu haukkua. Toisaalta Pihka yllätti meidät pirteällä olemuksellaan. Se oli ehdottomasti reissun iloisin tyyppi!

Alla kuvat kahdesta eri rusakkojahdista. Ensimmäisessä Pihka herättelee jäljille ja toisessa Unkka ajaa mahdollisesti rusakkoa (poikasta?).
Coitos oli ensimmäisenä päivänä mukana ja se sai liikkeelle eläimen. Valitettavasti eläin (eläimet) oli sorkallinen hirvi, josta koira saatiin melko lyhyen ajon jälkeen kiinni. Toisena ja kolmantena päivänä satsattiin Katlan emään Unkkaan, joka toimi tällä kertaa koirista vakaiten.
©RH Valle, Coitos ja Unkka
Alla pari karttalokia. Ensimmäisessä Unkka ajaa jänistä ja toisessa kaurisajo (haku ja osa ajosta puuttuu).
Keskiviikkona sille saatiin perslähdöllä jänisajo ja torstaina koira ajoi tyylikkäästi yli tunnin, ennen kuin nähtiin ajoeläin. Kauris oli käyttäytynyt ajossa aivan kuin metsäjänis, joka se ei tietenkään ollut. Toisessa erässä Unkka löysi myös jotain ajettavaa, mutta ajo loppui selvittämättömään hukkaan ennen kuin saatiin selvyyttä ajoeläimestä.
©RH Katla, Pihka, Valle, Coitos ja Unkka
Ei sillä, että jahtia ei onni suosinut, mutta muutenkin reissua koetteli erinäiset epäonniset sattumat. Keskiviikkona jeepin takarengas puhkesi ja muitakin auton osia jouduttiin keräilemään matkan varrelta. Sankka sumu tuntui laskevan myös ihmisten mielialaa, vaikka toisaalta sinnikkäästi jaksoimme kuitenkin yrittää. Onneksi me selvisimme takaisin kotiin ehjänä, vaikka tänään huomattiin, että myös meidän autosta oli rengas puhjennut (tämä tosin tapahtui vasta omalla paikkakunnalla).
©RH Pihka kerjäilee taas
Erityinen kiitos vieraanvaraiselle emännällä ja isännälle. Ruoka oli hywää, sauna lämmitti mukavasti kosteiden metsäpäivien jälkeen ja sikeä uni tuli jokaisena yönä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Harjoitusykkönen ja -nolla

Pitkästä aikaa ilahdutimme koiriame verijäljillä. Äitienpäivää edeltävänä iltana teimme jäljet ja aamuisten onnittelukahvittelujen jälkeen lähdettiin viemään kaatoja ja leikkimään etsintäleikkejä koirien kanssa.

Katla sai vuoron ensimmäiseksi. Jäljen alkuun oli jonkin verran matkaa ja jäimme sen tuntumaan odottamaan miestä, joka vei kaadon Pihkan jäljen loppuun (reilun kahdensadan metrin päähän). Koko matkan koira veti julmetusti ja miehen poistuessa kauemmas Katla piippaili tämän perään tuijottaen.
©TU Katla ennen jäljelle lähtöä
Katla on luonteeltaan hieman malttamaton ja pelkästään metsään pääseminen nostaa koiran kierroksia. Rauhoittaminen ennen jäljelle menoa on todellakin tärkeää sille. Olen koettanut kiinnittää omaan käytökseeni huomiota, ja hengittää rauhallisesti sekä pitää ääneni puhuessa matalana ja hitaana. Jos koira vikuroi, en kiinnitä siihen huomiota, mutta hidastan tahtiani entisestään. Tai ainakin näin koetan toimia ja huomata omia virheliikkeitäni, jotka varmasti vaikuttavat koiraan ainakin jollakin tasolla. Koska itsekin olen toisinaan malttamaton mitä tulee jäljelle lähtemiseen, voisin kuvitella sen nostavan koiran intoa väärällä tavalla. Koiran oma into on positiivinen voimavara, mutta ohjaajan kiihkeys ei tässä harrastuksessa ole sitä niinkään.
©TU Kuin kaksi marjaa
Minulla oli hyvä tunne alkumakaukselle mennessämme. Näin jälkikäteen hahmotan löytäneeni sen puuttuneen luottamukseni koiraan. Katla veti voimakkaana, mutta sen tahto suuntautui verijälkeen. Ohjasin koiran alkumakaukselle valjaista kiinnipitäen. Koira nuuhkaisi nopeasti makauksen ja lähti vetämään meitä pitkin jälkeä. Pidin vielä hetkin otteen valjaissa ja annoin kehoituksen "Etsi". Sitten oli Katlan vuoro selvittää metsään veretetty reitti.

