Viikonloppu ei ollut mitenkään seesteinen, vaan oltiin menossa öitä myöten. Silti ehdittiin lauantai-illalla yhdelle ja sunnuntaina aamupäivällä parille. Ajoeristä siis puhe. Metsästysalueen runsas sorkkaeläinkanta koitui tämän viikonlopun turmioksi (ja toisaalta iloksi*).
Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Katla oli hakenut toisessa erässä tosi hyvin. Hakuetäisyys koiralla oli lähes 500 metriä, joka alkaa mielestäni olla jo hieman liian pitkäkin, etenkin, kun se olisi ensin saanut tarkistaa meitä lähempänä olleen alueen paremmin. Tätä haun karkkoamista kauemmas ihmeteltiin miehen kanssa, ja lopulta tutkan perusteella siirryimme lähemmäs paikkaa, jossa koira herätteli yöjäljelle.
Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.
Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.
Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.
Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.
Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.
Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:
Tuossa ensimmäisen ja toisen kuvan välissä oli pitkä hiljainen pätkä. Luultavasti ajoi kaurista ääneti, koska ei koira hukallakaan vaikuttanut olevan. Alku oli perslähdönkaltainen, Katla huusi kimeällä äänellä yhtäjaksoisesti (luulin, että siihen sattui...). Voi olla, että kauris pelästyi niin paljon alussa, että otti vauhdilla runsaasti etumatkaa ja koira hämmentyi jotenkin tästä (?).
Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.
Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.
* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.
Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.
Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.
Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.
Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.
Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.
Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:
Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.
Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.
* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti