tiistai 12. kesäkuuta 2018

Mejä-koe, Pyhäranta – "Hyvästit AVO-luokalle"

Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus. Aloitan siis kiittämällä metsästysoikeuden vuokraajia ja Pyhärannan Metsästysyhdistystä, joiden kautta saimme käyttöön majan ja metsäalueita jälkikokeeseen. Kiitän myös Chesapeakekerhoa kokeen järjestelyvastuun ottamisesta. Kiitän kokeen tuomareita ja oppaita, homma toimi todella jouhevasti metsässä ja maastojen välillä siirtyessä. Kiitän kaikkia kokeessa tai koejärjestelyissä mukana olleita.
©RH Pyhärannan Metsästysyhdistyksen maja
Mejä-koe oman yhdistyksen maastoissa on ollut itselläni sellainen pitkän ajan haave. Koska jälkikoe on erittäin työläs järjestettävä, sen järjestelyvastuu on tarpeellista jakaa muutaman muun aktiivisen henkilön kesken. Itse olin kokeessa edustamassa Pyhärannan Metsästysyhdistystä, ja toimin myös kokeen maastomestarina. Lähes kaikki muu hoitui koevastaavan ja sihteerin kokeneella otteella.
©RH Chesapeakelahdennoutajia
Kokeen keskuspaikka oli Pyhärannan Metsästysyhdistyksen maja, joka sopi erinomaisesti tapahtuman tarpeisiin. Kokeen ylituomarina oli Taina Ketola ja toisena tuomarina Johanna Lindfors. Kahden tuomarin kokeessa oli yhteensä 12 koiraa, jotka jakautuivat tasan AVO- ja VOI-luokkiin. Ylituomari arvosteli Chesapeakekerhon rotumestaruudesta kilpailevat koirat. Rotuyhdistyksen oman rodun eli chesapeakenlahdennoutajien lisäksi kokeeseen osallistui labradorinnoutajia (x4), walesinspringerspanieli, lapinporokoira, bretagnenbassetti, sileäkarvainen noutaja ja suomenlapinkoira.
©RH Veretyssienet kasteltavana vadissa ja veripullot odottamassa kylmälaukussa
Keli ei ollut jälkikokeelle ihanteellisin. Viikonloppu oli lämmin, vaikka oli puolipilvistä. Metsä oli rutikuiva sateettoman toukokuun jäljiltä. Koska keli oli lähes tuuleton, metsässä oli runsaasti hyttysiä jäljentekijöiden riesana. Koemaastoja oli käytössä Hirslahdelta, Santtiolta ja Rihtniemestä.
©RH Jäljen merkkaukseen kuitunauhaa
Itse pääsin tekemään yhden VOI-jäljen (avustajana) ja AVO-jäljen (oppaana) Santtiolle. Riistaa emme itse jäljen tekovaiheessa havainneet, mutta VOI-jäljen tuntumassa nähtiin perjantaina alkulappuja viedessä metsäjänis ja AVO-jäljen maastossa koepäivänä nähtiin peuranvasa. Maastoissa oli runsaasti merkkejä riistasta.
©RH Laukauksensietotestiin menossa
Koepäivä alkoi klo 7:30 rokotus- ja rekisteritodistusten tarkastuksella. Ylituomarin puhuttelun jälkeen arvottiin koemaastot ja siirryttiin ampumaradalle laukauksensietotestiin tuomariryhmittäin (tuomari 1: jäljet 1-6 ja tuomari 2: jäljet 7-12). Kaikki koirat läpäisivät hyväksytysti testin. Katla sai jäljen numero 9, joka oli oman tuomariryhmämme viimeinen AVO-jälki. Itse opastin jäljen numero 7, joka oli ensimmäinen arvosteltava jälki.
©RH Laukauksensietotestin ampuja
Kaatona kokeessa käytettiin koeaamuksi sulatettua hirvensorkkaa. Ei ehkä koon puolesta kaikkein kätevin kaato, mutta herätti hilpeyttä koeporukassa, kun oppaat vuorotellen raahasivat painavan sorkan jäljen loppuun. Kunnon viestikapula :)
©RH Hirvensorkka kaatona
Jännitin taas enemmän opastamista kuin Katlan jälkisuoritusta. Vaikka kokemusta opastamisesta on jo useista kokeista, jännitys kuuluu asiaan. On hermostuttavaa olla vastuussa toisen koirakon koejäljen onnistuneesta läpiviennistä. Vaikka tiedän, että jälki on tehty hyvin ja osaan koostaa tuomarille jäljen kulun "tärpit" etukäteen, enkä todellakaan pelkää hukkaavani jälkeä, jännitän silti omaa osuuttani. Jännitys ei kuitenkaan ole pahasta, vaan mielestäni on yksi niistä jutuista, joista lopulta muodostuu koepäivän tunnelma.
©RH Oppaat tutustumassa jälkimaastokarttoihin
Jäljet onnistuttiin käymään läpi molemmissa tuomariryhmissä todella jouheassa aikataulussa. Parempaa suoritusta en usko nähneeni yhdessäkään aikaisemmassa kokeessa. Siitäkin huolimatta, että osa koeporukasta joutui siirtymään eri kylien välillä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan toisen tuomarin kaikki jäljet olisivat olleet yhden kylän alueella, mutta lopulta päädyin painottamaan maastovalinnassa maastojen paremmuutta, jolloin sijanti merkitsi vähemmän. Tiedä sitten, oliko se oikea valinta. Ehkä ihannetilanteessa maastot olisivat yhden tuomariryhmän osalta aina lähekkäin.

Katlan jälki oli Rihtniemessä. Onnistuin mielestäni alun ohjaamisen suhteen erinomaisesti. Pysäytin koiran alkumakaukselle ja kuljin liina lyhyenä alun sallitun ohjausmatkan pitäen koiran jäljen päällä. Katla vaikutti ilahduttavan innokkaalta, ja jarrutin ensimmäisen osuuden vauhtia melko isolla kädellä. Muutaman kaarroksen teki jäljen sivuun, mutta katlaksi homma sujui todella jälkitarkasti. Ensimmäinen kulma ja jäljen jatkon suunnan selvitys tuotti koiralle valtavia vaikeuksia. Katla lenkitti urakalla ja olin jo varma, että pian tuomari tuomitsee hukan. Menin sekaisin laskuissa, mutta ainakin viisi erillistä lenkkiä koira kulmalla teki, ennen kuin jäljen jatkon suunta löytyi. Makausta koira ei jostain syystä ainakaan kunnolla merkannut.

Katla otti silti työvoiton tuosta kulmasta, jota metsästyksellisesti arvostin koiran suorituksessa eniten. Kulma sijaitsi erittäin kuivalla ja avoimella paikalla, jossa haju oli luultavasti levinnyt laajalle alueelle makaukselta. Jostain syystä tätä ajokoiralle tyypillistä lenkitystä kulmilla ei mejä-kokeessa tuomarit tunnu arvostavan. Toinen osuus ja osa viimeistä osuutta oli peitteisempää maastoa ja selkeästi koiran jäljestysvarmuus parani niissä. Toisen kulmamakauksen Katla merkkasi pysähtymällä nopeasti ja jatkamalla pienen lenkin jälkeen oikeaan suuntaan (tuuli jäljen jatkon suunnasta). Kaadosta sai ilmavainun jo noin 70 metriä sitä ennen. Hirvensorkan haju oli selkeästi hiukan jännittävä, ja koira lähestyi kaatoa varovaisemmin kuin yleensä. Katla tuli kaadolle suoraan ja pysähtyi nuuhkimaan sitä.

Itselleni annoin palautetta siitä, etten luottanut Katlaan tarpeeksi. Kehoitin liian herkästi koiraa, jos se pysähtyi tarkistamaan jotain tai vaikutti epäröivän. Taisin olla itse isompi epäröijä tällä kertaa. Tuomari ei liiasta kehoittamisesta sanonut mitään, mutta itsestäni tuntui, että olin turhan herkästi toistamassa alun käskysanaa.
©RH Katla koesuorituksen jälkeen majan pihassa
Tällä suorituksella Katla sai tuloksen AVO1 40/50 pistettä (koeselostus). Aika niukoilla pisteillä tuo ykkönen meille myönnettiin, mutta ykköstulos se siitä huolimatta oli, ja tarkoittaa, että me jätämme hyvästit AVO-luokalle. Ja minä pääsen harjoittelemaan katkokulmaa Katlan kanssa...

Katlan suorituksen jälkeen palattiin opastamalleni jäljelle, jonka kävin purkamassa. Sitten päästiin majalle syömään, peseytymään ja odottamaan VOI-luokan koirakoiden paluuta tukikohtaan. Majalla oli tarjolla riistalihakeittoa ja sihteerin leipomaa marenkikakkua. Kelpasi siinä odotella tulosten julkaisua ja palkintojen jakoa.
©RH Mejä-rotumestari 2018 (oikealla)
Rotumestaruuskokeen voitti FI MVA FI JVA Miklaus Arctica "Aida" tuloksella VOI1 44/50. Onnittelut mestaruuden uusimisesta! Muutenkin tulostaso oli hyvä. AVO-luokan koirista kaksi sai tuloksen AVO1 ja kaksi AVO2. Voittajaluokan koirista neljä sai tuloksen VOI1 ja kaksi koiraa sai VOI2-tuloksen. Vain kaksi AVO-koiraa jäi kokonaan ilman tulosta.

Kokeesta jäi hyvä mieli ja toivottasti näin ensikertalaisena yhdistyksemme tarjosi oikeanlaisia maastoja koekäyttöön. Parannettavaa tietysti aina löytyy, mutta koetapahtuma kokonaisuutena oli onnistunut.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Resepti: Hyvänmielen Jälki

Tein viime viikonloppuna molemmille koirille jäljet. Halusin tarjota helpon ja palkitsevan kokemuksen erityisesti Katlalle ennen jälkikoetta.
©J-S Inkinen, Katlan kanssa
Tässä resepti hyvänmielen jäljelle (kahdelle koiralle):

2 dl verta sulatettuna
1 kpl pesusieni (vedellä kostutettu)
2 metrin naru (kiinnitettynä sieneen)
raakaa lihaa noin 30-50 g/koira
2 kpl kannellinen pakasterasia
(1 peuransorkka)
kesäinen tuoksuva metsä

Mennään illalla metsään ja poljetaan alkumakaus, jossa sieneen lisätään 1 dl verta. Kuljetaan metsässä sientä perässä vetäen noin 200 metriä. Jälki voi kevyesti mutkitella, mutta ihanne on kaareva viiva. Tehdään loppuun samanlainen makaus lisäämättä verta ja pussitetaan sieni.

Toistetaan toiselle koiralle eri paikkaan vastaava jälki.

Sulatetaan riistalihaa tai muuta raakaa lihaa seuraavaksi aamuksi. Halutessa voi ottaa myös sorkan sulamaan.

Laitetaan raakaa lihaa pakasterasioihin. Otetaan pakastusrasia ja sorkka. Viedään ne jäljen loppupisteeseen. Raotetaan hieman pakasterasian kantta ja peitetään rasia sammaleella ym metsän irtoaineksella.

Tuodaan koira jälkivarusteissa jäljen alkuun, ja nautitaan kokemuksesta yhdessä koiran kanssa. Toistetaan sama toisen koiran kanssa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Piharusakko on täällä taas

Muistanette meidän Piharusakon eli Russakan? Minulla on ilo ilmoittaa, että rusakkomme voi erinomaisen mainiosti.
©RH Rusakon poikanen
En ole sitä nähnyt pitkiin aikoihin, mutta talviaikana näin usein sen jäljet kiertämässä pihan ainoaa omenapuuta. Turhautunein pompuin se säännöllisin väliajoin kävi talven aikana tarkistamassa, josko puun suojaava verkko olisi otettu pois. Minä sekä suojaverkko pysyimme tiukkana, ja omenapuumme selvisi talven piirityksestä.

Nyt keväällä nurmikolla on käyty lannoittamassa piinallisen tiheään. Koiramme toki kiittävät tästä ystävällisestä eleestä, mutta itse menetän säännöllisesti hermot, kun koirat jumittuvat maistelemaan nurmikolle.

En tosiaan ole rusakkoa viimeaikoina nähnyt ja olen päätellyt, että se on aikuistuttuaan viisastunut, ja oppinut taitavasti välttelemään pihan ihmis- ja koira-asukkeja. Joskus illan viimeisen pissatusreissun aikana minulle on tullut tunne siitä, että joku katselee meitä. Silloin olen ajatellut rusakkoa, ja uskonut sen lymyilevän tontin joutomaaksi nimetyssä heinittyneessä metsikössä.

Tänään meidän Rusakka oli jättänyt pihalle yllätyksen. Ulkoilutin koirat ennen jälkimaastoihin lähtemistä tontin rajalla. Pihka jäi tonkimaan remmi kireänä heinikkoon ja aloin jo hermostua sen vetkutteluun, kun tajusin, että sen kuonon edessä on jokin pieni ruskea pallo.
©RH Älä koske minuun!
Onneksi tajusin, mikä ruohikossa piileskeli, ja vedin molemmat koirat välittömästi pois. Tarkemmin katsottuani näin toisen nyrkinkokoisen pallon möngertävän sivummalla. Kaksi rusakonpoikasta! Luultavasti lähimaastoissa niitä on useampia, koska selkeästi rusakko oli tässä kivensuojassa synnyttänyt ja useamman poikasen jo ehtinyt siirtämään muualle. Toivottavasti se ei nyt hylkää näitä kahta, kun vahingossa satuimme osumaan sen jänisjemmaan.

Oli kyllä hyvä muistutus siitä, miksi tähän aikaan koirat on pidettävä kytkettynä! Jopa omalla pihalla. Ja vaikka villieläimen poikanen on äärettömän suloinen ja avuttoman näköinen otus, ei ikinä saa mennä koskemaan tai "pelastamaan" eläintä.

Onnea Russakalle! Sille taitaa olla tulossa kiireinen kesä, kun se käy imettämässä eri jemmoissa odottavia poikasiaan, ja näyttää niille rusakon elämän mallia.

Voi meidän omenapuuta. Nyt niitä piharusakoita on enemmän kuin yksi.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Luminen kevät saa jäljentekijän hypähtelemään

Ei siis ilosta vaan ihan kirjaimellisesti.

Tämä kevät on piinannut minua. Lunta on ollut maastossa poikkeuksellisen pitkälle huhtikuuhun, ja jälkeä olen tehnyt lähinnä mielikuvissani. Viime viikko lopulta sulatti lumen riittävän vähäiseksi jälkiharrastukselle, ja koko viikon kärvisteltyäni pääsin lauantai-illalla tekemään lyhyet jäljet molemmille koirille.
©RH Ansa, jota kiinnostaa kuivumassa oleva jälkisieni
Hieman sain loikkia ja kaarrella lumisempia paikkoja vältellen, mutta tänään koirien jälkisuorituksilla oli yllättävän vaikeaa nähdä, mistä olin edellisenä iltana hypähdellyt. Muutamassa paikassa verinen sieni oli käynyt lumen päällä jättäen ilkeän raahausjäljen valkealle pohjalle, mutta jalanjälkiä oli vähemmän näkyvissä. Ehkäpä minulla saattaa olla lahjakkuutta balettitanssijaksi tai estejuoksijaksi. Erityistä haastetta jäljentekijän näkökulmasta aiheutti jäinen maa; makausten tekeminen ei oikein onnistunut. Lopulta tein makauksia niissä kohdin, kun se teknisesti oli mahdollista, välittämättä juurikaan siitä noudatinko minkään koeluokan sääntöjä.
©RH Pihka ja ilo kaadosta
Pihkan jälki oli kunnon peuraparatiisialueella. Näin jo jälkeä tehdessä kaksi eläintä karkkoamassa edeltäni. Myös jätökset ja makuupaikat kertoivat runsaasta sorkkaeläinkannasta. Pihkan suoritus oli tästä syystä riistanjäljille eksyilevä eikä ainakaan jälkiuskollisuutta tämänkertainen työskentely meille esitellyt. Sorkka kuitenkin löytyi jäljen lopusta, joten ei se ihan huonosti mennyt. Muutama jäljelle palautus sille tuli, jäljen ainoaa makausta koira ei merkannut mitenkään ja katkokulma oikaistiin menemättä veretyksen loppuun sekä lenkitettiin poikkeuksellisen laajasti.

Katla ei varsinaisesti yllättänyt. Tiesin, että se on kypsynyt jäljestäjänä ja haluaa työskennellä minua ilahduttavasti. Tyylilleen uskollisena se edelleen vetää voimakkaasti, ja etenee tehden kaarroksia jäljen päällä ja sivuilla. Sen sijaan jälkiuskollisuus on nosteessa. Katla on yllättävänkin uskollinen annetulle tehtävälle. Maastossa ollut vähäinen lumi nimittäin paljasti, että jäljenteon jälkeen jäljen viereen oli ilmestynyt metsäjäniksen jäljet. Näinkään tuoreet jäljet eivät harhauttaneet Katlaa tehtävästään, josta olin yllättynyt (ja lähes pettynyt).
©TU Katla alkumakauksella
©TU Luntakin paikoitellen metsässä on
©RH Tuoreet jäniksen jäljet Katlan jäljen viimeisellä osuudella
Ensimmäisellä kulmalla ei ollut (teknisistä ongelmista johtuen) makausta. Toinen kulmamakaus mentiin melkein sisäpuolelta oikaisten. Viime hetkellä jarrutin koiran menoa sen verran, että se havahtui huomaamaan sivussa olevan makauksen ja kävi sen nopeasti nuuhkaisemassa. Koetilanteessa olisi varmasti jättänyt merkkaamatta.
©TU Katla ja minä kaadolla
Kaadolle tultiin suoraan ja koira jäi sille haistelemaan sorkkaa. Katlan suoritus kokonaisuutena ilahdutti itseäni. Selkeästi se tietää tehtävän ja on oppinut toimimaan yhteistyössä kanssani.

Kun oltiin palattu metsästä ja koirat olivat makoilemassa tarhassaan auringon paistaessa, me kävimme terassilla kahvikuppien kera läpi koirien suorituksia. Siinä istuessamme sain viestin Ansa-koiran omistajalta, joka kyseli meitä lenkkiseuraksi. Kuten blogitekstin ensimmäinen kuva jo paljastaa, saimme jälkisienen kuivaustilanteen tarkkailijan paikalle. Yhtäkkiä mieleeni siis tuli, että haluaisiko hän tulla Katlan jäljelle koiransa kanssa (koska Katlan suoritus oli hukaton). Niin siinä sitten kävi, että sain pukea metsävaatteet uudelleen päälleni ja kaivaa pakastimesta jo hieman jäisen sorkan uudelle kierrokselle.
©RH Ansa tähyilee jäljen oikeaa suuntaa
Ansa varmasti osittain jäljesti Katlan (ja minun ja miehen) hajua, mutta koska sen kanssa harrastus ei ole yhtään vakavamielistä puuhaa, ei tällä ollut meille merkitystä. Alun koira eteni enemmän aaltoilevasti jäljen sivuille, mutta ensimmäisen kulman jälkeen ja erityisesti viimeinen osuus meni koiralta erittäin hyvin. Ohjaaja eteni liian suurella vauhdilla. Innokasta koiraa pitäisi jarruttaa runsaasti enemmän. Sellainen "pysyvä takakeno" asentona olisi luultavasti optimaalinen.

Makauksen Ansa kävi itsenäisesti merkkaamassa. Ainoa täysin onnistunut makauksen merkkaus siis tälle päivälle! Kaadolle hieman sivusta, josta otti sorkan omatoimisesti suuhunsa.
©RH Minun. Ansa omii sorkan kuin vanha tekijä
Olipas se mukavaa tekemistä taas pitkän tauon jäljiltä. Erityisesti Katlan kehittyminen kiinnostaa itseäni. Kesäkuussa olen mukana järjestämässä jälkikoetta metsästysyhdistyksemme alueella, ja mikäli koiran terveys pysyy hyvänä, uskon että ilmoitan myös Katlan tähän kokeeseen.
©RH Katla ja Ansa
Jälkihommien jälkeen koirat pääsivät leikkimään pihassamme. Pihka tosin katseli suurempien juoksemista tarhasta käsin ja antoi tyylipisteitä.
©RH Pihka tuomaroi tarhassa
Kyllä se kevät taitaa lopulta tulla :)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Hullut hurtat jäällä

Kertakaikkisen upea viikonloppusää kutsui laskemaan koirat merenlahden jäälle vapaaksi.
©RH Pihka ja Katla
Tarkkana tietysti metsästyskoirarodun kanssa saa olla, mutta avoin tila ympärillä antaa mukavasti pelivaraa reagoida. Taskut pullollaan erilaisia herkkuja, onnistuimme miehen kanssa pitämään koirat hyvin kontrollissa. Kaikilla oli onnistunut ja palkittu fiilis reissun jälkeen. Etenkin, kun varasin meille kaikille ihmisille termariin kahvia ja rasiaan uunituoretta pullaa, niin mikäpä siinä oli hymyillä sokerimurut suupielissä.

Sovin treffit Ansan ja Yodan omistajien kanssa ja yllättävän helpolla saatiin järjestettyä pieni remuamishetki koirille aurinkoisessa jääparatiisissa.
©RH Ansa, Yoda ja Katla
Sää tosiaan oli aurinkoinen ja lähes tyyni ja kun saavuimme lahdelle, vain läheiseltä lintutornilta kuului ihmisten ääniä. Puolituntia myöhemmin tilanne oli aivan toinen. Nähtiin muita koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, kelkkalijoita ja pari hiihtäjää sekä moottorikelkka, jota Pihka komensi haukkumalla. Lopulta Ansa saapui, ja heti vanavedessään Yoda omistajineen.
©RH Hullut hurtat jäällä
Selvästi kohtaaminen oli suuri ilo kaikille. Pihkaa hieman arveluttaa isompien koirien raju vauhti ja päin ryntäily. Se hakeutui jalkoihimme turvaan ja kerran pääsi miehen syliinkin. Kyllä melkein kymmenen vuotiaalle koiralle pitää antaa etuoikeuksia.
©RH Pihka pakenee kuvaajan luokse turvaan isojen alta
Mahtavaa. Kiitos koirakavereille!

perjantai 16. helmikuuta 2018

Ei hyviä koeuutisia vieläkään

Mitäs meille kuuluu näin metsästyskauden lopulla? Kausi on ollut kokonaisuutena pettymys. Koirien terveys on ollut koko kauden hyvä ja juoksutkaan eivät enää ole katkoneet harrastusta. Näistä tietysti ollaan hyvillä mielin. Harmillisesti se ei kuitenkaan ole näkynyt vahvoina suorituksina tai suurina onnistumisina, vaan lähes päinvastoin. Etenkin Katlan tilanteeseen olen tyytymätön.
©RH Pihkan lumipuku
Siihen nähden, että Katlaa on käytetty metsällä tasaisesti koko kauden, se ei ole kyennyt tasoon, jossa edellinen kausi päätettiin. Täysin ilman onnistumisia kausi ei ole kulunut, mutta mitään erityisen huikeaa päivää menneeltä ajalta en pysty palauttamaan mieleen. Viime viikonloppuna kävimme Nousiaisissa DRAJ-kokeessa. Sinne ei valitettavasti koiraa olisi kannattanut viedä. Se ei kyennyt kokeessa antamaan itsestään edes sitä tyydyttävää perustasoa, omia parhaita puoliaan, kuten räiskyvän innokasta ja laajaa kylmähakua tai lenkittävää ja vauhdikasta hukan selvittelyä. Koepöytäkirjassa luki: "Haku läheltä.", jonka jälkeen menetin kiinnostuksen lukea pidemmälle. Katla ei ole lähihakuinen ja jos koira ei ole irronnut kokeessa kunnolla hakuun, niin homma on jo lähtökohtaisesti mennyt perseelleen (Pardon my French).