©TU Katla kaadolla
Jälki oli vain noin 500 metriä pitkä, siinä oli kaksi kulmamakausta ja kolme osuutta. Kaksi ensimmäistä osuutta kaartuivat hieman ja viimeinen osuus oli lyhin (noin 100 metriä). Jälki ei pituudeltaan vastannut AVO-luokan koejälkeä.

Katla jäljitti vauhdikkaasti, mutta silti tarkasti. Ensimmäinen kulma sisäpuolelta oikaisten, jolloin makaus jäi merkkaamatta. En edes yrittänyt korjata koiran virhettä, koska Katla selvästi keskittyi suoritukseen ja ohitus oli "työtapaturma". Toisella osuudella koira harhautui vauhdissa hetkittäin jäljen sivuun, mutta tarkoituksen mukaisesti haki jäljen uudelleen. Tunsin riemua, koska jäljeltä livetessään Katla on tyypillisesti unohtanut annetun tehtävän ja vaihtanut jäljestyksen elävän riistan haeskeluun. Tällä kertaa tunsin, ettei siihen ollut pelkoa. Toisen kulmamakauksen koira jäljitti tarkasti pysähtyen nopeasti makauksella. Viimeinen osuus tarkastellen, koska maastossa oli runsaasti kauriiden tai peurojen kuopimia monttuja, joista jokaisen koira nopeasti tarkisti palaten kuitenkin ripeästi jälkityöhön. Kaadolle koira saapui sivulta ja jäi haistelemaan kauriinsorkkaa.

Olin todella innoissani Katlan lähes puhtaasta suorituksesta. Tälle koiralle ei montaa hukatonta jälkeä ole siunaantunut. Kiitos Katla, olet antanut paljon oppia nöyrtymisessä, mutta myös sinnikkäässä yrittämisessä.

Veimme Katlan pois maastosta ja haimme Pihkan. Sen jälki oli VOI-jäljen mittainen, mutta siinä oli yksi ylimääräinen kulma ja yksi lyhyt makaukseton osuus. Päivä alkoi muuttua koiran jäljityksen kannalta turhan lämpimäksi. En tiedä tarkkoja lämpöasteita, mutta selkeästi takkini oli liikaa Katlan suorituksen jäljiltä. Pidin sen siitä huolimatta päälläni, koska Pihkan jälki kulki heti alussa aikamoisesta pusikosta, joka olisi raapinut ikävästi paljaita käsivarsia.
©RH Pihka alkumakauksella
Mies ohjasi Pihkan alkumakaukselle, jonka koira haisteli tarkasti. Aika pian alun jälkeen koira harhautui jäljen sivuun. Syynä saattoi olla isohkon ojan ylitys, jossa sieni oli edellisenä päivänä vahingossa osunut veteen. Pohdittiin olisiko verenhaju siitä syystä levinnyt laajemmalle alueelle. Pihka kuitenkin selvitti ojaongelman itsenäisesti. Ensimmäisen makauksen koira ohitti parista metristä. Tämän jälkeen tultiin peltojen väliin kapealle alueelle, jossa oli metsäuran ylitys. Pihka harhautui pellolle ja lopulta mies palautti koiran jäljelle, koska koira ei pellolta enää palannut jälkityöhön.

Tien ylityksen jälkeen jälkimaasto muuttui tiheäksi koivikoksi, jossa edellisenä päivänä oltiin nähty runsaasti sorkkaeläinten jätöksiä ja makauksia. Pusikon alku mentiin tarkasti, mutta sitten koira löysi jotain kiinnostavampaa ja riistavietti vei jäljestä voiton. Pihka palautettiin jäljelle, jota lähti taas seuraamaan ilman ongelmia. Ensimmäinen osuus oli jäljen pisin (400 metriä) ja sitä seuranneen tavallisen kulman koira meni tarkasti.

Toinen osuus tarkkaa jäljitystä makaukselle asti, jonka merkkasi hienosti pysähtyen. Valitettavasti heti makauksen jälkeen koira sai vainun liikkeellä olevasta(?) riistasta, jonka perään olisi lähtenyt kiihkeästi. Tästä tuli Pihkalle jo kolmas hukka ja suoritus meni nollille ennen jäljityksen puoltaväliä.

Seuraavalla kulmalla oli katko, jonka koira selvitti melko nopeasti lenkittämällä. Lyhyt makaukseton osuus mentiin tarkasti, mutta kolmannella kulmalla koira teki laajan kaarron kulman ympäri. Neljäs osuus tarkasti, vaikka makaus ohitettiin taas muutamasta metristä. Kulma täsmällisen tarkasti ja viidennelle ja viimeiselle osuudelle lähdettiin hienolla jäljityksellä. Neljäs makaus merkattiin hävyttömän nopeasti nuuhkaisten ja edettiin kaadolle asti jälkitarkalla työskentelyllä. Valitettavasti ennen kaatoa Pihka harhautui jäljen sivuun ja meni ohi kaadosta tielle asti (yli 60 metriä). Sieltä koira palautettiin kaadon tuntumaan, josta meinasi vielä toisenkin kerran mennä ohitse, mutta sai ilmavainun ja lopulta kaato löytyi.

Tällä kertaa Pihkalla oli suuria vaikeuksia (neljä hukkaa!). Osittain koira tuntui kiinnostuvan tänään riistasta enemmän, mutta toisaalta myös muita haasteita tuntui tulevan. Kaadon sijainti oli haastava ja alun ojan ylitys huonosti tehty, joten niistä voi syyttää jäljentekijöitä. Toisaalta kolme jäljellä tullutta hukkaa olivat ihan koiran työskentelyyn liittyviä. Mahtoikohan viimeinen oikea tilanne sotkea Pihkan kiinnostuksen tuoreempiin hajuihin? Jälkiuskollisuus oli tällä kertaa Pihkan mielestä ihan turhaa, joten jälkikäteen mietittiin olisiko koko suoritus pitänyt keskeyttää kolmanen hukan jälkeen. Harjoittelusta Pihkan osaaminen ei kuitenkaan ole kiinni.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Tahdolla ja yhteistyöllä

Lauantai-iltana tapahtui kauriskolari. Pienikokoinen kauris oli osunut henkilöauton oikealle puolelle raahautuen auton kylkeä pitkin. Vähintään toisen takajalan oli vahvistetusti nähty haavoittuneen. Onnettomuuspaikalla oli karvaa, muttei näkyviä verijälkiä.
©RH Jäljestys ohi
Lähdimme tunnin kuluttua tapahtumasta jäljittämään eläintä. Vettä ripsautteli hieman, mutta keli oli melko tuuleton ja lämpötila noin seitsemän astetta. Minä olin Pihkan ohjaajana ja mies lähti mukaan ampujaksi. Koira nappasi heti kolaripaikalta hajun, jota lähti tiensuuntaisesti seuraamaan määrätietoisesti. Epäiltiin aluksi, ettei seuraa haavoittunutta eläintä, mutta löysimme maastosta karvaa ja koira pysähteli jäljityksessä kuin merkaten satunnaisia veritippoja.

