Toinen korva valkoinen

Jänisten jemmapaikkoja oltiin Katlan avulla kartoittamassa tänään. Pari piilopaikkaa löydettiinkin, joten päivä oli erittäin onnistunut. Aloitettiin päivä Hirslahden maastoissa. Katla vaikutti löytävän heti jotain hajuja, mutta silti teki muutaman lenkityksen noin 200 metrin päähän meistä ennenkuin jäi selkeämmin jäljittämään jotain eläintä. Lopulta ajo lähti alle sadan metrin päästä meistä, kun koira oli kiertänyt syönnöspaikan kautta ja jäjittänyt sieltä takaisin päin.

©RH Kohtaaminen Arkintiellä

Ajo itsessään oli huono. Tuskin yhteensä kymmenen minuuttia haukkukestoltaan. Jänis ei tuntunut etenevän Katlan edessä ja lopulta ajo hukkui metsäuralle. Siinä koira työskenteli noin puoli tuntia, mutta kun homma ei vaikuttanut enää selviävän ja alueen laitamilla haukun perusteella lähestyi hirven jäljillä oleva koira, päätimme että emme jatka hukan selviämisen odottelua. Annettiin hirvikoiralle työrauha, kun sillä kuulosti homma olevan paremmin hallussa. Alueella oli muutenkin tiivis tunnelma, kun etäämmältä kuultiin mäyräkoiran (tms) ajohaukkua.

Siirryimme Arkintien varrelle ja poikkeuksellisesti laskin Katlan suoraan autolta irti. Se ampaisi välittömästi metsän puolelle. Valehtelematta se oli ollut irti tuskin muutamaa minuuttia, kun kuultiin ajohaukkua. Olin täysin varma, että oli saanut peuran ajoon. Siirryimme tarkistamaan ajon lähtöpaikkaa, jotta saataisiin vihiä ajoeläimestä. Peuranmakaushan siellä oli ja pateettisesti huokailinkin jo miehelle tilanteen huonoutta. Mutta olin väärässä. Jänis paukautti samassa ensimmäiseltä lenkiltä meidän eteen ja vauhdikkaasti ohi! Jätin miehen etsimään otollista passipaikkaa lähistöltä ja siirryin itse tietä pitkin paikkaan, jossa jänis on yleensä ajossa nähty.

©RH Katla saa osuutensa saaliista

En ihan ehtinyt sinne asti, kun näin jäniksen loikkivan minua kohti tietä pitkin. Pääsin kuvailemaan sitä kaikessa hiljaisuudessa, kunnes se tajusi minut ja pomppasi metsänpuolelle. Hauskannäköinen kaveri, jonka toinen korva oli kokonaan valkoinen ja toinen vielä etupuolelta ruskea. Hetken kuluttua koira tuli perässä ja selvitti tämän tieosuuden vielä helposti.

Ehdin hetken patsastella aloillani, niin näin jäniksen vielä kerran etäämmältä loikkaavan toiselle puolelle tietä. Tässä kohtaa Katla oli jäänyt enemmän jälkeen jäniksestä, ja tielle tullessaan sillä oli suuria vaikeuksia selvittää hukkaa. Lopulta menin auttamaan koiraa ja näytin sille kohdan, josta jänis oli tien yli mennyt. Ajo eteni jälleen vaikkakin takkuilevasti. Jonkun aikaa ajo raikasi ehyenäkin, kun sai kirkasäänisen perslähdön siitä pidemmän äänettömyyden jälkeen. Tämän jälkeen jänis ei enää itselleni näyttäytynyt, mutta mies näki sen kolme kertaa. Viimeisellä kerralla se saatiin eräksi.

©RH Makkaranuotion kehittymistä odottamassa

Mentiin paistamaan makkarat Santtion laavulle. Nuotio taisi savuisella tuoksullaan houkutella myös hirvijahtiporukan tauolleen. Saapuivat sopivasti, kun tuli oli hiipunut makkarakelpoiseksi hiillokseksi.

Metsäinen viikonloppu

Pidennetty viikonloppu on ollut harvinaisen koiraharrastuspainotteinen. Perjantaina mentiin Katlan kanssa jänismetsään. Ensimmäinen erä otettiin Kanersuossa, vaikka alunperin meidän piti kokeilla vieraampia maastoja. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kuten tässä harrastuksessa on tapana. Katla sai ensimmäisen ajon liikkeelle, kun oli ollut puoli tuntia irti. Muutamia herättelyjä kuultiin ajoa edeltävästi. Itse ajo lähti liikkeelle rauhallisella haukulla, johon oltiin hyvin tyytyväisiä. Liian usein tänä syksynä on saatu kuulla perslähtökiljuntaa, ja kokemuksen mukaan ajo ei kulje kovinkaan rauhallisesti sellaisten alkuvauhtien jäljiltä.

©RH Mutainen ajokoira Katla

Kanersuon pupulle tyypillisesti ajo kiersi heti soramontuille, jossa Katla eteni hetken ääneti, mutta selvitti hukan nopeasti. Sieltä palattiin makuun kautta metsäuran yli. Kun Katla vielä selvitti tienylitystä, jänis lähes törmäsi meidän aamukahvipaikkaan. Se ohitti meidät alle viidestä metristä ja saattoi hieman säikähtää meitä, vaikka itse ohitus sujui hitailla pompuilla.

Tämän jälkeen ajo nimittäin karkkosi teitä pitkin yli kilometrin etäisyyteen ja sieltä suo-oja-alueelle. Katla selvitti jäniksen ojayllätyksen, mutta homma jatkui edelleen pitkin teitä, joten otettiin koira kiinni tiehukalta. Katla oli yltäpäältä mutainen, joten oli ihan huolella uinut jäniksen perässä jossain lieteojassa. Lemu oli niin sietämätön, että talutin koiran laavulle, jonne mies ajoi edeltä sytyttämään tulet.

Jälkimmäinen erä otettiin Koskenmetsässä, mistä Katla löysi jäniksen yöjäljet, muttei herättelyistä huolimatta onnistunut kaivamaan jänistä piilostaan. Sen sijaan alueella harhaili turhan tuttavallinen peuranvasa, joka olisi halunnut meidän adoptoivan sen. Lopulta peuranvasa jumitti koiran ja meidän välissä. Onneksi karkkosi lopulta ja koiran tullessa hajulle, saatiin se kutsumalla pois peuranjäljiltä. Onneksi Katla ei törmännyt eläimeen, koska silloin tuskin oltaisiin vältytty lyhyeltä karkoitusajolta. Ilmiselvästi se ei kuitenkaan kiinnostu tuoreistakaan peuranhajuista!

Lauantaina olin päivällä tekemässä jälkiä pitkästä aikaa. Työkaverin pentukoira pääsi ensimmäistä kertaa haistelemaan metsään tehtyä verijälkeä. Teimme yhdessä kolme lyhyttä jälkeä, joista yhden teimme Pihkalle. Kaksi jäljistä oli varattu pennulle. Ensimmäinen oli alle 100 metriä ja kaatona herkullisia nakinpaloja rasiassa. Toinen jälki oli aavistuksen pidempi, noin 150 metriä ja tämän jäljen loppuun oli nakkirasian lisäksi piilotettu oikea peuransorkka.

Sunnuntaiaamulla aloitimme viemällä kaadot maastoon ja Pihka näytti mallisuorituksen omalla jäljellään. Kyllä siinä muutama sivupisto ja kaarros tuli, mutta sorkka löytyi ongelmitta ja Pihka oli otettu, kun sai metsäaikaa. Onneksi Pihkan takajalka on parantunut hyvin, ja sille uskalsi tuollaisen noin 300 metrin jäljen motivointimielessä tehdä.

©RH Papu ohjaajineen tutkii alkumakausta

Papu-pentu vaikutti jälkeä lähestyessä erittäin vikkeläliikkeiseltä ja energiseltä kaverilta. Jännästi jo ensimmäinen nuuhkaisu verenhajua rauhoitti koiran tutkimaan alkumakausta. Siitä ei sitten melkein päästy liikkeelle ollenkaan, kun Papu päätti, että alueella kenties vaanii jokin uhkaava olento, joka on verenhajusta päätellen jo kerran tappanut. Hitaasti innostamalla edettiin kuitenkin jäljen loppuun, missä eivät edes herkulliset nakit ensin maistuneet. Papun piti ensin varmistua alueen turvallisuudesta, ennen kuin se uskalsi syödä kaadolta löytyneet herkut.

©RH Kaadolla olleet herkut kelpasivat ensikertalaiselle

Jatkoimme tästä suoraan seuraavan jäljen alulle. Nyt Papu oli jo luottavaisempi, vaikka selvästi sitä edelleen uusi haju ja ympäristö jännitti. Innostaen edettiin aavistuksen nopeampaa vauhtia kaadolle asti, missä koira jäi uteliaana haistelemaan sorkkaa. Nakitkin maistuivat, kun ohjaaja niitä tarjosi, mutta selkeästi sorkkakin olisi koiralle palkkiona riittänyt. Suuhun koira sitä ei kaadolla ottanut, mutta polulle tullessa, se alkoi kiinnostaa ja lopulta Papu kantoi sorkkaa suussaan. Tästä on hyvä jatkaa harrastusta. Luultavasti aika pian menoa pitää jo jarruttaa, kun koira oppii homman idean.

©RH Papu ja peuransorkka

Metsästys- ja jälkijuttujen lisäksi vein Katlaa treffaamaan Ansaa ja Yodaa, joiden kanssa leikittiin ja käytiin yhteislenkillä. Nyt itselläni on väsynyt olo, ja taidan viettää loppuillan lepäillen. Pihkalla työpäivä vielä jatkuu. Se lähti miehen mukaan peurankytikselle varmistamaan, että ammuttu saalis (jos hyvin käy) löytyy pimeässä syysillassa.

Vesiterapiaa ja alumiinitikkaita

Haimme apua Pihkan kuntoutukseen eläinfysioterapeutilta. En oikein aluksi itse lämmennyt ajatukselle, koska iäkkään koiran suhteen pitää valitettavasti miettiä asiaa järjellä eikä ainoastaan tunteella. Mies kuitenkin kannatti asiaa jääräpäisen varmasti ja varasi Pihkalle ajan vesiterapiaan. Olin hyvin skeptinen, koska Pihka on A) kaukana vesipedosta ja B) bassetti. Listaa ei liene tarpeellista jatkaa pidemmälle.

©RH Kahlailuun Pihka taipuu, kuva vuodelta 2010

Pihka kuitenkin pääsi kokeilemaan vesiterapiaa. Siinä koira laitetaan akvaarion näköiseen koppiin (lasiseinät, ei kattoa), jonka pohjalla on lämmintä vettä koiran vatsalinjaan asti. Akvaario aukeaa molemmista päistä. Toisesta suunnasta koira ohjataan ramppia pitkin lasilaatikkoon ja kulku pois tapahtuu toisesta päästä sitten, kun terapiasessio on ohitse. Terapian ajaksi molemmat kulkuväylät suljetaan. Pihka järkyttyi jo veteen joutumisesta, mutta silmät pullistuivat melkein päästä, kun akvaarion pohjalla oleva juoksumatto lähti liikkeelle ja pakotti koiran kävelemään paikallaan. Olin varustautunut nakeilla, koska arvelin, ettei mitkään perusnamit tätä tilannetta pysty paikkaamaan. Pihka kuitenkin yksiselitteisesti kieltäytyi superherkuista koko kuntoutushetken ajaksi. Mikään ei selvemmin kerro, miten järkyttynyt ja loukkaantunut se oli tästä ihmisten tempauksesta. Kyseessä siis on koira, joka syö silloinkin kun se voi pahoin. Fysioterapeutti tosin sanoi, että koiran reaktio ei edes ollut pahin mahdollinen. Jaa, no itse en kyllä Pihkaa noin järkyttyneenä ole ikinä ennen nähnyt.

Koska vesiterapia kuitenkin on takajalan toimivaksi saamiselle erittäin tärkeää, Pihkan on siedettävä akvaarioharrastusta vielä ainakin muutamia kertoja.

Eläinfysioterapeutti antoi myös suosituksia kotikuntouttamiseen. Hän aloitti kysymällä, onko meillä alumiinitikkaita. Allekirjoittaneen ilme oli varmasti pöllämystynyt, mutta pian selvisi, ettei koiraa tarvitse laittaa tikkaita ylös kipuamaan. Pihkan iltaruokinta hoidetaan toistaiseksi siten, että nurmikolle kaadettujen tikkaiden puomien väliin ripotellaan kuivanappulat. Sitten koira päästetään etsimään ruokaa. Ajatus on, että kulkiessa tikkaiden puomien välissä, koira ruokaa etsiessään unohtaa varoa leikattua jalkaansa ja huomaamatta alkaa käyttää jalkaa enemmän.
Totesin aika pian, että neuvo oli nerokas. Mielestäni jo kolmen päivän jälkeen Pihka käyttää jalkaa paremmin kuin aiemmin. Lisäksi tämä kuntoutusmuoto on selkeästi myös potilaan mieleen. Pihkahan rakastaa etsintäleikkejä, joten tapa toimii erityisen hyvin meille. Yllä on lyhyt video, jossa Pihka näyttää miten homma käytännössä toimii. Video löytyy myös osoitteesta:
https://drive.google.com/open?id=1Uxv6Im7kBa3aSm1w6tiMgu7hFX-CX1AT

Katkenneita ja kaatuneita runkoja

Kieltämättä on jo jonkin aikaa vaivannut sellainen tietty kihisyttävä tunne. Olen osin tarkoituksella ja osin huomaamatta jättänyt blogikirjoittamisen vähemmälle. En ala selitellä asiaa sen enempää, koska kirjoittaminen nyt yleensäkin pohjautuu eniten omiin olotiloihin. Nyt kuitenkin haluan kirjoittaa.

©RH Katla Palometsässä

Jänisjemman kesä oli poikkeuksellisen kuuma ja kuiva. Kevään kokeen jälkeen mejä jäi tauolle loppukesäksi, koska rutikuiva pölisevä maasto ei houkutellut harrastuksen pariin. Lisäksi loppukesän helteet eivät ikinä ole innostaneet minua mejän pariin, joten lopputulos oli sikäli selviö. Kesään mahtui myös yksi erittäin raju maastopalo Santtiolla, joka tuhosi ison alueen metsästys- ja jälkimaastoja. Onneksi säästyttiin rakennus- ja muilta omaisuusvahingoilta.

©RH Santtion maastopalon tuhoa, kesä 2018

Metsästyskausi käynnistyi edelleen poikkeuksellisen lämpimissä säissä. Pari kertaa koetettiin ensimmäisinä viikonloppuina viedä koiraa hommiin, mutta lämpötila kipusi jo ennen yhdeksää yli 15 asteeseen ja lyhyiksihän ne jahtipäivät jäivät. Katla on kyllä hienosti melkein jokaisesta maastosta jäniksen kaivanut liikkeelle, vaikka ajojen kestot ovat olleet kymmenestä minuutista maksimissaan tuntiin.

Vuoden vanhasta tutkapannasta hajosi haukkulaskuri ja yllättäen koiran haukkuessa sovellus piirsi kartalle vain sinistä viivaa ilman haukkutiheyttä (kolmas karttakuva). Pantaan soittessa koiran haukku kuului, joten pannan mikrofoni vaikutti olevan kunnossa. Panta joutui ikävästi kesken kautta takuuhuoltoon, mutta onneksi saatiin vastaava lainalaite käyttöön huollon ajaksi (viimeinen karttakuva). Sen kanssa on nyt kolme jahtikertaa onnistuneesti vietyä läpi. Katlan kanssa on tälle syksylle tullut yhteensä kuusi metsästyspäivää. Se on ajanut neljää jänistä, yhtä kettua (hyvin lyhyesti), yhtä epäselvää riistaeläintä (todennäköisesti jänis, peura tai kauris) ja herätellyt yhdelle jäniksen yöjäljelle ilman ylösottoa. Vain kahtena päivänä on otettu kaksi eri hakuerää. Ja vain yksi jahtipäivä on sujunut täysin ajotta.

©RH Pihka, pieni potilas

Pihkalle taas sattui tapaturma metsälenkillä, kun se todennäköisesti oli astunut takajalalla johonkin kuoppaan tai kivenkoloon. Vasemman takajalan polven ristiside meni poikki, ja sen seurauksena koira ei varannut painoa ollenkaan kyseiselle jalalle. Eläinlääkäripäivystyksessä asia vahvistettiin ja pari viikkoa sitten polvi operoitiin. Sille siis tästä tuli pitkä sairasloma, kun vasta yli 4 kk jälkeen koira saa liikkua vapaammin. Tällä hetkellä sille on sallittua vain kevyt remmiliikunta ja äkkinäisten liikkeiden lisäksi kiellettyä on kulkeminen rappusissa ja juokseminen. Pihka ei vieläkään käytä takajalkaansa, vaan mieluummin pomppii kolmella jalalla. Paikallaan ollessaan käyttää operoitua jalkaa tasapainon tukena ja jolkottaessa jalka osuu kevyesti maahan. Omana arviona tällä hetkellä on, että syksyn haavakkotilanteissa sitä ei voida hyödyntää kunnolla ennen joulukuuta. Onneksi yhdistyksen alueella on muitakin koiria käytettävissä.

