Katla aloitti juoksun. Olihan sitä jo alkusyksystä asti "odoteltukin". Selvästi se taitaa juosta harvemmin kuin bretagnenbassetit yleensä. Tälläkin kertaa taukoa oli lähes vuosi.
Tämän seurauksena Pihkalle koitti vihdoin vuoro aktiivisempaan metsästyskäyttöön. Lunta on tappijalkaa ajatellen tullut, jos ei liikaa, niin ainakin riittävästi. Tietysti viime yönä sitä silti piti tulla useita senttimetrejä lisää. Aika epävarmaa siis oli jälkien löytymisen suhteen. Lämpötila oli miellyttävästi nollan pinnassa tai hieman pakkasen puolella.
Aamulla mentiin ensin Äijävuoreen. Kolusin Pihkan kanssa tien molemmat puolet löytämättä muuta kuin runsaasti peuran jälkiä. Mies oli jopa yhden peuran nähnyt heti passipaikalle mennessään ja Pihka oli sen tuoreet jäljet hakulenkillä käynyt tarkistamassa, mutta selvästi oli tällä kertaa päättänyt jäniksen löytää, koska ei tarttunut niihin.
Koluamisemme ei tuottanut muutakuin lumikuorrutuksen vaatteisiini ja Pihkalle paakkuuntuneen olemuksen. Sytytimme makkaranuotion Äijävuoren rinteeseen noin parin tunnin turhan työn jälkeen. Siinä pohdittiin vaihtoehtoja loppupäivälle. Mies kävi syötyämme täyttämässä peurojen ruokintapaikan ja sitten siirryimme "monttupupujen" maailmaan.
Toiseksi maastoksi otimme siis Musta-alhon, jonne menimme tutulla strategialla. Koira irti montun pohjoispuolelta ja mies passiin eteläpuolelle. Tällä kertaa myöhästyimme hieman. Pihkan ja minun rämpiessä lumisen montun tiheää pusikkoa läpi, jänis jätti makuunsa ja karkkosi montun etäpuolelle, jo ennen kuin mies sinne ehti. Mies löysi tuoreet jäniksen jäljet ennen kuin minä ja Pihka tiesimme jäniksen olevan liikkeellä.
Minä havaitsin tuoreet jäniksen jäljet ennen Pihkaa Paadenpaadenin lähistöllä, ja kun koira niistä innostui ja ajohaukku alkoi, jäljitin kiinnostuneena jäniksen makauksen sijainnin. Olimme kulkeneet sen sivuitse vain noin 20 metrin etäisyydeltä.
Ennen makauksen löytämistä (noin 10 metriä) jänis oli heti tyhjentänyt rakkonsa. Olikohan kovasti säikähtänyt meitä? Jäin hetkeksi makaukselle kuuntelemaan ajoa, mutta sen karkotessa etelämmäs, päätin siirtyä montun itäpuolelle passiin. Pihka ajoi todella hitaasti lumisessa maastossa ja yhden tiehukan selvittelyssä meni myös jonkin aikaa.
Yllättäen näin jäniksen tulevan tietä pitkin kohti minua. Se oli ruskean-harmaa?! Ulkonäkö oli muuten metsäjäniksen, mutta väritys oli hyvin epätyypillinen ajankohtaan nähden. Harmi, etten ehtinyt saada siitä kuvaa. Olisikohan ollut rusakon ja metsäjäniksen risteymä eli sekuli? Minua vältellen se kurvasi Pahka-alhon puolelle metsätietä pitkin.
Pihkan tullessa lähes kymmenen minuutin kuluttua samalle kohdalle, autoin koiraa lähtemään oikeaan suuntaan jäniksen perään. Seurasin koiraa tietä pitkin yli 400 metrin päähän, jonne jänis oli tehnyt paluuperät ja puikahtanut takaisin metsän puolelle. Tarkasti jänis osasi hyödyntää auton renkaiden jäljet, sillä tiellä ei näkynyt yhtään ainutta jälkeä. Sattumalta metsänpuolelta bongasin (yllättävän etäältä) tuoreet jäljet. Selvästi ihmissilmästä oli hyötyä tällä kertaa. Tiehukalla olisi voinut muutoin vierähtää useampi minuutti.