Seurattiin koiraan luottaen sitä erittäin ikäväkulkuiselle ja vetiselle alueelle, jossa jäljet hukkuivat kirjaimellisesti. Jouduin kiertämään koiran kanssa yhden leveän ojan etäältä, samalla kun mies jäi merkiksi ojan toiselle puolelle. Ojan toiselta puolelta ei kuitenkaan enää löytynyt jälkiä ja Pihka tuntui lähtevän täysin tarkoituksettomaan suuntaan. Seurattiin koiraa, koska muutakaan tietoa meillä ei ollut.
©RH Pihka ja kauris
Joku oli hukannut maastoon särkisaaliinsa, ja kaloja oli laajasti ympäri soista ja ojarikasta pusikkoa. Varmasti jokin supi tai muu vastaava eläin oli niitä sitten vielä levittänyt lisää. Pihka ei onneksi kiinnittänyt kaloihin huomiota. Koira kulki lähemmäs asutusta, jolloin törmättiin kolmeen irtokoiraan lenkittäjineen. Mies käveli edellä ja itse suojasin Pihkaa jalalla, kun koirat innoissaan pyrkivät päälle. Tilanne ei ollut uhkaava, mutta tietysti se keskeytti jäljestyksen täysin.

Kun oltiin rauhoituttu, mietittiin hetki aloillaan mitä tehdään. Päätettiin siirtyä takaisin kohti kolaripaikkaa kiertäen aluetta. Luotimme, että Pihka löytää hajun uudelleen, jos päädymme eläimen kulkemalle reitille.
©RH Jäljestys kolaripaikalta kaadolle
Nousimme mäenrinteelle, jossa Pihkan häntä alkoi heilua vinhasti. Pian kuultiin riemukkaita herättelyjäkin. Koiran käytös oli helppo tulkita jäniksen jättämän jälkikentän selvittelyksi. Lyhyessä liinassa siirryimme eteenpäin yhä kohti kolaripaikkaa.

Näin, kun Pihka otti ilmasta vainun. En ollut varma oltiinko jäljellä, mutta vinkkasin miestä odottamaan. Sähkölinjalta koiran työskentely muuttui keskittyneemmäksi, ja hetken edettyämme maasta löytyi taas tukko karvaa. Ilta alkoi hämärtyä ja tajusin, että aika alkaa käydä vähiin.

Kuljimme leveänä rintamana, kun nousimme mäen nyppylälle. Pihka alkoi vikistä ja veti voimalla. Näin miehen heilauttavan kättä ja pysäytin koiran vetäen sen liinanmitan päästä luokseni.

Sen verran tunteet kuumenivat, että mies äyskäisi minulle, kun epäili kauriin lähteneen makuulta uudelleen liikkeelle. Pihka vinkui innosta ja pidättelin koiraa aloillaan. Pyysin miestä etenemään ja tarkistamaan oletetun makuun, josta oli nähnyt liikettä.

Seuraavaksi näin, kun mies kohotti haulikon noin 30 metrin päässä minusta ja koirasta. Aika tuntui hidastuvan. Menin kyykkyyn ja puristin Pihkan itseäni vasten. Ehdin peittää sen korvat käsilläni. En nähnyt haavoittunutta eläintä peitteisessä maastossa suurten kivenlohkareiden takaa.

Mies sanoi katsoneensa kaurista silmiin, odottaen nouseeko se paetakseen. Ei se noussut. Jälkeenpäin ymmärrettiin, mistä se johtui. Sekä etu- että takajalka olivat haavoittuneet erittäin pahasti. Lisäksi kauriin kyljestä oli onnettomuudessa hioutunut suuri osa karvoista pois.

Se oli yhtäaikaa surullinen, mutta myös arvokas kokemus meille. Kaikilla kolmella oli jäljestyksen onnistumisessa oma tärkeä roolinsa. Jos haavakkotilanteessa on yleensäkään mahdollista puhua onnistumisesta, niin tätä kertaa voisi sellaiseksi kuvata. Yhteistä meille kolmelle oli tahto löytää eläin. Jokaikinen metsässä yhdessä viettämämme tunti on hionut toimintamme yhteistyöksi, jona se jälkitilanteessa näkyi.

Kauris-parka. Onneksi sen kärsimys saatiin lopetettua.