Pahinta ja huolestuttavinta oli kuitenkin kokeen loppu. Koira palasin takajalkaa ontuen tuomariryhmän luokse ja meni maahan kerälle. Miehellä ei tässä kohtaa ollut muita vaihtoehtoja kuin pyytää kokeen keskeyttämistä. Tarkkailtiin koiraa ontumisen syyn selvittämiseksi seuraavat päivät. Koepäivän illalla koira oli hyvin väsynyt (mikä ei noin lyhyen päivän jälkeen kovassa kunnossa olevalta koiralta ole yhtään normaalia), mutta se ei ontunut. Seuraavana päivänä vaikutti olevan täysin oma itsensä, eikä ontunut edelleenkään. En sitten varannut aikaa eläinlääkärille, koska mitään selkeää vikaa koirassa ei vaikuta olevan. Huolestunut olen silti.
©RH Katla
Koeviikonloppua edeltävä viikonloppu oli innostava ja siksi ehkä odotin Nousiaisten kokeessa myös Katlalta, jos en nyt super-isoa menestystä, niin ainakin hyvää perustasoa. Oltiin saatu tuore lumikerros, joka piilotti kivasti vanhemmat jäljet ja veimme Katlan Palometsään. Vaikkei pakkasta ollut kuin muutamia asteita, hyytävä viima tuntui kirvelevänä poskissa. Katlan haun aikana alkoi sataa hienojakoista lunta, jota tuuli pyöritti pieninä trombeina ympärilläni, kun seisoin passissa. Katla haki omatoimisesti maastosta jäniksen hajut (etäisyys jälkien löydyttyä koiraan yli 200 metriä). Ylösotto oli nopea, mutta voimakas tuuli ja pakkanen yhdessä laittoivat koiran lähes heti hukkaamaan eläimen jäljet. Mies oli nähnyt ajoeläimen heti ajon lähdettyä. Katlan haukku oli katkeilevaa ja äänenanto erittäin tiukkaa, mikä saattoi johtua huonohajuisesta kelistä. Hyvin koira pysyi kuitenkin reilun tunnin jäniksen perässä, vaikka hukalta hukalle siirtymistä ajo pääsääntöisesti oli. Itse sain havainnon ajoeläimestä yhteensä kolme kertaa. Viimeisellä kerralla jänis istui noin kahden metrin päässä minusta!
Koska uusi lumi takertui koiran tassuihin ja muodosti isot jääkokkareet, päätettiin olla ottamatta Katlan tassujen suhteen riskiä (tuleva koepäivä). Siksi Pihka sai harvinaisen mahdollisuuden päästä irti metsään. Koska keli oli melko jäljetön, päätimme heti, ettei edes yritetä odottaa koiran hakua. Lähdettiin koko porukka kiertämään aluetta (Musta-alho, monttu), jossa jänis on yleensä majaillut. Minä ja Pihka emme löytäneet kuin tuoreita peuranjälkiä, joita kielsin koiraa seuraamasta. Miehellä oli parempi tuuri ja jäniksen jälkien kierron ja tiukan strategiapalaverin jälkeen, minä ja Pihka lähdimme yhteistyössä jäljittämään eläintä. Yhteistyö kannatti ja saatiin ajo liikkeelle. Pihkallakin tuntui ajon alussa olevan pölyä kurkussa, mutta selvästi ajon kunnolla käynnistyttyä Pihkan ääni kirkastui ja tiheni.

Pihka ajoi yhteensä reilu puolitoista tuntia. Lumimäärä hidasti Pihkan etenemistä maastossa ja siksi ajo eteni tosi hitaasti, eikä ajoeläin kokenut tarpelliseksi poistua metsän suojista. Emme saaneet siis näköhavaintoja, vaikka tuoreista jäljistä ajoeläin oli helppo vahvistaa jänikseksi. Lopulta mies jäätyi passissa ja poistui lämmittelemään autolle. Itse yritin koiraa kiinni, mutta Pihka vältteli minua taidokkaasti. Kiroilu ja rämpiminen koiran perässä ei auttanut kiinniottoon (pistivät kyllä veren kiertämään), joten pyrin koiran ja ajoeläimen väliin. Löysin maastosta tuoreet jäniksen jäljet, mutten koiran jälkiä. Siihen jäin odottamaan haukun lähestymistä.
©RH Pihka ja lumikokkareiden poistoyritys
Odotus palkittiin, kun enemmän lunta kuin koiraa oleva ilmestys tuli hitaasti haukkuen kohti sijaintiani. Ei se mielellään olisi hommaa lopettanut, mutta pannan kiinnitettyäni, koira päätti että ehkä sittenkin on fiksua palata autolle. Pahimpia paakkuja koetin räjäyttää sormilla painamalla, mutta suurin osa oli niin tiukassa, ettei tällä tekniikalla tilanne parantunut olennaisesti. Mentiin anopilaan jatkamaan sisälle sulatusoperaatiota.

Kautta on enää jäljellä pari viikkoa ja ehditään luultavasti pari kertaa laskemaan koirat irti. Pakkaslumi valitettavasti tällä viikolla suli nuoskaksi, ja nyt tietysti jäätyi uudelleen. Tämä voi aiheuttaa sen, ettei tulevana viikonloppuna koiria uskalla laskea irti. Ehkä Pihkan, koska kulkee tassujaan säästäen, muttei Katlaa, joka juoksee varmasti tassunsa lumen jääkuoressa rikki.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Jääpaakkuja ja valkoisia jäniksiä

Mennyt viikonloppu toi rannikolle kireät pakkaset. Lauantaina metsään ei päästy, mutta sunnuntaiaamulla oltiin päätetty metsään mennä. Aamulla mittari näytti 16 miinusastetta, joten odoteltiin kelin lauhtumista ja mentiin maastoon vasta lähempänä puoltapäivää. Kylmää siellä silti oli seisoskella.

Katla irtosi hakuun innokkaasti Koskenmetsään. Kävelimme lämpimiksemme alueelle, jossa reilu viikko sitten kuuntelimme Katlan herättelyä. Tällä kertaa Katla kuitenkin päätti lähteä täysin eri suuntaan, ja kun hetken tarvottuamme tajusin vilkaista puhelinta, huomasin, että koira oli edennyt selän takana noin 400 metriin. Palasimme siis omia jälkiämme takaisin tielle, jonne päästyämme kuulimme ensimmäiset herättelyt etäämmältä.

Koiran kulkema reitti ei karttasovelluksessa vaikuttanut ollenkaan jänikselle tyypilliseltä ja koska nähtiin tuoreet ketun ja kauriin jäljet epäiltiin, että koira jäljitti jompaakumpaa. Pienet syönnössuherot lokista pystyi erottamaan, mutta ei ollenkaan niin jänismäisiä kuin tavallisesti.

Maltillisen herättelyn jälkeen ajo lähti rauhallisesti liikkeelle. Eläin kaarsi heti meitä kohti, joten tuijotettiin herkeämättä mahdollisia tienylityspaikkoja. Kauan ei tarvinnut ajoeläintä odottaa ja nähtiin valkea jänis, joka ylitti tien isolla loikalla tekemättä tielle paluuperiä. Oikean riistan perässä koira siis sittenkin oli.
Koiran ylitettyä tien hajaannuttiin passeihin. Mies jäi ylityspaikkaan ja itse kävelin metsäuran mutkaan asti, josta on mukava näkymä alas molempiin suuntiin. Se oli hyvä valinta; pian havahduin jäisestä horroksesta, kun näin jäniksen hyppelevän tietä pitkiin suoraan minua päin. Eläin lähes törmäsi minuun, ennen kuin valtavalla loikalla siirtyi takaisin metsään. Ellen olisi seissyt kyseisessä paikassa passissa jänis olisi todennäköisesti tehnyt paikalle paluuperät ja jatkanut vielä tietä pitkin. Nyt Katla pääsi helpolla. Suoraan kohti, emännän kohdalta metsään, josta matka jatkui ja ajolaulu soi.
Tiedettiin jo ennen koiran irtilaskua, ettei ajoeristä kovinkaan pitkäkestoisia tulisi. Pakkaslumi takertuu tassukarvoihin sulessaan ja uudelleen jäätyessään. Silloin anturoiden väliin muodostuvat jäiset paakut hyydyttävät todella nopeasti koiran etenemisen. Näin tälläkin kertaa kävi. reilun puolen tunnin ajoan jälkeen koiran meno alkoi takuta ja se tuli ottamaan vauhtia luotani. Lyhyen uuden selvittely-yrityksen jälkeen haukkui ajomaisesti vielä pätkän, mutta kun jänis oli saanut keulaa jo ensimmäisestä hukasta, ei koira jäisien tassujen kanssa ollut enää halukas jatkamaan selvittelyä ja tuli pois. Ihan viisas valinta. Irrottelin tassuista pahimmat paakut, ja laitoin koiran autoon sulattelemaan loppuja.

Miehen kanssa siirryttiin lämmittelemään ja evästelemään nuotiolle Santtion laavulle. Koska ajoerä jäi melko lyhyeksi ja koiran tassut kestivät hyvin (paakkujen sulattua ei näkyviä vaurioita), päätimme ottaa toisen erän Kanersuossa.

Siellä Katla ampaisi heti "väärälle" puolelle tietä vanhojen jälkien houkuttelemana. Päätimme lähteä siirtymään pikkuhiljaa tietä pitkin ja tarkistaa näkyisikö tuoreempia merkkejä jäniksistä. Hetken kuluttua koira seurasi meitä ja ohitti meidät tiellä. Osoittaa kuinka herkästi Katla jättää työmaan, ja ohjautuu meidän kulkemisten mukaan. Se on tottunut, että ihmiset odottavat hakulenkin ajan paikoillaan ja herkästi näissä tulee luottamuspulaa, jos kokee, että se jätetään yksin.
Tiellä oli runsaasti jälkiä, mutta mikään ei vaikuttanut erityisen tuoreelta. Koira singahteli innoissaan tietä ja teinvarsia nuohoten, muttei erkaantunut reippaammin metsänpuolelle. Pohdittiin jo metsään menoa, mutta yhtäkkiä koira irtosi itsenäisesti ja lyhyen selvityksen jälkeen ajo lähti ilman ennakoivaa herättelyä railakkaana.

Mies päätti mennä jäniksen makuulle passiin ja minä etenin takaisin autolle ja siitä sivupiston suojaan. Jänis kaarsi yli pistosta, mutta myöhästyin ylityksestä sen verran, etten nähnyt ajoeläintä enkä koiraakaan. Mies taas näki jäniksen ja koiran, mutta vain peitteisessä maastossa.
Tämä jänis pysyi nätisti metsässä eikä tullut tielle. Jänis lähti lähes samasta paikkaa kuin uudenvuodenpäivänä, että luultavasti oli sama eläin. Tämäkin erä päättyi lyhyeen (alle tunti). Katlan tassut keräsivät jääpaakkuja ja kun koira tuli hukalla miehen passiin, hän käskytti koiran seuraamaan häntä autolle.

Onnistunut jahtipäivä siis takana, vaikka jänikset saivat pitää henkensä. Ajot jäivät kylmän kelin vuoksi lyhyksi, ja ensimmäisten vaikeampien hukkien jälkeen koira jäi selvästi jälkeen ajoeläimestä ja tassujen tila huomioiden olisi ollut turha jatkaa. Kertakaikkisen kauniista talvisäästä saatiin silti sunnuntaina nauttia.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Kahdestaan metsällä

Uusi vuosi otettiin vastaan kotona. Katla arkailee hieman ilotulitteiden ääniä. Se ei varsinaisesti pelkää, mutta levoton kuljeskelu, pälyily ja jatkuva säpsähtely kuormittavat koiraa. Pihka ei reagoi raketteihin mitenkään, mutta meidän nuorempaa ei edes rauhoita se, että vanhempi koira alleviivaa käytöksellään (= nukkuu), että kaikki on normaalisti.
©RH Katlan tassunjäljet
Lauantaina oltiin koko perheen voimin metsällä. Pihka oli mukana kytkettynä, koska tuntui ikävältä jättää sitä kotiin. Ensin käytiin Rihtniemessä, jossa Katla haki nätin apilanlehtikuvion löytämättä yhtään jäniksen jälkeä. Ainut riistakohtaaminen tapahtui peurojen kanssa heti ensimmäisellä hakulenkillä. Punainen pätkä ensimmäisessä karttakuvassa näyttää, mistä koira löysi peurat makuulta. Samalla kun kuultiin ajohaukku, nähtiin kaksi peuraa säntäämässä eri ilmansuuntiin. Mies karjaisi: "Ei" ja minä kutsuin haukun tauottua luokse. Puskat paukkuen Katla tuli! Ei edes kytketty koiraa vaan käveltiin maastossa eteenpäin. Pihka olisi kyllä mielellään näiden sorkkien jäljille lähtenyt, mutta irtioleva Katla jatkoi jäniksen etsintää. Tätä hienompaa hetkeä harvoin metsällä ollessa kokee.
Makkaranuotion jälkeen käytiin Luodonmaassa. Siellä ollaan harvemmin käyty, koska alue on melko pieni. Tämä oli nyt toinen kerta lyhyen ajan sisällä, koska viimeksi löydettiin siltä merkkejä jäniksestä, vaikkei Katla silloin ajoa liikkeelle saanut. Tälläkin kertaa koira löysi jäljet, joita eteni melko nyhertävään tyyliin. Lopulta odotus palkittiin ja Katla pitkän ajottoman kauden jälkeen sai jäniksen ylös. Itse ajo valitettavasti päättyi tiehukkaan vain noin kymmenen minuutin riemun jälkeen. Hetken räpistelevää selvitystä seurattuamme, kyllästyimme odottamaan ja kytkimme koiran hukalta.
©RH Pieni lumikerros maassa

Pihka pääsi lauantaina vielä iltavuoroon, kun mies meni kyttäämään peuraa. Kyttääminen oli kylläkin keskeytynyt, kun koiraa pyydettiin oikean jäljitystilanteen selvittelyyn. Valitettavasti haavakkoa ei löydetty, vaikka jälkityötä jatkettiin peuraporukan voimin vielä seuraavanakin päivänä.

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, minä ja Katla menimme kahdestaan etsimään jäniksiä Santtion Kanersuon ja Äijävuoren alueelle. Viime yönä oli satanut pehmeää lunta noin sentin verran ja lämpötila oli nollassa. Mies oli metsätöissä omalla palstallaan, kun me tytöt etsittiin jäniksiä. Ensimmäinen erä Kanersuossa tuotti tulosta. Katla löysi jäljet noin 200 metrin päästä. Kävelin syönnösaluetta kohti, kun kuulin koiran ensimmäiset herättelyt. Katla eteni jälkeä tästä toiset 200 metriä, josta ylösotto tapahtui ilman ennakoivaa haukahtelua. Ensimmäiset haukut kuullessani tiesin välittömästi, että liikkeellä on. Pienen kaarroksen tehtyään jänis juoksi noin 60 metrin päästä minusta ohitse pusikossa. En nähnyt ajoeläintä, mutta koira kulki ajossa ohitseni (en nähnyt sitäkään peitteisessä maastossa, mutta kuulin varsin hyvin).
Siirryin jäniksen makauksen tuntumaan, jossa havaitsin maassa runsaasti tuoreita sorkan jälkiä. Hieman kylmäsi, etenkin kun en nähnyt missään merkkiäkään jäniksestä. Hetken arvottuani sijantiani, kuulin jonkun lähestyvän minua. Ensin ajattelin, että hyvä, jos peura palasi näinkin lähelle; saan koiran kiinni itseteosta. Sitten näin valkoisen liikahtavan etäämmällä. Ja uudelleen. Jänis loikki puiden ja puskien katveessa kiertäen minut oikealta vasemmalle. Katlan haukku lähestyi hetki tämän jälkeen. Koira oli noin kaksi minuuttia jäljessä jäniksestä ohittaessaan minut.
Ajo kesti kokonaisuudessaan noin tunnin. Katlalla oli useampi hukka, mutta pystyi ne ratkaisemaan tuoreen lumen auttaessa sitä. Lopulta tuli pidemmältä hukalta luokseni (jäniksen makuulle), josta kytkin koiran.

Kävelimme Kanersuosta Auvon nuotiopaikan kautta Äijävuoreen, jossa laskin Katlan vielä irti. Jotain hajua vaikutti olevan alueella, mutta koira jätti niiden selvittelyn ja seurasi minua Äijävuoren nuotiopaikalle, eikä irronnut enää hakuun. Tämä oli luultavasti hyvä juttu, koska sumuinen päivä pimeni jo varhain, ja neljän aikaan oli jo todella pimeää. Mies tuli nuotiolle sytyttämään tulet ja evästeltiin siinä ennen kotiin lähtöä.