maanantai 9. lokakuuta 2017

Peurojen atakki

Viikonloppu ei ollut mitenkään seesteinen, vaan oltiin menossa öitä myöten. Silti ehdittiin lauantai-illalla yhdelle ja sunnuntaina aamupäivällä parille. Ajoeristä siis puhe. Metsästysalueen runsas sorkkaeläinkanta koitui tämän viikonlopun turmioksi (ja toisaalta iloksi*).

Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Katla oli hakenut toisessa erässä tosi hyvin. Hakuetäisyys koiralla oli lähes 500 metriä, joka alkaa mielestäni olla jo hieman liian pitkäkin, etenkin, kun se olisi ensin saanut tarkistaa meitä lähempänä olleen alueen paremmin. Tätä haun karkkoamista kauemmas ihmeteltiin miehen kanssa, ja lopulta tutkan perusteella siirryimme lähemmäs paikkaa, jossa koira herätteli yöjäljelle.

Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.

Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.

Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.

Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.

Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.

Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:

Tuossa ensimmäisen ja toisen kuvan välissä oli pitkä hiljainen pätkä. Luultavasti ajoi kaurista ääneti, koska ei koira hukallakaan vaikuttanut olevan. Alku oli perslähdönkaltainen, Katla huusi kimeällä äänellä yhtäjaksoisesti (luulin, että siihen sattui...). Voi olla, että kauris pelästyi niin paljon alussa, että otti vauhdilla runsaasti etumatkaa ja koira hämmentyi jotenkin tästä (?).

Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.

Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.


* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Iltapupu

Käytiin vielä sunnuntaina loman päättymisen kunniaksi montulla etsimässä iltapupua. Arvioitiin, että koiralle sallittaisiin hakuaikaa alle puolitoista tuntia, koska syksy alkaa olla jo niin pitkällä, että pimeä tulee jo seitsemän jälkeen. Itse koetin löytää puolukoita, vaikka apajat oli nähtävästi jo käyty tyhjentämässä. Sain tyytyä rippeisiin.

Katla sen sijaan ei tyytynyt, vaan lyhyehkön haun jälkeen (noin 20 minuuttia) löysi metsäjäniksen ajettavaksi. Lähes herättelemättä tuo lähti liikkeelle, mikä saattoi johtua ajankohdasta. Tuoreita jälkiä tuskin oli, mutta illalla jänikset yleensä ovat herkemmässä lähtemään liikekannalle.
Ajon lähtiessä olin noin 500 metrin etäisyydellä, koska siirryin puolukkapaikalle Katlan haun aikana. Mies oli sen sijaan aika lähellä paikkaa, josta koira irtosi viimeiseksi hakuun. Ajo meni miehen ohi näköetäisyydeltä, mutta vaikka mies näki koiran, niin jänistä hän ei päässyt näkemään.

Itse siirryin metsäuralle parempaan passiin, kun ajo siirtyi lähemmäs omaa sijaintia. Myöhästyin hieman, tullessani paikalle jänis kiiti saman tien sivuluisussa poispäin minusta tietä pitkin. Katla saapui samaan paikaan noin kaksi minuuttia jänistä jäljessä, ja hienosti ajoi tuoretta hajua metsäuraa seuraten. Olin iloinen havainnosta, vaikken ehtinyt kuvata nopeaa eläintä (tai sain kyllä kuvan, mutta siinä näkyy epätarkka jäniksen peräpää noin 100 metrissä).
Jäin hetkeksi seuraamaan ajon etenemistä paikalleni. Kuka siinä nyt jotain puolukoita jaksaa poimia, kun jahti käy vieressä kuumana? Paikalla olo kannatti, näin sivusilmällä kuinka jänis hyppäsi montun puolelta metsään reilun 100 metrin päässä minusta. Sitä en sitten enää nähnyt, miten jänis palasi takaisin montun puolelle. Koiran hukan selvittyä oli ilmiselvää, ettei jänis ollut enää sillä puolella, jota itse tähyilin. Katlalle tuli siis todella pitkä hukka (reippaasti yli 15 minuuttia), mutta hienosti koira sen selvitti, vaikka ohjaaja pyrki usuttamaan ihan väärälle puolelle uraa.
Vaikean hukan jälkeen ajo kulki taas reippaalla haukulla. Reilun tunnin ajon jälkeen metsä alkoi hämärtyä uhkaavasti, ja päätettiin kytkeä koira. Onneksi päästiin ajon väliin ja saatiin Katla napattua kiinni noin klo 19:15.

Kannatti lähteä marjaan.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Sumuinen metsästysreissu

Taas on se aika vuodesta, kun saan kunnian koostaa Jänisjemmaan tekstin vierailusta Vainukorven kennelin metsästysmaille. Tämä syksy tarjosi meille viidennen jahtiloman Pohjois-Savossa (vuosi 2013vuosi 2014vuosi 2015, vuosi 2016).
©RH Katla poseeraa sumussa, kun jahti ei suju
Jos reissua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, ei olisi epäilystäkään minkä valitsisin: sumu. Oikeastaan vain menomatka oli aurinkoinen ja kirkas. Saavuttuamme Kotikylään sankka sumu peitti pian näkyvyyden, ja keli pysyi siitä eteenpäin samanlaisena seuraavat kolme metsästyspäivää. Jälkeenpäin kuulin, että sama säätila oli vaikuttanut laajemmaltikin Suomessa.
©RH Sumussa
Sumu oli viileän kostea ja vaikkei satanut, välillä tuntui siltä kuin olisi hengittänyt vettä. Jatkuva kostea ja kylmä ilma syöpyi luihin ja ytimiin asti. Ilma oli täysin tuuleton ja hiljaisessa metsässä kuului vain kosteiden haavanlehtien ropina, kun ne tasaisesti tippuivat muuten äänettömässä metsässä maahan. Sumu tuntui häiritsevän myös tekniikan toimimista. Uuden tutkan paikannus toimi muutaman kerran vain SMS-viesteillä.
©RH Kolme metsästäjää sumussa
Metsäneläimet olivat ilmeisen järkyttyneitä kummallisesta kelistä. Ylösotot olivat tiukassa ja emme koko reissun aikana nähneet yhtään metsäjänistä (tai edes niiden jätöksiä). Tästä siis voi päätellä, ettei omienkaan koirien osalta kovinkaan merkillepantaviin suorituksiin päästy.
©RH Nuotiolla
Katla oli jokaisena päivänä maastossa, mutta siltä ei saatu kuulla edes kunnollista herättelyä jänikselle. Lopulta viimeisen päivän haku oli niin velttoa ja halutonta, että aloin epäillä koiran tarvitsevan masennuslääkkeitä! Ehkä jäljetön keli ja tyhjät hakuerät yhdistettynä pitkään ajomatkaan tullessa veivät koiralta kaiken innon. Kotiinpäästyään Katla meni heti omaan paikkaansa nukkumaan, eikä olisi enää edes iltapissalle vapaaehtoisesti tullut. Henkisesti siis Katlalle tuli reissusta tosi rankka, vaikka fyysisesti sillä olisi ollut paukkuja jäljellä useaan pitkään ajoon. Tähän on turhaa laittaa edes sen hakukuvioita, koska ne eivät johtaneet jälkien löytymiseen saati ylösottoihin.