Mejä-koe, Pyhäranta – "Hyvästit AVO-luokalle"

Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Aloitan siis kiittämällä metsästysoikeuden vuokraajia ja Pyhärannan Metsästysyhdistystä, joiden kautta saimme käyttöön majan ja metsäalueita jälkikokeeseen. Kiitän myös Chesapeakekerhoa kokeen järjestelyvastuun ottamisesta. Kiitän kokeen tuomareita ja oppaita, homma toimi todella jouhevasti metsässä ja maastojen välillä siirtyessä. Kiitän kaikkia kokeessa tai koejärjestelyissä mukana olleita.

©RH Pyhärannan Metsästysyhdistyksen maja

Mejä-koe oman yhdistyksen maastoissa on ollut itselläni sellainen pitkän ajan haave. Koska jälkikoe on erittäin työläs järjestettävä, sen järjestelyvastuu on tarpeellista jakaa muutaman muun aktiivisen henkilön kesken. Itse olin kokeessa edustamassa Pyhärannan Metsästysyhdistystä, ja toimin myös kokeen maastomestarina. Lähes kaikki muu hoitui koevastaavan ja sihteerin kokeneella otteella.

©RH Chesapeakelahdennoutajia

Kokeen keskuspaikka oli Pyhärannan Metsästysyhdistyksen maja, joka sopi erinomaisesti tapahtuman tarpeisiin. Kokeen ylituomarina oli Taina Ketola ja toisena tuomarina Johanna Lindfors. Kahden tuomarin kokeessa oli yhteensä 12 koiraa, jotka jakautuivat tasan AVO- ja VOI-luokkiin. Ylituomari arvosteli Chesapeakekerhon rotumestaruudesta kilpailevat koirat. Rotuyhdistyksen oman rodun eli chesapeakenlahdennoutajien lisäksi kokeeseen osallistui labradorinnoutajia (x4), walesinspringerspanieli, lapinporokoira, bretagnenbassetti, sileäkarvainen noutaja ja suomenlapinkoira.

©RH Veretyssienet kasteltavana vadissa ja veripullot odottamassa kylmälaukussa

Keli ei ollut jälkikokeelle ihanteellisin. Viikonloppu oli lämmin, vaikka oli puolipilvistä. Metsä oli rutikuiva sateettoman toukokuun jäljiltä. Koska keli oli lähes tuuleton, metsässä oli runsaasti hyttysiä jäljentekijöiden riesana. Koemaastoja oli käytössä Hirslahdelta, Santtiolta ja Rihtniemestä.

©RH Jäljen merkkaukseen kuitunauhaa

Itse pääsin tekemään yhden VOI-jäljen (avustajana) ja AVO-jäljen (oppaana) Santtiolle. Riistaa emme itse jäljen tekovaiheessa havainneet, mutta VOI-jäljen tuntumassa nähtiin perjantaina alkulappuja viedessä metsäjänis ja AVO-jäljen maastossa koepäivänä nähtiin peuranvasa. Maastoissa oli runsaasti merkkejä riistasta.

©RH Laukauksensietotestiin menossa

Koepäivä alkoi klo 7:30 rokotus- ja rekisteritodistusten tarkastuksella. Ylituomarin puhuttelun jälkeen arvottiin koemaastot ja siirryttiin ampumaradalle laukauksensietotestiin tuomariryhmittäin (tuomari 1: jäljet 1-6 ja tuomari 2: jäljet 7-12). Kaikki koirat läpäisivät hyväksytysti testin. Katla sai jäljen numero 9, joka oli oman tuomariryhmämme viimeinen AVO-jälki. Itse opastin jäljen numero 7, joka oli ensimmäinen arvosteltava jälki.

©RH Laukauksensietotestin ampuja

Kaatona kokeessa käytettiin koeaamuksi sulatettua hirvensorkkaa. Ei ehkä koon puolesta kaikkein kätevin kaato, mutta herätti hilpeyttä koeporukassa, kun oppaat vuorotellen raahasivat painavan sorkan jäljen loppuun. Kunnon viestikapula :)

©RH Hirvensorkka kaatona

Jännitin taas enemmän opastamista kuin Katlan jälkisuoritusta. Vaikka kokemusta opastamisesta on jo useista kokeista, jännitys kuuluu asiaan. On hermostuttavaa olla vastuussa toisen koirakon koejäljen onnistuneesta läpiviennistä. Vaikka tiedän, että jälki on tehty hyvin ja osaan koostaa tuomarille jäljen kulun "tärpit" etukäteen, enkä todellakaan pelkää hukkaavani jälkeä, jännitän silti omaa osuuttani. Jännitys ei kuitenkaan ole pahasta, vaan mielestäni on yksi niistä jutuista, joista lopulta muodostuu koepäivän tunnelma.

©RH Oppaat tutustumassa jälkimaastokarttoihin

Jäljet onnistuttiin käymään läpi molemmissa tuomariryhmissä todella jouheassa aikataulussa. Parempaa suoritusta en usko nähneeni yhdessäkään aikaisemmassa kokeessa. Siitäkin huolimatta, että osa koeporukasta joutui siirtymään eri kylien välillä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan toisen tuomarin kaikki jäljet olisivat olleet yhden kylän alueella, mutta lopulta päädyin painottamaan maastovalinnassa maastojen paremmuutta, jolloin sijanti merkitsi vähemmän. Tiedä sitten, oliko se oikea valinta. Ehkä ihannetilanteessa maastot olisivat yhden tuomariryhmän osalta aina lähekkäin.

Katlan jälki oli Rihtniemessä. Onnistuin mielestäni alun ohjaamisen suhteen erinomaisesti. Pysäytin koiran alkumakaukselle ja kuljin liina lyhyenä alun sallitun ohjausmatkan pitäen koiran jäljen päällä. Katla vaikutti ilahduttavan innokkaalta, ja jarrutin ensimmäisen osuuden vauhtia melko isolla kädellä. Muutaman kaarroksen teki jäljen sivuun, mutta katlaksi homma sujui todella jälkitarkasti. Ensimmäinen kulma ja jäljen jatkon suunnan selvitys tuotti koiralle valtavia vaikeuksia. Katla lenkitti urakalla ja olin jo varma, että pian tuomari tuomitsee hukan. Menin sekaisin laskuissa, mutta ainakin viisi erillistä lenkkiä koira kulmalla teki, ennen kuin jäljen jatkon suunta löytyi. Makausta koira ei jostain syystä ainakaan kunnolla merkannut.

Katla otti silti työvoiton tuosta kulmasta, jota metsästyksellisesti arvostin koiran suorituksessa eniten. Kulma sijaitsi erittäin kuivalla ja avoimella paikalla, jossa haju oli luultavasti levinnyt laajalle alueelle makaukselta. Jostain syystä tätä ajokoiralle tyypillistä lenkitystä kulmilla ei mejä-kokeessa tuomarit tunnu arvostavan. Toinen osuus ja osa viimeistä osuutta oli peitteisempää maastoa ja selkeästi koiran jäljestysvarmuus parani niissä. Toisen kulmamakauksen Katla merkkasi pysähtymällä nopeasti ja jatkamalla pienen lenkin jälkeen oikeaan suuntaan (tuuli jäljen jatkon suunnasta). Kaadosta sai ilmavainun jo noin 70 metriä sitä ennen. Hirvensorkan haju oli selkeästi hiukan jännittävä, ja koira lähestyi kaatoa varovaisemmin kuin yleensä. Katla tuli kaadolle suoraan ja pysähtyi nuuhkimaan sitä.

Itselleni annoin palautetta siitä, etten luottanut Katlaan tarpeeksi. Kehoitin liian herkästi koiraa, jos se pysähtyi tarkistamaan jotain tai vaikutti epäröivän. Taisin olla itse isompi epäröijä tällä kertaa. Tuomari ei liiasta kehoittamisesta sanonut mitään, mutta itsestäni tuntui, että olin turhan herkästi toistamassa alun käskysanaa.

©RH Katla koesuorituksen jälkeen majan pihassa

Tällä suorituksella Katla sai tuloksen AVO1 40/50 pistettä (koeselostus). Aika niukoilla pisteillä tuo ykkönen meille myönnettiin, mutta ykköstulos se siitä huolimatta oli, ja tarkoittaa, että me jätämme hyvästit AVO-luokalle. Ja minä pääsen harjoittelemaan katkokulmaa Katlan kanssa...

Katlan suorituksen jälkeen palattiin opastamalleni jäljelle, jonka kävin purkamassa. Sitten päästiin majalle syömään, peseytymään ja odottamaan VOI-luokan koirakoiden paluuta tukikohtaan. Majalla oli tarjolla riistalihakeittoa ja sihteerin leipomaa marenkikakkua. Kelpasi siinä odotella tulosten julkaisua ja palkintojen jakoa.

©RH Mejä-rotumestari 2018 (oikealla)

Rotumestaruuskokeen voitti FI MVA FI JVA Miklaus Arctica "Aida" tuloksella VOI1 44/50. Onnittelut mestaruuden uusimisesta! Muutenkin tulostaso oli hyvä. AVO-luokan koirista kaksi sai tuloksen AVO1 ja kaksi AVO2. Voittajaluokan koirista neljä sai tuloksen VOI1 ja kaksi koiraa sai VOI2-tuloksen. Vain kaksi AVO-koiraa jäi kokonaan ilman tulosta.

Kokeesta jäi hyvä mieli ja toivottasti näin ensikertalaisena yhdistyksemme tarjosi oikeanlaisia maastoja koekäyttöön. Parannettavaa tietysti aina löytyy, mutta koetapahtuma kokonaisuutena oli onnistunut.

Resepti: Hyvänmielen Jälki

Tein viime viikonloppuna molemmille koirille jäljet. Halusin tarjota helpon ja palkitsevan kokemuksen erityisesti Katlalle ennen jälkikoetta.

©J-S Inkinen, Katlan kanssa

Tässä resepti hyvänmielen jäljelle (kahdelle koiralle):

2 dl verta sulatettuna
1 kpl pesusieni (vedellä kostutettu)
2 metrin naru (kiinnitettynä sieneen)
raakaa lihaa noin 30-50 g/koira
2 kpl kannellinen pakasterasia
(1 peuransorkka)
kesäinen tuoksuva metsä

Mennään illalla metsään ja poljetaan alkumakaus, jossa sieneen lisätään 1 dl verta. Kuljetaan metsässä sientä perässä vetäen noin 200 metriä. Jälki voi kevyesti mutkitella, mutta ihanne on kaareva viiva. Tehdään loppuun samanlainen makaus lisäämättä verta ja pussitetaan sieni.

Toistetaan toiselle koiralle eri paikkaan vastaava jälki.

Sulatetaan riistalihaa tai muuta raakaa lihaa seuraavaksi aamuksi. Halutessa voi ottaa myös sorkan sulamaan.

Laitetaan raakaa lihaa pakasterasioihin. Otetaan pakastusrasia ja sorkka. Viedään ne jäljen loppupisteeseen. Raotetaan hieman pakasterasian kantta ja peitetään rasia sammaleella ym metsän irtoaineksella.

Tuodaan koira jälkivarusteissa jäljen alkuun, ja nautitaan kokemuksesta yhdessä koiran kanssa. Toistetaan sama toisen koiran kanssa.

Piharusakko on täällä taas

Muistanette meidän Piharusakon eli Russakan? Minulla on ilo ilmoittaa, että rusakkomme voi erinomaisen mainiosti.

©RH Rusakon poikanen

En ole sitä nähnyt pitkiin aikoihin, mutta talviaikana näin usein sen jäljet kiertämässä pihan ainoaa omenapuuta. Turhautunein pompuin se säännöllisin väliajoin kävi talven aikana tarkistamassa, josko puun suojaava verkko olisi otettu pois. Minä sekä suojaverkko pysyimme tiukkana, ja omenapuumme selvisi talven piirityksestä.

Nyt keväällä nurmikolla on käyty lannoittamassa piinallisen tiheään. Koiramme toki kiittävät tästä ystävällisestä eleestä, mutta itse menetän säännöllisesti hermot, kun koirat jumittuvat maistelemaan nurmikolle.

En tosiaan ole rusakkoa viimeaikoina nähnyt ja olen päätellyt, että se on aikuistuttuaan viisastunut, ja oppinut taitavasti välttelemään pihan ihmis- ja koira-asukkeja. Joskus illan viimeisen pissatusreissun aikana minulle on tullut tunne siitä, että joku katselee meitä. Silloin olen ajatellut rusakkoa, ja uskonut sen lymyilevän tontin joutomaaksi nimetyssä heinittyneessä metsikössä.

Tänään meidän Rusakka oli jättänyt pihalle yllätyksen. Ulkoilutin koirat ennen jälkimaastoihin lähtemistä tontin rajalla. Pihka jäi tonkimaan remmi kireänä heinikkoon ja aloin jo hermostua sen vetkutteluun, kun tajusin, että sen kuonon edessä on jokin pieni ruskea pallo.

©RH Älä koske minuun!

Onneksi tajusin, mikä ruohikossa piileskeli, ja vedin molemmat koirat välittömästi pois. Tarkemmin katsottuani näin toisen nyrkinkokoisen pallon möngertävän sivummalla. Kaksi rusakonpoikasta! Luultavasti lähimaastoissa niitä on useampia, koska selkeästi rusakko oli tässä kivensuojassa synnyttänyt ja useamman poikasen jo ehtinyt siirtämään muualle. Toivottavasti se ei nyt hylkää näitä kahta, kun vahingossa satuimme osumaan sen jänisjemmaan.

Oli kyllä hyvä muistutus siitä, miksi tähän aikaan koirat on pidettävä kytkettynä! Jopa omalla pihalla. Ja vaikka villieläimen poikanen on äärettömän suloinen ja avuttoman näköinen otus, ei ikinä saa mennä koskemaan tai "pelastamaan" eläintä.

Onnea Russakalle! Sille taitaa olla tulossa kiireinen kesä, kun se käy imettämässä eri jemmoissa odottavia poikasiaan, ja näyttää niille rusakon elämän mallia.

Voi meidän omenapuuta. Nyt niitä piharusakoita on enemmän kuin yksi.

Luminen kevät saa jäljentekijän hypähtelemään

Ei siis ilosta vaan ihan kirjaimellisesti.

Tämä kevät on piinannut minua. Lunta on ollut maastossa poikkeuksellisen pitkälle huhtikuuhun, ja jälkeä olen tehnyt lähinnä mielikuvissani. Viime viikko lopulta sulatti lumen riittävän vähäiseksi jälkiharrastukselle, ja koko viikon kärvisteltyäni pääsin lauantai-illalla tekemään lyhyet jäljet molemmille koirille.

©RH Ansa, jota kiinnostaa kuivumassa oleva jälkisieni

Hieman sain loikkia ja kaarrella lumisempia paikkoja vältellen, mutta tänään koirien jälkisuorituksilla oli yllättävän vaikeaa nähdä, mistä olin edellisenä iltana hypähdellyt. Muutamassa paikassa verinen sieni oli käynyt lumen päällä jättäen ilkeän raahausjäljen valkealle pohjalle, mutta jalanjälkiä oli vähemmän näkyvissä. Ehkäpä minulla saattaa olla lahjakkuutta balettitanssijaksi tai estejuoksijaksi. Erityistä haastetta jäljentekijän näkökulmasta aiheutti jäinen maa; makausten tekeminen ei oikein onnistunut. Lopulta tein makauksia niissä kohdin, kun se teknisesti oli mahdollista, välittämättä juurikaan siitä noudatinko minkään koeluokan sääntöjä.

©RH Pihka ja ilo kaadosta

Pihkan jälki oli kunnon peuraparatiisialueella. Näin jo jälkeä tehdessä kaksi eläintä karkkoamassa edeltäni. Myös jätökset ja makuupaikat kertoivat runsaasta sorkkaeläinkannasta. Pihkan suoritus oli tästä syystä riistanjäljille eksyilevä eikä ainakaan jälkiuskollisuutta tämänkertainen työskentely meille esitellyt. Sorkka kuitenkin löytyi jäljen lopusta, joten ei se ihan huonosti mennyt. Muutama jäljelle palautus sille tuli, jäljen ainoaa makausta koira ei merkannut mitenkään ja katkokulma oikaistiin menemättä veretyksen loppuun sekä lenkitettiin poikkeuksellisen laajasti.

Katla ei varsinaisesti yllättänyt. Tiesin, että se on kypsynyt jäljestäjänä ja haluaa työskennellä minua ilahduttavasti. Tyylilleen uskollisena se edelleen vetää voimakkaasti, ja etenee tehden kaarroksia jäljen päällä ja sivuilla. Sen sijaan jälkiuskollisuus on nosteessa. Katla on yllättävänkin uskollinen annetulle tehtävälle. Maastossa ollut vähäinen lumi nimittäin paljasti, että jäljenteon jälkeen jäljen viereen oli ilmestynyt metsäjäniksen jäljet. Näinkään tuoreet jäljet eivät harhauttaneet Katlaa tehtävästään, josta olin yllättynyt (ja lähes pettynyt).

©TU Katla alkumakauksella

©TU Luntakin paikoitellen metsässä on

©RH Tuoreet jäniksen jäljet Katlan jäljen viimeisellä osuudella

Ensimmäisellä kulmalla ei ollut (teknisistä ongelmista johtuen) makausta. Toinen kulmamakaus mentiin melkein sisäpuolelta oikaisten. Viime hetkellä jarrutin koiran menoa sen verran, että se havahtui huomaamaan sivussa olevan makauksen ja kävi sen nopeasti nuuhkaisemassa. Koetilanteessa olisi varmasti jättänyt merkkaamatta.

©TU Katla ja minä kaadolla

Kaadolle tultiin suoraan ja koira jäi sille haistelemaan sorkkaa. Katlan suoritus kokonaisuutena ilahdutti itseäni. Selkeästi se tietää tehtävän ja on oppinut toimimaan yhteistyössä kanssani.

Kun oltiin palattu metsästä ja koirat olivat makoilemassa tarhassaan auringon paistaessa, me kävimme terassilla kahvikuppien kera läpi koirien suorituksia. Siinä istuessamme sain viestin Ansa-koiran omistajalta, joka kyseli meitä lenkkiseuraksi. Kuten blogitekstin ensimmäinen kuva jo paljastaa, saimme jälkisienen kuivaustilanteen tarkkailijan paikalle. Yhtäkkiä mieleeni siis tuli, että haluaisiko hän tulla Katlan jäljelle koiransa kanssa (koska Katlan suoritus oli hukaton). Niin siinä sitten kävi, että sain pukea metsävaatteet uudelleen päälleni ja kaivaa pakastimesta jo hieman jäisen sorkan uudelle kierrokselle.

©RH Ansa tähyilee jäljen oikeaa suuntaa

Ansa varmasti osittain jäljesti Katlan (ja minun ja miehen) hajua, mutta koska sen kanssa harrastus ei ole yhtään vakavamielistä puuhaa, ei tällä ollut meille merkitystä. Alun koira eteni enemmän aaltoilevasti jäljen sivuille, mutta ensimmäisen kulman jälkeen ja erityisesti viimeinen osuus meni koiralta erittäin hyvin. Ohjaaja eteni liian suurella vauhdilla. Innokasta koiraa pitäisi jarruttaa runsaasti enemmän. Sellainen "pysyvä takakeno" asentona olisi luultavasti optimaalinen.

Makauksen Ansa kävi itsenäisesti merkkaamassa. Ainoa täysin onnistunut makauksen merkkaus siis tälle päivälle! Kaadolle hieman sivusta, josta otti sorkan omatoimisesti suuhunsa.

©RH Minun. Ansa omii sorkan kuin vanha tekijä

Olipas se mukavaa tekemistä taas pitkän tauon jäljiltä. Erityisesti Katlan kehittyminen kiinnostaa itseäni. Kesäkuussa olen mukana järjestämässä jälkikoetta metsästysyhdistyksemme alueella, ja mikäli koiran terveys pysyy hyvänä, uskon että ilmoitan myös Katlan tähän kokeeseen.

©RH Katla ja Ansa

Jälkihommien jälkeen koirat pääsivät leikkimään pihassamme. Pihka tosin katseli suurempien juoksemista tarhasta käsin ja antoi tyylipisteitä.

©RH Pihka tuomaroi tarhassa

Kyllä se kevät taitaa lopulta tulla :)

Hullut hurtat jäällä

Kertakaikkisen upea viikonloppusää kutsui laskemaan koirat merenlahden jäälle vapaaksi.

©RH Pihka ja Katla

Tarkkana tietysti metsästyskoirarodun kanssa saa olla, mutta avoin tila ympärillä antaa mukavasti pelivaraa reagoida. Taskut pullollaan erilaisia herkkuja, onnistuimme miehen kanssa pitämään koirat hyvin kontrollissa. Kaikilla oli onnistunut ja palkittu fiilis reissun jälkeen. Etenkin, kun varasin meille kaikille ihmisille termariin kahvia ja rasiaan uunituoretta pullaa, niin mikäpä siinä oli hymyillä sokerimurut suupielissä.

Sovin treffit Ansan ja Yodan omistajien kanssa ja yllättävän helpolla saatiin järjestettyä pieni remuamishetki koirille aurinkoisessa jääparatiisissa.

©RH Ansa, Yoda ja Katla

Sää tosiaan oli aurinkoinen ja lähes tyyni ja kun saavuimme lahdelle, vain läheiseltä lintutornilta kuului ihmisten ääniä. Puolituntia myöhemmin tilanne oli aivan toinen. Nähtiin muita koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, kelkkalijoita ja pari hiihtäjää sekä moottorikelkka, jota Pihka komensi haukkumalla. Lopulta Ansa saapui, ja heti vanavedessään Yoda omistajineen.

©RH Hullut hurtat jäällä

Selvästi kohtaaminen oli suuri ilo kaikille. Pihkaa hieman arveluttaa isompien koirien raju vauhti ja päin ryntäily. Se hakeutui jalkoihimme turvaan ja kerran pääsi miehen syliinkin. Kyllä melkein kymmenen vuotiaalle koiralle pitää antaa etuoikeuksia.

©RH Pihka pakenee kuvaajan luokse turvaan isojen alta

Mahtavaa. Kiitos koirakavereille!

Ei hyviä koeuutisia vieläkään

Mitäs meille kuuluu näin metsästyskauden lopulla? Kausi on ollut kokonaisuutena pettymys. Koirien terveys on ollut koko kauden hyvä ja juoksutkaan eivät enää ole katkoneet harrastusta. Näistä tietysti ollaan hyvillä mielin. Harmillisesti se ei kuitenkaan ole näkynyt vahvoina suorituksina tai suurina onnistumisina, vaan lähes päinvastoin. Etenkin Katlan tilanteeseen olen tyytymätön.

©RH Pihkan lumipuku

Siihen nähden, että Katlaa on käytetty metsällä tasaisesti koko kauden, se ei ole kyennyt tasoon, jossa edellinen kausi päätettiin. Täysin ilman onnistumisia kausi ei ole kulunut, mutta mitään erityisen huikeaa päivää menneeltä ajalta en pysty palauttamaan mieleen. Viime viikonloppuna kävimme Nousiaisissa DRAJ-kokeessa. Sinne ei valitettavasti koiraa olisi kannattanut viedä. Se ei kyennyt kokeessa antamaan itsestään edes sitä tyydyttävää perustasoa, omia parhaita puoliaan, kuten räiskyvän innokasta ja laajaa kylmähakua tai lenkittävää ja vauhdikasta hukan selvittelyä. Koepöytäkirjassa luki: "Haku läheltä.", jonka jälkeen menetin kiinnostuksen lukea pidemmälle. Katla ei ole lähihakuinen ja jos koira ei ole irronnut kokeessa kunnolla hakuun, niin homma on jo lähtökohtaisesti mennyt perseelleen (Pardon my French).

Pahinta ja huolestuttavinta oli kuitenkin kokeen loppu. Koira palasin takajalkaa ontuen tuomariryhmän luokse ja meni maahan kerälle. Miehellä ei tässä kohtaa ollut muita vaihtoehtoja kuin pyytää kokeen keskeyttämistä. Tarkkailtiin koiraa ontumisen syyn selvittämiseksi seuraavat päivät. Koepäivän illalla koira oli hyvin väsynyt (mikä ei noin lyhyen päivän jälkeen kovassa kunnossa olevalta koiralta ole yhtään normaalia), mutta se ei ontunut. Seuraavana päivänä vaikutti olevan täysin oma itsensä, eikä ontunut edelleenkään. En sitten varannut aikaa eläinlääkärille, koska mitään selkeää vikaa koirassa ei vaikuta olevan. Huolestunut olen silti.

©RH Katla

Koeviikonloppua edeltävä viikonloppu oli innostava ja siksi ehkä odotin Nousiaisten kokeessa myös Katlalta, jos en nyt super-isoa menestystä, niin ainakin hyvää perustasoa. Oltiin saatu tuore lumikerros, joka piilotti kivasti vanhemmat jäljet ja veimme Katlan Palometsään. Vaikkei pakkasta ollut kuin muutamia asteita, hyytävä viima tuntui kirvelevänä poskissa. Katlan haun aikana alkoi sataa hienojakoista lunta, jota tuuli pyöritti pieninä trombeina ympärilläni, kun seisoin passissa. Katla haki omatoimisesti maastosta jäniksen hajut (etäisyys jälkien löydyttyä koiraan yli 200 metriä). Ylösotto oli nopea, mutta voimakas tuuli ja pakkanen yhdessä laittoivat koiran lähes heti hukkaamaan eläimen jäljet. Mies oli nähnyt ajoeläimen heti ajon lähdettyä. Katlan haukku oli katkeilevaa ja äänenanto erittäin tiukkaa, mikä saattoi johtua huonohajuisesta kelistä. Hyvin koira pysyi kuitenkin reilun tunnin jäniksen perässä, vaikka hukalta hukalle siirtymistä ajo pääsääntöisesti oli. Itse sain havainnon ajoeläimestä yhteensä kolme kertaa. Viimeisellä kerralla jänis istui noin kahden metrin päässä minusta!

Koska uusi lumi takertui koiran tassuihin ja muodosti isot jääkokkareet, päätettiin olla ottamatta Katlan tassujen suhteen riskiä (tuleva koepäivä). Siksi Pihka sai harvinaisen mahdollisuuden päästä irti metsään. Koska keli oli melko jäljetön, päätimme heti, ettei edes yritetä odottaa koiran hakua. Lähdettiin koko porukka kiertämään aluetta (Musta-alho, monttu), jossa jänis on yleensä majaillut. Minä ja Pihka emme löytäneet kuin tuoreita peuranjälkiä, joita kielsin koiraa seuraamasta. Miehellä oli parempi tuuri ja jäniksen jälkien kierron ja tiukan strategiapalaverin jälkeen, minä ja Pihka lähdimme yhteistyössä jäljittämään eläintä. Yhteistyö kannatti ja saatiin ajo liikkeelle. Pihkallakin tuntui ajon alussa olevan pölyä kurkussa, mutta selvästi ajon kunnolla käynnistyttyä Pihkan ääni kirkastui ja tiheni.

Pihka ajoi yhteensä reilu puolitoista tuntia. Lumimäärä hidasti Pihkan etenemistä maastossa ja siksi ajo eteni tosi hitaasti, eikä ajoeläin kokenut tarpelliseksi poistua metsän suojista. Emme saaneet siis näköhavaintoja, vaikka tuoreista jäljistä ajoeläin oli helppo vahvistaa jänikseksi. Lopulta mies jäätyi passissa ja poistui lämmittelemään autolle. Itse yritin koiraa kiinni, mutta Pihka vältteli minua taidokkaasti. Kiroilu ja rämpiminen koiran perässä ei auttanut kiinniottoon (pistivät kyllä veren kiertämään), joten pyrin koiran ja ajoeläimen väliin. Löysin maastosta tuoreet jäniksen jäljet, mutten koiran jälkiä. Siihen jäin odottamaan haukun lähestymistä.

©RH Pihka ja lumikokkareiden poistoyritys

Odotus palkittiin, kun enemmän lunta kuin koiraa oleva ilmestys tuli hitaasti haukkuen kohti sijaintiani. Ei se mielellään olisi hommaa lopettanut, mutta pannan kiinnitettyäni, koira päätti että ehkä sittenkin on fiksua palata autolle. Pahimpia paakkuja koetin räjäyttää sormilla painamalla, mutta suurin osa oli niin tiukassa, ettei tällä tekniikalla tilanne parantunut olennaisesti. Mentiin anopilaan jatkamaan sisälle sulatusoperaatiota.

Kautta on enää jäljellä pari viikkoa ja ehditään luultavasti pari kertaa laskemaan koirat irti. Pakkaslumi valitettavasti tällä viikolla suli nuoskaksi, ja nyt tietysti jäätyi uudelleen. Tämä voi aiheuttaa sen, ettei tulevana viikonloppuna koiria uskalla laskea irti. Ehkä Pihkan, koska kulkee tassujaan säästäen, muttei Katlaa, joka juoksee varmasti tassunsa lumen jääkuoressa rikki.