maanantai 9. lokakuuta 2017

Peurojen atakki

Viikonloppu ei ollut mitenkään seesteinen, vaan oltiin menossa öitä myöten. Silti ehdittiin lauantai-illalla yhdelle ja sunnuntaina aamupäivällä parille. Ajoeristä siis puhe. Metsästysalueen runsas sorkkaeläinkanta koitui tämän viikonlopun turmioksi (ja toisaalta iloksi*).

Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Katla oli hakenut toisessa erässä tosi hyvin. Hakuetäisyys koiralla oli lähes 500 metriä, joka alkaa mielestäni olla jo hieman liian pitkäkin, etenkin, kun se olisi ensin saanut tarkistaa meitä lähempänä olleen alueen paremmin. Tätä haun karkkoamista kauemmas ihmeteltiin miehen kanssa, ja lopulta tutkan perusteella siirryimme lähemmäs paikkaa, jossa koira herätteli yöjäljelle.

Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.

Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.

Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.

Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.

Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.

Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:

Tuossa ensimmäisen ja toisen kuvan välissä oli pitkä hiljainen pätkä. Luultavasti ajoi kaurista ääneti, koska ei koira hukallakaan vaikuttanut olevan. Alku oli perslähdönkaltainen, Katla huusi kimeällä äänellä yhtäjaksoisesti (luulin, että siihen sattui...). Voi olla, että kauris pelästyi niin paljon alussa, että otti vauhdilla runsaasti etumatkaa ja koira hämmentyi jotenkin tästä (?).

Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.

Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.


* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Iltapupu

Käytiin vielä sunnuntaina loman päättymisen kunniaksi montulla etsimässä iltapupua. Arvioitiin, että koiralle sallittaisiin hakuaikaa alle puolitoista tuntia, koska syksy alkaa olla jo niin pitkällä, että pimeä tulee jo seitsemän jälkeen. Itse koetin löytää puolukoita, vaikka apajat oli nähtävästi jo käyty tyhjentämässä. Sain tyytyä rippeisiin.

Katla sen sijaan ei tyytynyt, vaan lyhyehkön haun jälkeen (noin 20 minuuttia) löysi metsäjäniksen ajettavaksi. Lähes herättelemättä tuo lähti liikkeelle, mikä saattoi johtua ajankohdasta. Tuoreita jälkiä tuskin oli, mutta illalla jänikset yleensä ovat herkemmässä lähtemään liikekannalle.
Ajon lähtiessä olin noin 500 metrin etäisyydellä, koska siirryin puolukkapaikalle Katlan haun aikana. Mies oli sen sijaan aika lähellä paikkaa, josta koira irtosi viimeiseksi hakuun. Ajo meni miehen ohi näköetäisyydeltä, mutta vaikka mies näki koiran, niin jänistä hän ei päässyt näkemään.

Itse siirryin metsäuralle parempaan passiin, kun ajo siirtyi lähemmäs omaa sijaintia. Myöhästyin hieman, tullessani paikalle jänis kiiti saman tien sivuluisussa poispäin minusta tietä pitkin. Katla saapui samaan paikaan noin kaksi minuuttia jänistä jäljessä, ja hienosti ajoi tuoretta hajua metsäuraa seuraten. Olin iloinen havainnosta, vaikken ehtinyt kuvata nopeaa eläintä (tai sain kyllä kuvan, mutta siinä näkyy epätarkka jäniksen peräpää noin 100 metrissä).
Jäin hetkeksi seuraamaan ajon etenemistä paikalleni. Kuka siinä nyt jotain puolukoita jaksaa poimia, kun jahti käy vieressä kuumana? Paikalla olo kannatti, näin sivusilmällä kuinka jänis hyppäsi montun puolelta metsään reilun 100 metrin päässä minusta. Sitä en sitten enää nähnyt, miten jänis palasi takaisin montun puolelle. Koiran hukan selvittyä oli ilmiselvää, ettei jänis ollut enää sillä puolella, jota itse tähyilin. Katlalle tuli siis todella pitkä hukka (reippaasti yli 15 minuuttia), mutta hienosti koira sen selvitti, vaikka ohjaaja pyrki usuttamaan ihan väärälle puolelle uraa.
Vaikean hukan jälkeen ajo kulki taas reippaalla haukulla. Reilun tunnin ajon jälkeen metsä alkoi hämärtyä uhkaavasti, ja päätettiin kytkeä koira. Onneksi päästiin ajon väliin ja saatiin Katla napattua kiinni noin klo 19:15.

Kannatti lähteä marjaan.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Sumuinen metsästysreissu

Taas on se aika vuodesta, kun saan kunnian koostaa Jänisjemmaan tekstin vierailusta Vainukorven kennelin metsästysmaille. Tämä syksy tarjosi meille viidennen jahtiloman Pohjois-Savossa (vuosi 2013vuosi 2014vuosi 2015, vuosi 2016).
©RH Katla poseeraa sumussa, kun jahti ei suju
Jos reissua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, ei olisi epäilystäkään minkä valitsisin: sumu. Oikeastaan vain menomatka oli aurinkoinen ja kirkas. Saavuttuamme Kotikylään sankka sumu peitti pian näkyvyyden, ja keli pysyi siitä eteenpäin samanlaisena seuraavat kolme metsästyspäivää. Jälkeenpäin kuulin, että sama säätila oli vaikuttanut laajemmaltikin Suomessa.
©RH Sumussa
Sumu oli viileän kostea ja vaikkei satanut, välillä tuntui siltä kuin olisi hengittänyt vettä. Jatkuva kostea ja kylmä ilma syöpyi luihin ja ytimiin asti. Ilma oli täysin tuuleton ja hiljaisessa metsässä kuului vain kosteiden haavanlehtien ropina, kun ne tasaisesti tippuivat muuten äänettömässä metsässä maahan. Sumu tuntui häiritsevän myös tekniikan toimimista. Uuden tutkan paikannus toimi muutaman kerran vain SMS-viesteillä.
©RH Kolme metsästäjää sumussa
Metsäneläimet olivat ilmeisen järkyttyneitä kummallisesta kelistä. Ylösotot olivat tiukassa ja emme koko reissun aikana nähneet yhtään metsäjänistä (tai edes niiden jätöksiä). Tästä siis voi päätellä, ettei omienkaan koirien osalta kovinkaan merkillepantaviin suorituksiin päästy.
©RH Nuotiolla
Katla oli jokaisena päivänä maastossa, mutta siltä ei saatu kuulla edes kunnollista herättelyä jänikselle. Lopulta viimeisen päivän haku oli niin velttoa ja halutonta, että aloin epäillä koiran tarvitsevan masennuslääkkeitä! Ehkä jäljetön keli ja tyhjät hakuerät yhdistettynä pitkään ajomatkaan tullessa veivät koiralta kaiken innon. Kotiinpäästyään Katla meni heti omaan paikkaansa nukkumaan, eikä olisi enää edes iltapissalle vapaaehtoisesti tullut. Henkisesti siis Katlalle tuli reissusta tosi rankka, vaikka fyysisesti sillä olisi ollut paukkuja jäljellä useaan pitkään ajoon. Tähän on turhaa laittaa edes sen hakukuvioita, koska ne eivät johtaneet jälkien löytymiseen saati ylösottoihin.

Pihka oli metsässä ensimmäisenä ja toisena päivänä. Itselleen tyypillisesti se haki noin 50-80 metrin etäisyydeltä todella puurtavasti (avustettuna). Ensimmäisenä päivänä sillä tyylillä ei löytynyt edes jälkiä. Toisena päivänä sille pedattiin pienet alueet rusakkojahtia ajatellen, mutta herättelyjä lukuunottamatta ei Pihkaltakaan kuultu haukkua. Toisaalta Pihka yllätti meidät pirteällä olemuksellaan. Se oli ehdottomasti reissun iloisin tyyppi!

Alla kuvat kahdesta eri rusakkojahdista. Ensimmäisessä Pihka herättelee jäljille ja toisessa Unkka ajaa mahdollisesti rusakkoa (poikasta?).
Coitos oli ensimmäisenä päivänä mukana ja se sai liikkeelle eläimen. Valitettavasti eläin (eläimet) oli sorkallinen hirvi, josta koira saatiin melko lyhyen ajon jälkeen kiinni. Toisena ja kolmantena päivänä satsattiin Katlan emään Unkkaan, joka toimi tällä kertaa koirista vakaiten.
©RH Valle, Coitos ja Unkka
Alla pari karttalokia. Ensimmäisessä Unkka ajaa jänistä ja toisessa kaurisajo (haku ja osa ajosta puuttuu).
Keskiviikkona sille saatiin perslähdöllä jänisajo ja torstaina koira ajoi tyylikkäästi yli tunnin, ennen kuin nähtiin ajoeläin. Kauris oli käyttäytynyt ajossa aivan kuin metsäjänis, joka se ei tietenkään ollut. Toisessa erässä Unkka löysi myös jotain ajettavaa, mutta ajo loppui selvittämättömään hukkaan ennen kuin saatiin selvyyttä ajoeläimestä.
©RH Katla, Pihka, Valle, Coitos ja Unkka
Ei sillä, että jahtia ei onni suosinut, mutta muutenkin reissua koetteli erinäiset epäonniset sattumat. Keskiviikkona jeepin takarengas puhkesi ja muitakin auton osia jouduttiin keräilemään matkan varrelta. Sankka sumu tuntui laskevan myös ihmisten mielialaa, vaikka toisaalta sinnikkäästi jaksoimme kuitenkin yrittää. Onneksi me selvisimme takaisin kotiin ehjänä, vaikka tänään huomattiin, että myös meidän autosta oli rengas puhjennut (tämä tosin tapahtui vasta omalla paikkakunnalla).
©RH Pihka kerjäilee taas
Erityinen kiitos vieraanvaraiselle emännällä ja isännälle. Ruoka oli hywää, sauna lämmitti mukavasti kosteiden metsäpäivien jälkeen ja sikeä uni tuli jokaisena yönä.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Rotutesti

Ei oikeastaan ole ajankohtaista edes miettiä koiran hankintaa. Törmäsin kuitenkin Koiran haukuntaa -blogissa hauskaan ideaan, jossa kirjoittaja oli tehnyt Suomen Kennelliiton hankikoira.fi sivuston rotutestin ja pohdiskeli sen tuloksia itsekseen.

Ennen oman koiran hankintaa minulle oli kertynyt kokemusta kolmesta hyvin erityyppisestä koirasta. Lapsuuden kotonani oli rotuina vuorollaan sekarotuinen mustaturkkinen Veera (lapinporokoiraa ja jotain muuta), bichon frisé Pekko ja japaninpystykorva Donna. Miehen kotona on sen sijaan asunut pysäyttäviä metsästyskoirarotuja (jämtlanninpystykorva Noppe ja suomenpystykorva Vilkku eli "Vili").

Kun meille aikanaan alettiin miettiä yhteistä koiraa, oltiin kompromissien äärellä. Minä olisin silloin tyytynyt aktiiviseen harrastuskoiraan (mejä koemuotona kiinnosti jo silloin). Turkin suhteen olin päättäväinen; en halunnut turkinhoidollisesti vaativaa rotua, en myöskään ihan lyhytkarvaista rotua (ne karvapiikit sisustustekstiileissä ja vaatteissa on ehdoton nounou). Mies taas ilmoitti, että koiran olisi hyvä olla metsästysrotuinen, mielellään ajava. Silloin asuimme vielä kerrostalossa, joten runsaasti pohdittiin myös haukkuherkkyyttä ja koiran kokoa. Olen meidän rotuvalintaa perustellut aiemmissakin blogijulkaisuissa, mm:
Koira siis tuli meille ainakin osittain tarpeeseen saada metsästyskaveri, vaikka ainahan koira tulee ensisijaisesti perheenjäseneksi. Rotu valikoitui, koska se täytti vaadittavat kriteerit: pieni/keskikokoinen, ajava koira, helpohko turkki, kestävä, ystävällinen luonne, miellyttävä ulkonäkö. 
– Jänisjemma, "Metsästys ajavan koiran avulla" 17.11.2012
Jonkun verran oma kanta rotuvalintaan on muuttunut noin kymmenessä vuodessa. Luultavasti se, että kotiin tulee rodun X edustaja vaikuttaa jo itsessään voimakkaasti mielipiteeseen. Koiran kanssa tehdyt asiat ja harrastamiset vahvistavat tai heikentävät valitussa rodussa pysymistä. Ainakin tuo aktiivinen harrastuskoira vaatimus on tarkentunut omalta osalta siten, että koirarodun tulee olla metsästykseen soveltuva. Lajin suhteen en ole niin kriittinen, periaatteessa voisin olla kiinnostunut myös seisojista tai noutajista ja niille tarkoitetuista koemuodoista. En tosin tiedä, koska en ole tutustunut harrastuksiin riittävästi. Mejä-harrastuksen olen taas oppinut lokeroimaan yleislajiksi, jota voi harrastaa rodusta riippumatta, jos koiralla vaan löytyy taipumusta siihen.

Tein siis rotutestin, jonka mukaan minulle soveltuisi parhaiten seuraavat rodut:

Ensivilkaisulla näin, että kolmantena tuloksissa löytyi nykyinen rotu bretagnenbassetti. Se ei sinällään yllätä, koska teimme tarkan pohjatyön jo ensimmäistä yhteistä koiraamme hankkiessa. Lisäksi kuin vahvistuksena olemme ottaneet laumaan myös toisen samanrotuisen (tosin erittäin erilaisen) koiran. Bretagnenbassetti on rotuna meille sopiva. Henkilökohtaisesti pidän rotua toisinaan turhan flegmaattisena sisätiloissa. Tai ainakin meidän molemmat yksilöt ovat aikuisena äärimmäisen näkymättömiä sisätiloissa ollessaan (ellei ole ruoka-aika).

Sitten kiinnitin huomiota rotutestin mukaan minulle parhaiten soveltuvaan rotuun, joka oli portugalinpodengo. Suoraan sanottuna en edes tiedä, minkä näköinen rotu on tai mihin metsästykseen sitä Suomessa voisi käyttää. Sekään ei rotutestissä saanut täysiä pisteitä soveltuvuudesta minulle. Tutustuin kevysti rotuyhdistyksen sivuilla rotuun, jolla mainostettiin kyllä olevan metsästysviettiä, mutta Suomessa koirilla ei näytä olevan esittää mitään metsästyskoetuloksia. En siis todellakaan vaadi rodulta ainoastaan riistaviettiä. Koiran tulisi olla myös käyttökelpoinen Suomen oloissa tapahtuvaan metsästykseen. Löysin myös tämän loistavan kirjoituksen, joka vahvisti käsitystäni: "Ei jatkoon".

Kolmannella silmäyksellä havaitsin, että perinteisiä (ja ei niin perinteisiä) pysäyttäviä hirvikoirarotuja oli eksynyt useampi listalleni. Soveltuvia minulle olisi hälleforsinkoira, pohjanpystykorva, valkoinen ruotsinhirvikoira, jämtlanninpystykorva, harmaa norjanhirvikoira ja musta norjanhirvikoira. Sinänsä kiinnostavaa, koska itse en noista haukkuherkistä pystykorvaroduista ole ollut kovin innoissani. Hirvikoiran hankintaa hillitsee myös se tosiasia, että oman metsästysyhdistyksen alueella on useita hirvijahtiin soveltuvia koiria tarjolla, ja monesti harrastuskausi pysäyttävillä koirilla on todella lyhyt. Jotten ammu ajatusta suorilta käsin alas, pidän näiden pystykorvien aktiivisesta ilmeestä ja niiden ulkonäkö on omaa silmää miellyttävä. Näiden rotujen terveys on myös yleensä todella hyvä, joka mielestäni on yksi tärkeimpiä rodun valintakriteerejä. Se hieman hämmentää, ettei soveltuvaksi tarjoutunut ollenkaan suomenpystykorva, joka pystykorvaroduista jämptin kanssa on omalla pystykorvien top3-listalla.

Heti bretagnenbassetin jälkeen listalle oli päässyt mäyräkoira. Mäyräkoiria on olemassa niin seurakoiriksi kuin tositoimiin soveltuviakin. Lisäksi eri koko- ja karvavaihtoehtoja on runsaasti. Ehkä kooltaan isommat ja ehdottomasti karkeakarvaiset metsästysviettiset mäyräkoirat olisivat mahdollinen vaihtoehto meille rotuna. Metsästyskäyttöä ajatellen mäyräkoira on myös tällä hetkellä monipuolinen ajokoira (ainoa rotu, jota saa käyttää sorkkaeläimen ajometsästykseen), lisäksi se sopisi myös luolametsästykseen. Rodun terveys kuitenkin mietityttää, etenkin pitkä runko suhteessa jalkojen pituuteen voi aiheuttaa ongelmia. Myös luonne monilla mäyräkoirilla on voimakkaan itsepäinen. Basseteillakin samaa "vikaa" on, mutta olen ymmärtänyt, että mäyräkoirat ovat ihan oma lukunsa.

Viimeisenä havaitsin snautserin listallani. Se nyt ei ainakaan täytä metsästyskoirarotu vaatimusta. En siihen sen tarkemmin edes viitsi tutustua rotuna.

Rotutestin tulokset olivat aika hakuammuntaa. En kyllä tämän perusteella ainakaan kenellekään metsästyskoirasta haaveilevalle suosittelisi testiä. Kuten Koiran haukuntaa -blogin kirjoittajakin oli havainnut, rotutesti ei erotellut mitenkään eri metsästysharrastuksia (tai muitakaan harrastuksia kattavasti). En lähtökohtaisesti edes haaveile hirvikoiraroduista, koska meillä ei ole tarjota sellaiselle tarpeeksi metsäaikaa.

Minulle sopii se, ettei koira ole hirmuisen seurallinen, etenkään perheen ulkopuolisia kohtaan (kysymys 12). Sallin ja ymmärän siis koiran lievän varauksellisuuden, jos se käyttäytymisessä näkyy loogisesti eikä äidy vihaisuuteen tai arvaamattomuuteen asti. Toisaalta sen ei olettaisi sulkevan pois rotuja, jotka ovat seurallisempia, koska tottakai arvostan ensisijaisesti sosiaalisesti helpompaa luonnetta. Epäilen, että tuo valinta rajasi omista vastauksista pois runsaasti seurallisempia metsästyskoirarotuja, kuten suomenajokoiran, beaglen ja dreeverin. Myöskään yhtään seisojaa tai noutajaa testi ei minulle tyrkyttänyt, mikä hieman hämmensi. Tulokseen saattoi vaikuttaa se, että heti alussa piti rajata tulokset yhteen turkkilaatuun. Siinä olisin halunnut valita useamman kuin yhden vaihtoehdon.

Rotutestin yhtenä heikkoutena oli myös yleisten ja erikoisten rotujen sekamelska. Osan roduista saatavuus on todella huonoa ja pentua voi joutua odottamaan vuosia. Mielestäni rodun tunnettuus ja yleisyys pitäisi myös jotenkin huomioida testin rajauksissa. Jos koiran hankkijaa ei haittaa odottaa pentua yli kahta vuotta tai on ihan sopivaa hakea koira ulkomailta isolla rahalla, voisi lisätä erikoisempien rotujen määrää tuloksissa. Toisaalta ymmärrän testin myös tarjoavan kattavasti koko rotukirjoa, koska muutenhan se suosisi herkästi yleisempiä rotuja. Kaikesta huolimatta mekin vuonna 2008 päädyimme lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen rotuun, joka on suhteellisen harvinainen Suomessa. Kilpailevana rotuna oli tuolloin karkeakarvainen mäyräkoira, joka hyvästä saatavuudesta huolimatta hävisi bretagnenbassetille.