Jääpaakkuja ja valkoisia jäniksiä

Mennyt viikonloppu toi rannikolle kireät pakkaset. Lauantaina metsään ei päästy, mutta sunnuntaiaamulla oltiin päätetty metsään mennä. Aamulla mittari näytti 16 miinusastetta, joten odoteltiin kelin lauhtumista ja mentiin maastoon vasta lähempänä puoltapäivää. Kylmää siellä silti oli seisoskella.

Katla irtosi hakuun innokkaasti Koskenmetsään. Kävelimme lämpimiksemme alueelle, jossa reilu viikko sitten kuuntelimme Katlan herättelyä. Tällä kertaa Katla kuitenkin päätti lähteä täysin eri suuntaan, ja kun hetken tarvottuamme tajusin vilkaista puhelinta, huomasin, että koira oli edennyt selän takana noin 400 metriin. Palasimme siis omia jälkiämme takaisin tielle, jonne päästyämme kuulimme ensimmäiset herättelyt etäämmältä.

Koiran kulkema reitti ei karttasovelluksessa vaikuttanut ollenkaan jänikselle tyypilliseltä ja koska nähtiin tuoreet ketun ja kauriin jäljet epäiltiin, että koira jäljitti jompaakumpaa. Pienet syönnössuherot lokista pystyi erottamaan, mutta ei ollenkaan niin jänismäisiä kuin tavallisesti.

Maltillisen herättelyn jälkeen ajo lähti rauhallisesti liikkeelle. Eläin kaarsi heti meitä kohti, joten tuijotettiin herkeämättä mahdollisia tienylityspaikkoja. Kauan ei tarvinnut ajoeläintä odottaa ja nähtiin valkea jänis, joka ylitti tien isolla loikalla tekemättä tielle paluuperiä. Oikean riistan perässä koira siis sittenkin oli.

Koiran ylitettyä tien hajaannuttiin passeihin. Mies jäi ylityspaikkaan ja itse kävelin metsäuran mutkaan asti, josta on mukava näkymä alas molempiin suuntiin. Se oli hyvä valinta; pian havahduin jäisestä horroksesta, kun näin jäniksen hyppelevän tietä pitkiin suoraan minua päin. Eläin lähes törmäsi minuun, ennen kuin valtavalla loikalla siirtyi takaisin metsään. Ellen olisi seissyt kyseisessä paikassa passissa jänis olisi todennäköisesti tehnyt paikalle paluuperät ja jatkanut vielä tietä pitkin. Nyt Katla pääsi helpolla. Suoraan kohti, emännän kohdalta metsään, josta matka jatkui ja ajolaulu soi.

Tiedettiin jo ennen koiran irtilaskua, ettei ajoeristä kovinkaan pitkäkestoisia tulisi. Pakkaslumi takertuu tassukarvoihin sulessaan ja uudelleen jäätyessään. Silloin anturoiden väliin muodostuvat jäiset paakut hyydyttävät todella nopeasti koiran etenemisen. Näin tälläkin kertaa kävi. reilun puolen tunnin ajoan jälkeen koiran meno alkoi takuta ja se tuli ottamaan vauhtia luotani. Lyhyen uuden selvittely-yrityksen jälkeen haukkui ajomaisesti vielä pätkän, mutta kun jänis oli saanut keulaa jo ensimmäisestä hukasta, ei koira jäisien tassujen kanssa ollut enää halukas jatkamaan selvittelyä ja tuli pois. Ihan viisas valinta. Irrottelin tassuista pahimmat paakut, ja laitoin koiran autoon sulattelemaan loppuja.

Miehen kanssa siirryttiin lämmittelemään ja evästelemään nuotiolle Santtion laavulle. Koska ajoerä jäi melko lyhyeksi ja koiran tassut kestivät hyvin (paakkujen sulattua ei näkyviä vaurioita), päätimme ottaa toisen erän Kanersuossa.

Siellä Katla ampaisi heti "väärälle" puolelle tietä vanhojen jälkien houkuttelemana. Päätimme lähteä siirtymään pikkuhiljaa tietä pitkin ja tarkistaa näkyisikö tuoreempia merkkejä jäniksistä. Hetken kuluttua koira seurasi meitä ja ohitti meidät tiellä. Osoittaa kuinka herkästi Katla jättää työmaan, ja ohjautuu meidän kulkemisten mukaan. Se on tottunut, että ihmiset odottavat hakulenkin ajan paikoillaan ja herkästi näissä tulee luottamuspulaa, jos kokee, että se jätetään yksin.

Tiellä oli runsaasti jälkiä, mutta mikään ei vaikuttanut erityisen tuoreelta. Koira singahteli innoissaan tietä ja teinvarsia nuohoten, muttei erkaantunut reippaammin metsänpuolelle. Pohdittiin jo metsään menoa, mutta yhtäkkiä koira irtosi itsenäisesti ja lyhyen selvityksen jälkeen ajo lähti ilman ennakoivaa herättelyä railakkaana.

Mies päätti mennä jäniksen makuulle passiin ja minä etenin takaisin autolle ja siitä sivupiston suojaan. Jänis kaarsi yli pistosta, mutta myöhästyin ylityksestä sen verran, etten nähnyt ajoeläintä enkä koiraakaan. Mies taas näki jäniksen ja koiran, mutta vain peitteisessä maastossa.

Tämä jänis pysyi nätisti metsässä eikä tullut tielle. Jänis lähti lähes samasta paikkaa kuin uudenvuodenpäivänä, että luultavasti oli sama eläin. Tämäkin erä päättyi lyhyeen (alle tunti). Katlan tassut keräsivät jääpaakkuja ja kun koira tuli hukalla miehen passiin, hän käskytti koiran seuraamaan häntä autolle.

Onnistunut jahtipäivä siis takana, vaikka jänikset saivat pitää henkensä. Ajot jäivät kylmän kelin vuoksi lyhyksi, ja ensimmäisten vaikeampien hukkien jälkeen koira jäi selvästi jälkeen ajoeläimestä ja tassujen tila huomioiden olisi ollut turha jatkaa. Kertakaikkisen kauniista talvisäästä saatiin silti sunnuntaina nauttia.

Kahdestaan metsällä

Uusi vuosi otettiin vastaan kotona. Katla arkailee hieman ilotulitteiden ääniä. Se ei varsinaisesti pelkää, mutta levoton kuljeskelu, pälyily ja jatkuva säpsähtely kuormittavat koiraa. Pihka ei reagoi raketteihin mitenkään, mutta meidän nuorempaa ei edes rauhoita se, että vanhempi koira alleviivaa käytöksellään (= nukkuu), että kaikki on normaalisti.

©RH Katlan tassunjäljet

Lauantaina oltiin koko perheen voimin metsällä. Pihka oli mukana kytkettynä, koska tuntui ikävältä jättää sitä kotiin. Ensin käytiin Rihtniemessä, jossa Katla haki nätin apilanlehtikuvion löytämättä yhtään jäniksen jälkeä. Ainut riistakohtaaminen tapahtui peurojen kanssa heti ensimmäisellä hakulenkillä. Punainen pätkä ensimmäisessä karttakuvassa näyttää, mistä koira löysi peurat makuulta. Samalla kun kuultiin ajohaukku, nähtiin kaksi peuraa säntäämässä eri ilmansuuntiin. Mies karjaisi: "Ei" ja minä kutsuin haukun tauottua luokse. Puskat paukkuen Katla tuli! Ei edes kytketty koiraa vaan käveltiin maastossa eteenpäin. Pihka olisi kyllä mielellään näiden sorkkien jäljille lähtenyt, mutta irtioleva Katla jatkoi jäniksen etsintää. Tätä hienompaa hetkeä harvoin metsällä ollessa kokee.

Makkaranuotion jälkeen käytiin Luodonmaassa. Siellä ollaan harvemmin käyty, koska alue on melko pieni. Tämä oli nyt toinen kerta lyhyen ajan sisällä, koska viimeksi löydettiin siltä merkkejä jäniksestä, vaikkei Katla silloin ajoa liikkeelle saanut. Tälläkin kertaa koira löysi jäljet, joita eteni melko nyhertävään tyyliin. Lopulta odotus palkittiin ja Katla pitkän ajottoman kauden jälkeen sai jäniksen ylös. Itse ajo valitettavasti päättyi tiehukkaan vain noin kymmenen minuutin riemun jälkeen. Hetken räpistelevää selvitystä seurattuamme, kyllästyimme odottamaan ja kytkimme koiran hukalta.

©RH Pieni lumikerros maassa

Pihka pääsi lauantaina vielä iltavuoroon, kun mies meni kyttäämään peuraa. Kyttääminen oli kylläkin keskeytynyt, kun koiraa pyydettiin oikean jäljitystilanteen selvittelyyn. Valitettavasti haavakkoa ei löydetty, vaikka jälkityötä jatkettiin peuraporukan voimin vielä seuraavanakin päivänä.

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, minä ja Katla menimme kahdestaan etsimään jäniksiä Santtion Kanersuon ja Äijävuoren alueelle. Viime yönä oli satanut pehmeää lunta noin sentin verran ja lämpötila oli nollassa. Mies oli metsätöissä omalla palstallaan, kun me tytöt etsittiin jäniksiä. Ensimmäinen erä Kanersuossa tuotti tulosta. Katla löysi jäljet noin 200 metrin päästä. Kävelin syönnösaluetta kohti, kun kuulin koiran ensimmäiset herättelyt. Katla eteni jälkeä tästä toiset 200 metriä, josta ylösotto tapahtui ilman ennakoivaa haukahtelua. Ensimmäiset haukut kuullessani tiesin välittömästi, että liikkeellä on. Pienen kaarroksen tehtyään jänis juoksi noin 60 metrin päästä minusta ohitse pusikossa. En nähnyt ajoeläintä, mutta koira kulki ajossa ohitseni (en nähnyt sitäkään peitteisessä maastossa, mutta kuulin varsin hyvin).

Siirryin jäniksen makauksen tuntumaan, jossa havaitsin maassa runsaasti tuoreita sorkan jälkiä. Hieman kylmäsi, etenkin kun en nähnyt missään merkkiäkään jäniksestä. Hetken arvottuani sijantiani, kuulin jonkun lähestyvän minua. Ensin ajattelin, että hyvä, jos peura palasi näinkin lähelle; saan koiran kiinni itseteosta. Sitten näin valkoisen liikahtavan etäämmällä. Ja uudelleen. Jänis loikki puiden ja puskien katveessa kiertäen minut oikealta vasemmalle. Katlan haukku lähestyi hetki tämän jälkeen. Koira oli noin kaksi minuuttia jäljessä jäniksestä ohittaessaan minut.

Ajo kesti kokonaisuudessaan noin tunnin. Katlalla oli useampi hukka, mutta pystyi ne ratkaisemaan tuoreen lumen auttaessa sitä. Lopulta tuli pidemmältä hukalta luokseni (jäniksen makuulle), josta kytkin koiran.

Kävelimme Kanersuosta Auvon nuotiopaikan kautta Äijävuoreen, jossa laskin Katlan vielä irti. Jotain hajua vaikutti olevan alueella, mutta koira jätti niiden selvittelyn ja seurasi minua Äijävuoren nuotiopaikalle, eikä irronnut enää hakuun. Tämä oli luultavasti hyvä juttu, koska sumuinen päivä pimeni jo varhain, ja neljän aikaan oli jo todella pimeää. Mies tuli nuotiolle sytyttämään tulet ja evästeltiin siinä ennen kotiin lähtöä.