Pihka oli metsässä ensimmäisenä ja toisena päivänä. Itselleen tyypillisesti se haki noin 50-80 metrin etäisyydeltä todella puurtavasti (avustettuna). Ensimmäisenä päivänä sillä tyylillä ei löytynyt edes jälkiä. Toisena päivänä sille pedattiin pienet alueet rusakkojahtia ajatellen, mutta herättelyjä lukuunottamatta ei Pihkaltakaan kuultu haukkua. Toisaalta Pihka yllätti meidät pirteällä olemuksellaan. Se oli ehdottomasti reissun iloisin tyyppi!

Alla kuvat kahdesta eri rusakkojahdista. Ensimmäisessä Pihka herättelee jäljille ja toisessa Unkka ajaa mahdollisesti rusakkoa (poikasta?).
Coitos oli ensimmäisenä päivänä mukana ja se sai liikkeelle eläimen. Valitettavasti eläin (eläimet) oli sorkallinen hirvi, josta koira saatiin melko lyhyen ajon jälkeen kiinni. Toisena ja kolmantena päivänä satsattiin Katlan emään Unkkaan, joka toimi tällä kertaa koirista vakaiten.
©RH Valle, Coitos ja Unkka
Alla pari karttalokia. Ensimmäisessä Unkka ajaa jänistä ja toisessa kaurisajo (haku ja osa ajosta puuttuu).
Keskiviikkona sille saatiin perslähdöllä jänisajo ja torstaina koira ajoi tyylikkäästi yli tunnin, ennen kuin nähtiin ajoeläin. Kauris oli käyttäytynyt ajossa aivan kuin metsäjänis, joka se ei tietenkään ollut. Toisessa erässä Unkka löysi myös jotain ajettavaa, mutta ajo loppui selvittämättömään hukkaan ennen kuin saatiin selvyyttä ajoeläimestä.
©RH Katla, Pihka, Valle, Coitos ja Unkka
Ei sillä, että jahtia ei onni suosinut, mutta muutenkin reissua koetteli erinäiset epäonniset sattumat. Keskiviikkona jeepin takarengas puhkesi ja muitakin auton osia jouduttiin keräilemään matkan varrelta. Sankka sumu tuntui laskevan myös ihmisten mielialaa, vaikka toisaalta sinnikkäästi jaksoimme kuitenkin yrittää. Onneksi me selvisimme takaisin kotiin ehjänä, vaikka tänään huomattiin, että myös meidän autosta oli rengas puhjennut (tämä tosin tapahtui vasta omalla paikkakunnalla).
©RH Pihka kerjäilee taas
Erityinen kiitos vieraanvaraiselle emännällä ja isännälle. Ruoka oli hywää, sauna lämmitti mukavasti kosteiden metsäpäivien jälkeen ja sikeä uni tuli jokaisena yönä.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Rotutesti

Ei oikeastaan ole ajankohtaista edes miettiä koiran hankintaa. Törmäsin kuitenkin Koiran haukuntaa -blogissa hauskaan ideaan, jossa kirjoittaja oli tehnyt Suomen Kennelliiton hankikoira.fi sivuston rotutestin ja pohdiskeli sen tuloksia itsekseen.

Ennen oman koiran hankintaa minulle oli kertynyt kokemusta kolmesta hyvin erityyppisestä koirasta. Lapsuuden kotonani oli rotuina vuorollaan sekarotuinen mustaturkkinen Veera (lapinporokoiraa ja jotain muuta), bichon frisé Pekko ja japaninpystykorva Donna. Miehen kotona on sen sijaan asunut pysäyttäviä metsästyskoirarotuja (jämtlanninpystykorva Noppe ja suomenpystykorva Vilkku eli "Vili").

Kun meille aikanaan alettiin miettiä yhteistä koiraa, oltiin kompromissien äärellä. Minä olisin silloin tyytynyt aktiiviseen harrastuskoiraan (mejä koemuotona kiinnosti jo silloin). Turkin suhteen olin päättäväinen; en halunnut turkinhoidollisesti vaativaa rotua, en myöskään ihan lyhytkarvaista rotua (ne karvapiikit sisustustekstiileissä ja vaatteissa on ehdoton nounou). Mies taas ilmoitti, että koiran olisi hyvä olla metsästysrotuinen, mielellään ajava. Silloin asuimme vielä kerrostalossa, joten runsaasti pohdittiin myös haukkuherkkyyttä ja koiran kokoa. Olen meidän rotuvalintaa perustellut aiemmissakin blogijulkaisuissa, mm:
Koira siis tuli meille ainakin osittain tarpeeseen saada metsästyskaveri, vaikka ainahan koira tulee ensisijaisesti perheenjäseneksi. Rotu valikoitui, koska se täytti vaadittavat kriteerit: pieni/keskikokoinen, ajava koira, helpohko turkki, kestävä, ystävällinen luonne, miellyttävä ulkonäkö. 
– Jänisjemma, "Metsästys ajavan koiran avulla" 17.11.2012
Jonkun verran oma kanta rotuvalintaan on muuttunut noin kymmenessä vuodessa. Luultavasti se, että kotiin tulee rodun X edustaja vaikuttaa jo itsessään voimakkaasti mielipiteeseen. Koiran kanssa tehdyt asiat ja harrastamiset vahvistavat tai heikentävät valitussa rodussa pysymistä. Ainakin tuo aktiivinen harrastuskoira vaatimus on tarkentunut omalta osalta siten, että koirarodun tulee olla metsästykseen soveltuva. Lajin suhteen en ole niin kriittinen, periaatteessa voisin olla kiinnostunut myös seisojista tai noutajista ja niille tarkoitetuista koemuodoista. En tosin tiedä, koska en ole tutustunut harrastuksiin riittävästi. Mejä-harrastuksen olen taas oppinut lokeroimaan yleislajiksi, jota voi harrastaa rodusta riippumatta, jos koiralla vaan löytyy taipumusta siihen.

Tein siis rotutestin, jonka mukaan minulle soveltuisi parhaiten seuraavat rodut:

Ensivilkaisulla näin, että kolmantena tuloksissa löytyi nykyinen rotu bretagnenbassetti. Se ei sinällään yllätä, koska teimme tarkan pohjatyön jo ensimmäistä yhteistä koiraamme hankkiessa. Lisäksi kuin vahvistuksena olemme ottaneet laumaan myös toisen samanrotuisen (tosin erittäin erilaisen) koiran. Bretagnenbassetti on rotuna meille sopiva. Henkilökohtaisesti pidän rotua toisinaan turhan flegmaattisena sisätiloissa. Tai ainakin meidän molemmat yksilöt ovat aikuisena äärimmäisen näkymättömiä sisätiloissa ollessaan (ellei ole ruoka-aika).

Sitten kiinnitin huomiota rotutestin mukaan minulle parhaiten soveltuvaan rotuun, joka oli portugalinpodengo. Suoraan sanottuna en edes tiedä, minkä näköinen rotu on tai mihin metsästykseen sitä Suomessa voisi käyttää. Sekään ei rotutestissä saanut täysiä pisteitä soveltuvuudesta minulle. Tutustuin kevysti rotuyhdistyksen sivuilla rotuun, jolla mainostettiin kyllä olevan metsästysviettiä, mutta Suomessa koirilla ei näytä olevan esittää mitään metsästyskoetuloksia. En siis todellakaan vaadi rodulta ainoastaan riistaviettiä. Koiran tulisi olla myös käyttökelpoinen Suomen oloissa tapahtuvaan metsästykseen. Löysin myös tämän loistavan kirjoituksen, joka vahvisti käsitystäni: "Ei jatkoon".

Kolmannella silmäyksellä havaitsin, että perinteisiä (ja ei niin perinteisiä) pysäyttäviä hirvikoirarotuja oli eksynyt useampi listalleni. Soveltuvia minulle olisi hälleforsinkoira, pohjanpystykorva, valkoinen ruotsinhirvikoira, jämtlanninpystykorva, harmaa norjanhirvikoira ja musta norjanhirvikoira. Sinänsä kiinnostavaa, koska itse en noista haukkuherkistä pystykorvaroduista ole ollut kovin innoissani. Hirvikoiran hankintaa hillitsee myös se tosiasia, että oman metsästysyhdistyksen alueella on useita hirvijahtiin soveltuvia koiria tarjolla, ja monesti harrastuskausi pysäyttävillä koirilla on todella lyhyt. Jotten ammu ajatusta suorilta käsin alas, pidän näiden pystykorvien aktiivisesta ilmeestä ja niiden ulkonäkö on omaa silmää miellyttävä. Näiden rotujen terveys on myös yleensä todella hyvä, joka mielestäni on yksi tärkeimpiä rodun valintakriteerejä. Se hieman hämmentää, ettei soveltuvaksi tarjoutunut ollenkaan suomenpystykorva, joka pystykorvaroduista jämptin kanssa on omalla pystykorvien top3-listalla.

Heti bretagnenbassetin jälkeen listalle oli päässyt mäyräkoira. Mäyräkoiria on olemassa niin seurakoiriksi kuin tositoimiin soveltuviakin. Lisäksi eri koko- ja karvavaihtoehtoja on runsaasti. Ehkä kooltaan isommat ja ehdottomasti karkeakarvaiset metsästysviettiset mäyräkoirat olisivat mahdollinen vaihtoehto meille rotuna. Metsästyskäyttöä ajatellen mäyräkoira on myös tällä hetkellä monipuolinen ajokoira (ainoa rotu, jota saa käyttää sorkkaeläimen ajometsästykseen), lisäksi se sopisi myös luolametsästykseen. Rodun terveys kuitenkin mietityttää, etenkin pitkä runko suhteessa jalkojen pituuteen voi aiheuttaa ongelmia. Myös luonne monilla mäyräkoirilla on voimakkaan itsepäinen. Basseteillakin samaa "vikaa" on, mutta olen ymmärtänyt, että mäyräkoirat ovat ihan oma lukunsa.

Viimeisenä havaitsin snautserin listallani. Se nyt ei ainakaan täytä metsästyskoirarotu vaatimusta. En siihen sen tarkemmin edes viitsi tutustua rotuna.

Rotutestin tulokset olivat aika hakuammuntaa. En kyllä tämän perusteella ainakaan kenellekään metsästyskoirasta haaveilevalle suosittelisi testiä. Kuten Koiran haukuntaa -blogin kirjoittajakin oli havainnut, rotutesti ei erotellut mitenkään eri metsästysharrastuksia (tai muitakaan harrastuksia kattavasti). En lähtökohtaisesti edes haaveile hirvikoiraroduista, koska meillä ei ole tarjota sellaiselle tarpeeksi metsäaikaa.

Minulle sopii se, ettei koira ole hirmuisen seurallinen, etenkään perheen ulkopuolisia kohtaan (kysymys 12). Sallin ja ymmärän siis koiran lievän varauksellisuuden, jos se käyttäytymisessä näkyy loogisesti eikä äidy vihaisuuteen tai arvaamattomuuteen asti. Toisaalta sen ei olettaisi sulkevan pois rotuja, jotka ovat seurallisempia, koska tottakai arvostan ensisijaisesti sosiaalisesti helpompaa luonnetta. Epäilen, että tuo valinta rajasi omista vastauksista pois runsaasti seurallisempia metsästyskoirarotuja, kuten suomenajokoiran, beaglen ja dreeverin. Myöskään yhtään seisojaa tai noutajaa testi ei minulle tyrkyttänyt, mikä hieman hämmensi. Tulokseen saattoi vaikuttaa se, että heti alussa piti rajata tulokset yhteen turkkilaatuun. Siinä olisin halunnut valita useamman kuin yhden vaihtoehdon.

Rotutestin yhtenä heikkoutena oli myös yleisten ja erikoisten rotujen sekamelska. Osan roduista saatavuus on todella huonoa ja pentua voi joutua odottamaan vuosia. Mielestäni rodun tunnettuus ja yleisyys pitäisi myös jotenkin huomioida testin rajauksissa. Jos koiran hankkijaa ei haittaa odottaa pentua yli kahta vuotta tai on ihan sopivaa hakea koira ulkomailta isolla rahalla, voisi lisätä erikoisempien rotujen määrää tuloksissa. Toisaalta ymmärrän testin myös tarjoavan kattavasti koko rotukirjoa, koska muutenhan se suosisi herkästi yleisempiä rotuja. Kaikesta huolimatta mekin vuonna 2008 päädyimme lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen rotuun, joka on suhteellisen harvinainen Suomessa. Kilpailevana rotuna oli tuolloin karkeakarvainen mäyräkoira, joka hyvästä saatavuudesta huolimatta hävisi bretagnenbassetille.

torstai 21. syyskuuta 2017

Huonoja jahtipäiviä

Ripittäydyn tänne meidän menneiden viikonloppujen jahdeista.
©RH Katla näyttäytyy hakulenkkien välissä
Ensin Katlan tassut rikkoutuivat jo ensimmäisenä jahtipäivänä. Tassut saatiin jo kuntoon, mutta kauden alku on ollut sen jälkeenkin hyvin takkuileva. Katla hakee edelleen loistavasti ja ylösottoja on saatu useita. Ajojen pituudet ovat sitten olleet joko lyhyitä tai äärimmäisen lyhyitä. Myös muutama selvä peuran karkoitusajo on sen tilille saatu. Yhdestä saatiin se verekseltä kiinni, kun peura juoksi melkein päin meitä. Silloin Katla totteli kutsua hienosti ja lopetti ajon kiellosta välittömästi (ajoa kesti alle 2 minuuttia).

Alla Katlan työnäytteitä alkukaudelta. Vasemmassa kuvakaappauksessa karkoitti ensin yhden peuran, jonka jälkeen kaivoi jäniksen ajoon. Tämä ajo kesti vain noin 30 minuuttia, kunnes tuli isompi hukka. Siltä palasi itse autolle ja jätti passimiehet metsään (?). Oikeassa näkyy molempien koirien hakukuviot. Siinäkin Katla ajoi ensin yhden peuran pois alueelta ja sitten palasi etsimään jänistä. Jänis löytyi ja samasta puskasta lähti myös hirviuros toiseen ilmansuuntaan. En nähnyt jänistä (mies näki), mutta hirvi seisoi minusta alle 100 metrin päässä. Jänisajon Katla lopetti ilman selkeää syytä, kun ajoa oli takana alle 10 minuuttia. Koiralle ei ehtinyt tulla edes hukkaa.
Alla olevissa kuvakaappauksissa oltiin viime viikonloppuna koettamassa ilta-pupua. Vasemmassa Katla selvitti töheröistä päätellen jäniksen jälkiä, mutta törmäsi peuraan, jonka ajoi suoraan meitä päin. Siitä saatiin koira heti kiinni. Oikea on samalta illalta. Siinäkin koira hääti alueelta ensin yhden peuran, jonka jälkeen jäljitti jänistä hartaasti antaen muutamia herättelyjäkin. Lopulta selkeästi ajo lähti liikkeelle, mutta koira ajoi alle minuutin, jonka jälkeen palasi suoraan luoksemme. Joko ajettava ei ollut lopulta jänis (vaikka jälkien selvityksestä niin pääteltiin) tai sitten tilanne on todella huolestuttava.
Pihka taas...en tiedä mitä sanoisin siitä. Meillä on ollut käytössä vielä vanha tutkapanta sille, joten ollaan se aika monta kertaa laskettu maastoon etsiskelemään samaan aikaan Katlan kanssa (yleensä hieman eri maastoon). Pihka on keskittynyt hakemaan peuroja, ja herättelee löysyyteen asti niiden hajuille. Yksi jänisajokin sille sattui, mutta siitäkin vaihtoi peuraan kesken ajon. Melkoista menoa siis. Me ollaan sen takia ajettu autolla erikoisiinkiin paikkoihin, kun ollaan yritetty päästä ajoeläimen ja koiran väliin. Pahinta on se, ettei koira tottele pätkääkään. Mies karjui koiraa 80 metrin päästä, Pihka vaikenee ja hetken piilossa edettyään alkaa taas päästellä ajohaukkua. Voi morjens. Parasta Pihkan kielletyissä retkissä on ollut se, että eläkeikää hipova koira on paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan.

Pihkan taidonnäyttteet alla. Vasen on selkeä sorkkaeläinajo, ja suurin osa hakukuviosta (sininen) on Katlan aikaansaamaa. Silloin Katla selkeästi haki jänistä, mutta Pihkan ajon alettua se oli pakko ottaa kiinni, kun lähdettiin pelastamaan vanhusta. Oikeanpuoleinen taas on jänisajo, joka sitten jotenkin kummallisesti loppui siihen, että löytyi kiva peura matkan varrelta. Sitä pahinta peura-ajoa en edes viitsi näyttää teille.

Hieman synkällä fiiliksellä siis täällä ollaan. Ensi viikonloppu pidetään taukoa, ja sitten vaihdetaan maisemaa hetkeksi. Ehkä se palauttaa koirien mieliin, mitä siellä metsässä tulisi tehdä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Ajohaukkua stereona

Pitkä kesätauko on jälleen ohi. Eilen molemmat koirat pääsivät etsimään jäniksen hajuja metsästä. Uusimme kesällä tutkapanta-kalustoa ja nyt väliaikaisesti käytössämme on kaksi pantaa. Siispä ensimmäistä kertaa ikinä laskimme molemmat koirat yhtäaikaa maastoon. Koska Pihka ei varsinaisesti hae, se kulki irti lähistöllä pannalla varustettuna. Emme siis vaivautuneet viemään sitä edes eri alueelle. Kiinnostuneena pohdin, mahtaisiko se mennä sieppaamaan Katlan ajon, mikäli nuorempi koira jäniksen liikkeelle saa.
©RH Pihkaa ei jahti nappaa, Katla etäämpänä hakulenkkien välillä
Menimme Lonsin maastoon ja koirat laskettiin irti noin 6:30. Olisihan sinne aiemminkin voinut mennä, mutta lähtökohtaisesti haluttiin pitää ensimmäinen "jahtipäivä" lyhyenä. Oikeasti syy oli, ettei päästy ennen viittä ylös sängystä. Etukäteen oli tiedossa, että lämpötila pakottaisi lopettamaan hommat yhdeksän aikaan.

Ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana Katla teki hienosti kolme kylmähakulenkkiä, joista viimeisellä pysähteli enemmän. Tuli kuitenkin luoksemme ottamaan vauhtia, ja siirryttiin metsätietä eteenpäin ohjaten hakua. Pihka keskittyi lähinnä ruohonkorsiin ja tienvarren ojien tuoksujen erittelyyn. Sillä ei ollut tarkoitustakaan lähteä metsänpuolelle. Huoh.

Aamuseitsemältä Katla löysi jäljet ja kuultiin herättelyt. Pihka terhakoitui ja kuunteli tarkasti haukkuja. Lähti etenemään tietä pitkin Katlan haukkua kohti, mutta jäi kuitenkin aloilleen noin 100 metrin päähän meistä. Ylösotto tapahtui 20 minuuttia jälkien löytymisestä. Jänis säntäsi heti tielle ja suoraan tietä pitkin reteästi 1,5 km. Aika vauhdit se koiralta sai, Katla paineli tietä 20 km/h nopeutta. Ja tielle se sitten hukkui. Ajo loppui alle kymmenessä minuutissa. Siirryttiin kävellen autoa ja hukalla olevaa koiraa kohti. Pihka tyynesti sipsutti seurassamme, eikä edes reagoinut tiellä olevaan tuoreeseen hajujälkeen?! Katla tuli hukalta autolle, josta kytkettiin se.

Koska ensimmäinen erä loppui aiemmin kuin olimme suunnitelleet, päätimme viedä Katlan vielä toiseen maastoon. Vinkui puhdasta intoa, kun otin sen takaluukusta ja se tajusi pääsevänsä vielä irti. Laskettiin Katla hakemaan montun reunamille noin kahdeksalta. Pihkakin kulki mukanamme, mutta se tyytyi saalistamaan marjoja lähipuskista. Katlan hakiessa joimme termarikahvit ja söimme eväsleivät. Katla löysi jäniksen piilostaan alle viiden minuutin irtiolon jälkeen (etäisyys 250 metriä). Oli ehtinyt siihen mennessä tehdä kaksi pientä hakulenkkiä, joista jälkimäisellä törmäsi eläimeen. Pihka ei vaivautunut edes nostamaan kuonoaan mustikkapensaasta, vaikka ajo kulki 200 metrin etäisyydeltä meistä.

Katlan ajaessa jänistä päätin kävellä metsäuraa edemmäs sienten löytymisen toivossa. Myös Pihka päätti lähteä jaloittelemaan ja käyskenteli tien tuntumassa metsän puolella. Sieniä en ehtinyt vielä löytää, kun Pihka aloitti jo herättelyn. Olin 100 % varma, että se löysi Katlan ajaman jäniksen yöjäljet. Pihka jatkoi työskentelyä yöjäljillä, kun palasin sienikierroksen jälkeen miehen luokse. Naureskeltiin, että kohta Pihka tulee makaukselle, jolta Katla kaivoi jäniksen jo yli puoli tuntia sitten.

Hämmästyksemme oli suuri, kun lopulta Pihka sai jäniksen liikkeelle. Ajo kulki ihan eri reittiä kuin Katlan jänis. Hetken seurattuamme tulimme siihen lopputulokseen, että Pihka oli löytänyt toisen eläimen, joka päätellen pienestä alueesta ja koiran etenemisestä, oli kesän poikanen.

Kuunneltiin siis hetken ajohaukkua stereona, kun Katla ajoi montulle siirtynyttä jänistä ja Pihka kiersi verkkaisesti lähempänä meitä. Aika mielenkiintoista oli nähdä, miten koirat reagoivat toisiinsa maastossa. Yllätyin siitä, ettei Pihka pyrkinyt menemään Katlan ajoon mukaan. Silti se sitten mustikoita tarpeeksi nauttineena päätti lähteä vielä etsimään jänistä. En ymmärrä kyseisen koiran sielunmaisemaa pätkääkään. Katla häiriintyi lievästi Pihkasta ensimmäisessä erässä. Toisessa erässä sitä ei Pihkan puuhat enää kiinnostaneet.

Saimme koirat helposti kiinni yhdeksän aikaan. Katlalla oli juuri pidempi hukka ja noh, Pihkan kanssa leikin hetken hippaa, kun se vasta oli alkanut lämmetä ajopuuhiin. Onneksi se on kohtuullisen hidas etenemään ajossa.

Suruksemme Katlan etutassujen anturat olivat näinkin lyhyen päivän jälkeen vereslihalla. Nahka oli lähtenyt kesimään molempien etutassujen sivuilta. Mukava aamu päättyi siis tassujen putsaamiseen ja pihkasalvan käyttöön. Laitoin myös tassusiteet ja kaulurin, ettei pääse nuolemaan niitä. Nyt seurataan tilannetta ja toivotaan, että lähtee paranemaan. Ennen sitä ei ole sen kanssa asiaa metsään.

torstai 17. elokuuta 2017

Valkoisia karvoja punaruskeassa turkissa

Tiedättekö mistä selkeimmin huomaa, että koira on tulossa vanhaksi? Puolivuosittain toistuva turkin nypintä herättää miettimään bretagnenbassetin ikää. Onhan noita muitakin merkkejä tullut huomattua, mutta on erityisen konkreettista nyhtää koirasta irtokarvaa, ja bongata vuosi vuodelta kasvava valkoisten karvojen määrä.
©RH "Et oo tosissas!", vuonna 2009 ei vielä valkoista hahtuvaa Pihkalla ollut
Ensin ne tulivat hännänpäähän. Sitten näin muutaman koiran korvissa. Selästä bongasin ensimmäiset pari vuotta sitten. Huomaamattomasti ne lisääntyivät myös silmäkulmissa. Vuosi sitten kuonon ympäristössä alkoi olla valkeaa karvaa niin runsaasti, että muutos alkoi vaikuttaa koiran ilmeeseen kokonaisvaltaisemmin. Tietysti myös ne paikat, joissa alunperin olin huomannut muutaman valkoisen karvan, kehittävät vuosi vuodelta enenevissä määrin valkoista ja vähemmän punaruskeaa.

Muistan sen hetken, kun näin ensimmäiset valkoiset karvat Pihkan turkissa. Tai saattoi se olla vain yksi karvakin. Jokatapauksessa olin hämmästynyt, koska pidin Pihkaa silloin vielä hyvin nuorena. Olisikohan se ollut neljää vuotta? Nyt toisen koiran kanssa olen tajunnut, että ilmeisesti on ihan normaalia, että jo noin nuorella iällä koiralla alkaa turkissa näkyä eletyt vuodet. Toki yksilöllisiä eroja on siinä, kuinka varhaisessa vaiheessa valkoisia karvoja alkaa tulla ja kuinka paljon. Katla täyttää syksyllä viisi vuotta, ja olen sen turkista löytänyt valkoisia karvoja. Hännän päähän niitä on jo alkanut tulla enemmän. Enkä missään määrin pidä sitä vielä vanhana, vaikkei se enää nuorikaan ole.

Olen toistaiseksi nyppinyt Pihkan turkin rutiininomaisesti puolivuosittain. Monet siirtyvät iäkkäämmän bretagnenbassetin turkin hoidossa kevytmoodiin. Sekä ihmiselle, että koiralle on leppoisampaa vaan ajella karvat lyhyiksi, ja jättää aikaavievä nypintä suosiolla pois turkinhoidosta. Pihka tuntuu nauttivan turkinhoidosta (paitsi takaliston osalta), joten olen nyppinyt sen vielä toistaiseksi. Turkinlaatuhan huononee ajamisesta, joten mitä pidempään voi jatkaa nypinnällä, sen parempi koiralle.

Valkoiset karvat turkissa on pienin murhe koiran tullessa kypsään ikään. Ikävintä on terveyteen liittyvät ongelmat, jotka valitettavasti yleistyvät ikäluvun kasvaessa. Pihkan osalta nisäkasvain todettiin pahanlaatuiseksi, uusiutumisriski on yli 30 % (mikäli koko kasvain onnistuttiin poistamaan). Onneksi koiran vointi nyt operaation jälkeen on ollut todella mainio. Pihka toipui leikkauksesta nopeammin, kuin olisimme pystyneet edes toivomaan.

Ikä ja kokemus tuovat koiralle myös vapauksia ja uusia rooleja. Pihka pääsi viime viikonloppuna 5-vuotiaan ohjaajan kanssa mejä-jäljelle. Rauhallinen jäljestystyyli mahdollisti sen, että lapsikin pystyi ohjaamaan koiraa maastossa. Tietysti kuljin rinnalla koko matkan (noin 400 m) ja osan matkasta ohjasin koiraa, mutta ennen ei ole tullut mieleenkään antaa liinaa lapsen pideltäväksi edes hetkeksi. Voi, ihana, viisas jälkikonkari Pihka.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kolme naista koirineen metsässä

©J-S Inkinen, Katla alkumakauksella
Viime viikonloppuna mejäiltiin naisten kesken. Pyhärannan Metsästysyhdistyksen mejä-tapahtumassa sovittiin Tirrin ohjaajan kanssa yhteistreeneistä. Nyt viikonloppuna saimme aikataulut sopimaan, ja lisäksi sain houkuteltua mukaamme Katlan leikkiseuran eli Ansan omistajineen.

Lauantai-illalla teimme jäljet lämpimässä säässä kolmelle koiralle. Katlalle tehtin melkein AVO-luokan mittainen (750 m) jälki, Ansalle noin 60 metrin mittainen kaaren muotoinen jälki ja Tirrille AVO-luokan mallinen, mutta vain noin 300 metriä pitkä jälki.

Sunnuntaiaamulla herätys oli viideltä, jotta koirat saivat jäljittää mukavassa lämpötilassa. Yhdeksään mennessä lämpötila oli jo 20 asteessa, mutta siinä vaiheessa meidän treenit olivat jo ohitse.

Katla pääsi ensimmäisenä maastoon. Olin erittäin tyytyväinen lähtöön, joka oli hallittu, mutta innokas. Ensimmäinen osuus tarkasti kulmalle asti, jossa ylitti makuun ja teki pienen kiepin sen ympäri, josta jäljen jatkon suunta tarkentui. Makaus jäi siten merkkaamatta. Toinen osuus tarkasti lukuunottamatta pieniä tarkistuspistoja kallioisemmalla osuudella. Kulmalle suoraan, jolla olevan makauksen merkkasi pysähtymällä.

Viimeisen osuuden alussa harhauduttiin riistanjäljille, ja jäljelle palauttamisen jälkeenkin Katlan työ ei ollut vakuuttavaa (eteni jäljen sivussa tai heiluen jäljen molemmin puolin). Kaadolle silti päästiin, ja sen merkkasi pysähtymällä sekä  katsomalla ohjaajaan.
©RH Ansa ja ohjaaja alkumakauksella
Ansa oli ensikertalainen, ja sille oltiin tehty helppo jälki peitteisempään maastoon. Koira jäljitti selvästi ihmisjälkeä alkumakaukselle mennessä. Ohjaaja näytti Ansalle alkumakauksen, jota jäi tutkimaan haistellen. Ohjatusti koiralle näytettiin seurattava jälki, jota lähti etenemään hieman epäröiden. Veren haju selvästi ihmetytti koiraa, ja muutamia metrejä edettyään se päätti vielä toisen kerran käydä tarkistamassa alkumakauksen. Tästä rohkaisulla uudelleen liikkeelle, ja uuden alun jälkeen koira selvästi tajusi idean. Ansa eteni hyvin omatoimisesti jälkeä, vaikka selvästi toivoi ohjaajalta rohkaisua. Vain kerran Ansa harhautui jäljen sivulle, ja siitä se ohjattiin takaisin jäljelle.
©RH Ansa kaadolla
Kaadolle Ansa tuli tarkasti, jossa ollut sorkka selvästi ilahdutti sitä. Ansa otti sorkan suuhun, ja vei sen sivummalle kaadolta. Ohjaajan kannattaa sanallisesti innostaa koiraa enemmän. Selvästi koira tykkäsi jäljestämisestä, ja palkkaantui vahvasti kaadolla olleesta sorkasta. Seuraavalla kerralla Ansaa ehkä joutuu jo jarruttamaan.
©RH Tirri tietää minne jälki suuntaa, ohjaaja vain seuraa perässä
Tirri oli viimeisenä vuorossa. Sille tämä oli toinen jälki, ja koska edellisellä kerralla meni tosi hyvin, uskalsimme tehdä sille nyt myös pari makausta jäljelle. Ei meinattu kyllä päästä jäljelle asti ollenkaan, koska kaadon paikka oli merkattu vähän sinne päin, ja yritin etsiä sitä muutamia kymmeniä metrejä liian aikaisin (emme nähneet kaadolle ohjaavia merkkejä ensin missään). Onneksi emme kaadon paikkaa etsiessämme astuneet jäljen päälle. Tuskan hiki jo tuli, mutta lopulta kaadon paikka löytyi. Vaikka olen tehnyt lukemattomia jälkiä, niin näköjään kaadon paikan merkkaamiseen ei voi kiinnittää liikaa huomiota.
©RH Tirri kaadolla
Tirrille näytettiin alkumakaus, jonka haisteli. Ohjatusti liikkeelle. Tirri jäljitti tarkasti ja nopeus hieman edellistä kertaa kasvaneena. Selvästi koira tietää jo, mitä sen pitää tehdä. Ensimmäinen kulma ulkopuolelta ohi ja kaartaen toiselle osuudelle. Toinen kulmamakaus pysähtyen haistelemaan. Viimeinen osuus tarkasti kaadolle asti, johon Tirri jäi häntä vinhasti heiluen odottamaan kehuja.
©RH Tirrin häntä heiluu kaadolla
Ohjaaja kulki hieman liian lähellä koiraa, johon jatkossa olisi hyvä kiinnittää huomiota. Koira ei selvästi tarvitse ohjaajalta suorituksen aikana enää tukea, vaan selvittää hyvin omatoimisesti jälkeä. Innostaa saa, mutta parempi antaa pääsääntöisesti koiralle enemmän tilaa työskennellä itsenäisesti.

Meillä naisilla oli oikein hauskat ja opettavaiset jälkitreenit. Luonnoneläimiä ei näkynyt, vaikka merkkejä riistasta maastossa nähtiinkin. Lieneekö syy siinä, kun emme malttaneet montaa hetkeä hiljaa olla :)

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Ei yhtä ilman toista

Kesäkuun alussa rapsuttelin Pihkaa ja käsi osui yhteen sen nisistä. Sen alla tuntui kova möykky. Minun ei tarvinnut edes googlettaa, kun jo tiesin.
©RH Pihka sairastaa
Ennen juhannusta eläinlääkärikäynnillä asia vahvistettiin. Koiralla oli nisäkasvain ja hoidoksi suositeltiin nisän poistoa leikkaamalla. Lisäksi ehdotettiin koiran sterilointia, joka pienentää kasvainten uusiutumisriskiä.

Vaikka nisäkasvaimet ovat kohtuullisen yleisiä vanhemmilla leikkaamattomilla nartuilla, väkisinkin tuntui kohtuuttomalta joutua taas samaan tilanteeseen, jossa olimme noin puoli vuotta sitten. Toisaalta oikein muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Pihka leikattiin tänään. Se oli jo eläinlääkäriaseman parkkipaikalla tajunnut, mihin sitä oltiin taas viemässä. Mies vei koiran aamulla vastaanotolle, missä se rauhoitettiin ja nukutettiin. Sinnikkäästi Pihka oli koettanut pysytellä hereillä, mutta lopulta lääkkeet saivat koiran nukahtamaan. Iltapäivällä koira haettiin kotiin.

Pihka yllätti meidät olemalla huomattavasti "kovempi luu" kuin Katla. Tietysti se oli pökertynyt lääkeaineista, mutta toisaalta se myös reippaasti pysytteli pystyssä ja vaati ruokaa! Katlahan vain närppi sille annettua ruokaa ja ensimmäiset päivät paastosi. Olin keittänyt Pihkalle riisi-jauhelihaa, jota se söi hyvällä ruokahalulla.
©RH Pihka
Pihkan kohdalla on vaikeampi muistaa varoa sen kuntoa leikkauksen jälkeen, koska koira ei näytä kipuja tai heikkouttaan. Silti se on kipeä. Meidän ihmisten täytyy nyt suojella sitä sen sisukkaalta ja kovalta luonteelta.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Pyhärannan metsästysyhdistyksen mejä-tapahtuma

Järjestimme yhdistyksen kennelhenkisten aktiivijäsenten kanssa mejä-tapahtuman Pyhärannan Metsästysyhdistyksen nimissä. Tehtävää ja valmisteltavaa oli paljon, mutta lopputulos oli todella onnistunut. Paikalle tuli kahdeksan koirakkoa, joista suurin osa aloittelijoita. Jaoin porukan kolmeen ryhmään, jossa jokaisessa oli mukana yksi ryhmänvetäjä, jolla oli enemmän kokemusta jälkiharrastuksesta.
©J-S Inkinen, Katla ohjataan alkumamakaukselle
Lauantaina pidin lyhyen teoriaosuuden, jonka jälkeen ryhmät siirtyivät maastoon. Teoriaosuus venähti ehkä liian pitkäksi, mutta toisaalta läpi käytävää asiaakin on paljon ja porukka esitti rohkeasti lisäkysymyksiä. Teoriaosuuden jälkeen jokainen sai askarrella oman sienen, jolla jälki mentiin maastoon tekemään.
©RH Jälkiryhmät A, B ja C
Alunperin oli tarkoitus ennen maastoa käydä testaamassa askelparimääränsä 100 metrille, mutta innokas porukka hajaantui niin nopeasti maastoihin, että siirrettiin askelpariasia seuraavalle päivälle. Jälkientekopäivänä sää oli lämmin ja aurinkoinen. Onneksi sunnuntaiksi aurinko meni pilveen ja lämpötilakin oli viileämpi.
©A. Sjöberg, Peuranaaras ihmettelee jäljentekijöitä
Maastojen valintaan olisi saanut kiinnittää enemmän huomiota. Aikataulu oli kuitenkin tiukka, ja valitsin yhdistykselle vuokratuista maista mejä-käyttöön sopivimmat tukeutuen karttoihin sekä kerran tehtyyn maastokatselmukseen. Lisäksi halusin, että maastot olivat mukavan lähellä toisiaan sekä tapahtuman keskuspaikaksi valittua yhdistyksen majaa. Koemaastoiksi näistä ei varmasti suuresta osasta olisi ollut liian pienen alan vuoksi. Nyt monet jäljet tehtiin niin lyhyiksi (50-100 metriä), että pienempikin alue riitti mainiosti.

©TU, Hirviuros
Alueen riistarikkaus tuli todistettua jo ensimmäisessä jälkimaastossa, jossa näimme peuranaaraan ennen metsään menoa. Kolmannen maaston jouduimme hylkäämään jäljentekovaiheessa, kun näimme metsässä metsonaaraan, joka esitti siipirikkoa. Sillä oli luultavasti pesä jossain lähimaastossa. Teimme nopean päätöksen ja siirryimme varamaastoon tien toiselle puolelle, jottei häiritty linnun pesintää. Myös muissa maastoissa nähtiin runsaasti merkkejä riistasta. Yhdelle jäljistä oli ilmestynyt yön aikana luonnonmakaus.

Sunnuntaina majalle saavuttaessa näimme matkalla nuoren hirvisonnin, joka seisoi alle kymmenen metriä maantiestä. Teimme U-käännöksen ja palasimme kuvaamaan upean eläimen, joka oli ehtinyt siirtyä toiselle puolelle tietä.

Maaston riistarikkaus on mejä-harrastuksessa suotavaa ja haastaa koiran uskollisuutta jäljelle. Tämän elämyksen tapahtuman käyttöön valitut maastot onnistuivat takaamaan varmasti jokaiselle koirakolle.

Oman ryhmäni koirat onnistuivat todella hyvin. Jopa ensikertalainen jäljitti kaadolle asti, vaikka jälkiveren haju selvästi hieman arvelutti koiraa. Innostaen koira eteni kuitenkin loppuun asti.
©RH, Tirri ilahtuu kaadolta löytyvästä peuransorkasta
Kaadolta löytynyt peuransorkka sen sijaan selvästi ilahdutti Tirri-koiraa. Kun koiralle tulee vielä muutama onnistunut kokemus jäljellä, niin ohjaaja saa alkaa jarruttaa nopeutta ja tutkia vapaita koepaikkoja.
©RH Hestia tutkii varovasti alkumakausta
Toinen koirakko oli yhtä kertaa kokeneempi, mutta selvästi koira epäröi vielä veren hajua. Rohkaistuna Hestia kuitenkin eteni hienosti seuraten jälkeä, ja tuli kaadolle hieman sivusta ilmavainun ohjaamana. Koira osoitti sorkan nuuhkien ja ottaen sen suuhun.

©J-S Inkinen, Metsässä
Katla pääsi viimeisenä ryhmämme koirista maastoon. Sille oltiin tehty avoimen luokan jälkikaavion mallinen, mutta lyhyempi jälki (150x250x150 metriä). Katla jäljitti tänään tarkasti ja sitoutuen annettuun tehtävään. Ensimmäinen kulma lenkittämällä jättäen makauksen huomiotta.

Toinen osuus avoimella vanhalla hakkuulla, jossa koira teki muutamia tarkistuspistoja jäljen sivuun. Toiselle kulmamakaukselle tarkasti, merkaten makauksen haistelemalla. Makaukselta lähdettiin tarkasti kolmannelle osuudelle. Osuuden puolessa välissä jälki hukkui koiralta hetkeksi, mutta Katla löysi lenkittämällä itsenäisesti takaisin (Jihuu!!). Kaadolle suoraan, johon jäi haistelemaan sorkkaa.

Olin erittäin tyytyväinen Katlan suoritukseen. Jouduin pysäyttämään koiran kolme kertaa jäljestyksen aikana, kun osa porukasta uhkasi jäädä jälkeen maastossa (kukaan ei usko, mutten mennyt mielestäni kovin kovaa vauhtia). Olin ylpeä, että koira pystyi näiden suoritukseen tulleiden katkosten jälkeen jatkamaan jäljitystä ilman erillistä ohjaamista. Katla alkaa ansaita tulla kutsutuksi jälkikoiraksi.

Muilla ryhmillä meni myös hienosti, ja majalle kokoontunut porukka vaikutti todella tyytyväisiltä metsästä saatuihin kokemuksiin. Osalla riista oli vienyt koiran huomiota jäljestyksestä, mutta se kuuluu tähän harrastukseen erityisesti vahvaviettisten metsästyskoirien kanssa.
©A. Sjöberg, Tamara jäljellä

©A. Sjöberg, Tamara ja Paavo
Lopetimme päivän paistamalla nuotiolla makkaraa, viemällä koirat laukauksensietotestiin ja selvittämällä askelparilukemamme. Laukauksensietotesti päätettiin pitää normaalista poiketen vasta suoritusten jälkeen, koska yhdistyksen radalla ei saa ampua pyhinä vasta kuin puolenpäivän jälkeen. Koska kyseessä ei ollut koe, tätä ei ollut välttämätöntä suorittaa ennen maastoihin lähtemistä. Kaikki koirat läpäisivät testin (yksi koira ehti omistajineen lähteä ja Pihkaa ei testiin viety, koska mies toimi ampujana).
©RH Jälkipelit nuotiolla
Kokonaisuutena viikonloppu meni aivan kuten oltiin suunniteltu ja tapahtuman henki oli rento sekä innostava. Onneksi sain avukseni mukaan järjestelyihin mahtavia yhdistysaktiiveja, jotka yhdessä kanssani loivat onnistuneen päivän raamit. Itse olin tapahtuman jälkeen niin väsynyt, että kotiin päästyäni menin nukkumaan (normaalisti en koskaan nuku päivällä). Väsymyksestä huolimatta nautin tapahtumasta todella paljon, ja haluan ottaa tämän uusiksi tulevaisuudessa.


Kuva: Schipperke (laivakoira) "Varpu ja kauriin sorkka" ©Jenni Helander