Pihka ajoi vielä puolisen tuntia, mutta jäniksen tullessa samalle paikalle, jossa ensimmäinen tiehukka oli ollut, ei koira selvästi enää pystynyt jälkiä selvittämään. Ihmissilmästä tässä jälkihässäkässä ei enää ollut tippaakaan apua. Jätimme leikin siihen ja iloitsimme Pihkan ajosta, jota sille päivälle ei oltu edes uskallettu toivoa.
 |
| ©RH Pihka nuotiolla |
Tämän seurauksena Pihkalle koitti vihdoin vuoro aktiivisempaan metsästyskäyttöön. Lunta on tappijalkaa ajatellen tullut, jos ei liikaa, niin ainakin riittävästi. Tietysti viime yönä sitä silti piti tulla useita senttimetrejä lisää. Aika epävarmaa siis oli jälkien löytymisen suhteen. Lämpötila oli miellyttävästi nollan pinnassa tai hieman pakkasen puolella.
Aamulla mentiin ensin Äijävuoreen. Kolusin Pihkan kanssa tien molemmat puolet löytämättä muuta kuin runsaasti peuran jälkiä. Mies oli jopa yhden peuran nähnyt heti passipaikalle mennessään ja Pihka oli sen tuoreet jäljet hakulenkillä käynyt tarkistamassa, mutta selvästi oli tällä kertaa päättänyt jäniksen löytää, koska ei tarttunut niihin.
Koluamisemme ei tuottanut muutakuin lumikuorrutuksen vaatteisiini ja Pihkalle paakkuuntuneen olemuksen. Sytytimme makkaranuotion Äijävuoren rinteeseen noin parin tunnin turhan työn jälkeen. Siinä pohdittiin vaihtoehtoja loppupäivälle. Mies kävi syötyämme täyttämässä peurojen ruokintapaikan ja sitten siirryimme "monttupupujen" maailmaan.
Toiseksi maastoksi otimme siis Musta-alhon, jonne menimme tutulla strategialla. Koira irti montun pohjoispuolelta ja mies passiin eteläpuolelle. Tällä kertaa myöhästyimme hieman. Pihkan ja minun rämpiessä lumisen montun tiheää pusikkoa läpi, jänis jätti makuunsa ja karkkosi montun etäpuolelle, jo ennen kuin mies sinne ehti. Mies löysi tuoreet jäniksen jäljet ennen kuin minä ja Pihka tiesimme jäniksen olevan liikkeellä.
Minä havaitsin tuoreet jäniksen jäljet ennen Pihkaa Paadenpaadenin lähistöllä, ja kun koira niistä innostui ja ajohaukku alkoi, jäljitin kiinnostuneena jäniksen makauksen sijainnin. Olimme kulkeneet sen sivuitse vain noin 20 metrin etäisyydeltä.
 |
| ©RH Jäniksen jäljillä |
 |
| ©RH Jäniksen makaus |
Pihkan tullessa lähes kymmenen minuutin kuluttua samalle kohdalle, autoin koiraa lähtemään oikeaan suuntaan jäniksen perään. Seurasin koiraa tietä pitkin yli 400 metrin päähän, jonne jänis oli tehnyt paluuperät ja puikahtanut takaisin metsän puolelle. Tarkasti jänis osasi hyödyntää auton renkaiden jäljet, sillä tiellä ei näkynyt yhtään ainutta jälkeä. Sattumalta metsänpuolelta bongasin (yllättävän etäältä) tuoreet jäljet. Selvästi ihmissilmästä oli hyötyä tällä kertaa. Tiehukalla olisi voinut muutoin vierähtää useampi minuutti.
Pihka ajoi vielä puolisen tuntia, mutta jäniksen tullessa samalle paikalle, jossa ensimmäinen tiehukka oli ollut, ei koira selvästi enää pystynyt jälkiä selvittämään. Ihmissilmästä tässä jälkihässäkässä ei enää ollut tippaakaan apua. Jätimme leikin siihen ja iloitsimme Pihkan ajosta, jota sille päivälle ei oltu edes uskallettu toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti