sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kesän ja talven rajalla

Metsäjänis on innostava eläinlaji. Se on salaperäinen, ovela, nopealiikkeinen ja jokseenkin ennalta-arvattava. Viehätys liittyy myös kesä- ja talvikarvan vaihtoon, joka muuttaa eläimen ulkonäköä voimakkaasti. Se on suorastaan taianomainen muutos, joka vaikuttaa ulkonäön lisäksi eläimen käyttäytymiseen. Erityisesti ruskean ja valkoinen välissä, on jäniksen käyttäytyminen varovaista ja piilottelevaa.
©RH Metsäjänis kesän ja talven rajalla
Rannikolla valkoinen asu ei jänistä paljonkaan suojaa. Sen suojaväri perustuu runsaslumisiin talviin, joita viime vuosina ei valitettavasti ole ollut. Metsäjänikset vaihtavat talvikarvaan hieman eriaikoina riippuen siitä, millä korkeudella Suomea ollaan. Pohjoisemmassa Suomessa ne taitavat jo olla täysin valkoisia, täällä etelässä, rannikon leudossa kelissä karvanvaihto on viime viikkoina vasta alkanut.
Tänään Katlan ajossa nähtiin hauskan näköinen kaveri, jonka naama oli kesäkarvassa ja runko osittain vaihtanut väriä. Käpälät, takaosa ja korvat olivat jo täysin valkoisia. Katla kaivoi jäniksen liikkeelle todella pienen yösyönnösalueen reunalta, jonka löysi meistä noin 300 metrin etäisyydeltä. Nähtiin jänis heti ajon alussa, kun se juoksi suoraan "syliin". Tämän jälkeen hajaannuttiin omiin passeihin, joissa molemmat näkivät jäniksen uudelleen. Minä kerran, josta sain ylläolevan otoksen todisteeksi ja mies vielä kaksi kertaa.

Katlan ajo oli katkeilevaa ja hukalta toiselle etenevää. Jänis ei selvästi tahtonut liikkua pimeässä ja sateisessa kelissä, jossa sen valkoiseksi muuttuva väritys loisti kirkkaana. Tämä näkyy myös tutkaohjelman kuvakaappauksesta. Sinistä väriä on runsaasti kertomassa epävarmasta ja katkeilevasta työstä. Lopulta kytkettiin Katla, kun selvästi jänis oli onnistunut piiloutumaan koiralta lopullisesti.

Toinen kuvakaappaus on iltapäivältä. Menimme laavun jälkeen montulle, jossa Katla löysi heräteltäväksi jäljet. Herättelyllä se sai liikkeelle ainostaan kolme peuraa, jotka lähestulkoon törmäsivät meihin. Ensimmäinen naaraista kulki edellä ja perässä tulivat kahdeksanpiikkinen uros, joka oli erittäin kiinnostunut edellään kulkevasta toisesta naaraasta. Uros oli niin sekaisin naaraan kiimatuoksuista, ettei havainnut meitä ennen kuin mies ärähti, että "Menkääs nyt muualle...". Katla ei onneksi näiden karkkoa alueelta huomannut, kun oli keskittynyt jäniksen jälkien selvittämiseen.

Koiran hyvä työ ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Jäniksen piilopaikka jäi löytymättä ja kytkimme koiran, kun homma ei säällisessä ajassa tuottanut tulosta.
©RH Metsästysneuleen alla voi nähdä jänisjahtiunia
Katlan silmäkulmaan oli osunut jokin risu tai keppi, koska siinä oli turvonnut kohta toisen erän jäljiltä. Siitäkin syystä päätimme lopettaa päivän toiseen, ajottomaksi jääneeseen erään.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Piharusakko

Meillä on Piharusakko. Se ei sinällään ole iso yllätys, kun asumme haja-asutusalueella peltojen läheisyydessä. Ei luultavasti olisi myöskään yllätys, jos ilmenisi, että niitä liikkuu alueella enemmänkin kuin tämä yksi, joka on meidän Piharusakko eli Russakka.
©LubosHouska, pixabay
Alkukesästä se pomppi elämäämme. Ruokailutilan erkkeristä näin sen ensimmäisen kerran natustamassa ikkunan alla apilanlehtiä. Se oli suloinen näky. Lapasen kokoinen jäniksen alku. Koirat riehaantuivat sen nähdessään, ja melskasivat katse kiinnittyneenä metsästyskoiran vietit havahduttavaan ilmestykseen. Poikanen jatkoi tyynesti ateriaansa koirien haukun aiheuttaen vain kevyen korvan kääntymisen.

Kerran näin, kun tuttu kaveri oli jälleen samalla paikalla aterioimassa. Auto lähestyi pihan ohitse kulkevaa tietä pitkin. Pikku rusakko säikähti jostain syystä, ja lähti hurjaa vauhtia takajalat sutien pitkin pyörätietä vastakkaiseen suuntaan. Nauroin vedet silmissä, koska eläin näytti erittäin huvittavalta sivuliirrossa. Kun sain naurun tasaantumaan, näin kun rusakko palasi takaisin samaa reittiä rauhallisesti pomppien ja pysähtyen vakipaikkaansa.

Ei ole kerta tai kaksi, kun olen Piharusakon jälkeen lähes menettänyt raajani. Etenkin nyt pimeän vuodenajan aikana, en todellakaan havaitse sitä ennen koiria. Koirat hajun saatuaan riehaantuvat vetämään remmit kireiksi muutamassa sadasosasekunnissa. Onnekseni (tai epäonnekseni) minulla on napakka ote remmeistä, eivätkä koirat ole ikinä itseltäni karanneet. Kädet sen sijaan ovat joutuneet karaistumaan räjähtäviin vetäisyihin.

Koirat arvostavat sen pipanoita. Toisiaan vahtien ne kilpailevat siitä kumpi ehtii napostella enemmän ennen kuin emännän hermot menevät. Toisinaan tuntuu, että ulkoilun tarkoitus on muuttunut joksikin ihan muuksi. "Asioiden" tekeminen on toissijaista.

Yksi päivä töistä tullessa hämärän jo hiipiessä samanaikaisesti pihaan, näin rusakon odottamassa minua omenapuun alla. Epäilen sen suunnittelevan puun käyttöä tulevan talven aterioille. Se ei tule onnistumaan. Oli mieltä ylentävää hakea sisällä päivän levänneet koirat suoraan rusakon tuoksuiseen pihaan. Olen varma, että mokoma tekee tuon tarkoituksella.

Kaikesta huolimatta oma Russakka on kiva. Se on onnekkaasti selvinnyt jäniksenelämän vaikeimmasta vaiheesta eli kasvanut lapasesta aikuiseksi. Toivottavasti se selviää myös tulevasta talvesta, eikä jää vilkkaasti liikennöidyn alueemme autoliikenteen alle. Omenapuuta en sille kyllä myönnä.


Kuvalähde: LubosHouska, pixabay

maanantai 9. lokakuuta 2017

Peurojen atakki

Viikonloppu ei ollut mitenkään seesteinen, vaan oltiin menossa öitä myöten. Silti ehdittiin lauantai-illalla yhdelle ja sunnuntaina aamupäivällä parille. Ajoeristä siis puhe. Metsästysalueen runsas sorkkaeläinkanta koitui tämän viikonlopun turmioksi (ja toisaalta iloksi*).

Aloitan kertomuksen sunnuntain toisesta hakuerästä, koska se on yksi tämän syksyn verkkokalvoille pysyvästi liimautuneista näyistä. Piirsin siitä jopa kaavion, koska en usko, että kukaan tajuaa muuten millaisen peurapainajaisen kanssa joudun loppukauden öinä heräämään.
Katla oli hakenut toisessa erässä tosi hyvin. Hakuetäisyys koiralla oli lähes 500 metriä, joka alkaa mielestäni olla jo hieman liian pitkäkin, etenkin, kun se olisi ensin saanut tarkistaa meitä lähempänä olleen alueen paremmin. Tätä haun karkkoamista kauemmas ihmeteltiin miehen kanssa, ja lopulta tutkan perusteella siirryimme lähemmäs paikkaa, jossa koira herätteli yöjäljelle.

Mies jäi istumaan autoon, kun siirryin kuulostelemaan yöjäljen selvittelyn etenemistä ulos tien risteykseen. Ihmetykseni oli todella suuri, kun näin peuran loikkaavan oikealla puolellani tiestä yli sille puolelle, missä Katla haukahteli jäniksen jäljille. Katsoin autoa kohti tarkoituksena viitota miehelle, kun näin auton takana liikettä. Yksi peura pomppasi tien yli lohkoon, jossa Katla haki. Sitten tuli toinen... ja kolmas ...ja vielä neljäs! Mies oli jossain kohtaa tajunnut kauhistuneen huitomiseni, ja näki kaksi jälkimmäistä ylittämässä tietä.

Paniikissa kutsuin Katlaa. Mies juoksi toisen tien suuntaan ja minä toisen. Katla lähestyi tutkan mukaan paikkaa, josta neljä peuraa olivat menneet metsään. Kuulin haukun lähestyvän ja muuttuvan kiihkeämmäksi. Kun koira oli 60 metrissä kielsin koiraa. Haukku taukosi, joten uskalsin uudestaan kutsua Katlaa. Se tuli hölmistyneen näköisenä pois metsästä. Kytkin ja kehuin vuolaasti.

Toivon mukaan Katla ei ehtinyt saada jänistä liikkeelle, koska tilanteessa ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kytkeä koira. En ymmärrä, mikä halvattu niitä peuroja vaivasi? Siis mennä nyt samaan lohkoon, jossa koira jo haukkuu. Syke nousi havainnon ja koiran kiireisen kiinnioton yhdistelmässä suuriin lukuihin. Kun koira oli turvallisesti auton takaosassa, uskalsin jo nauraa asialle ja pöyristyneenä pohtia mitä ihmettä äsken juuri tapahtui.

Äkkipikaisen kiinniottotarpeen syy oli se, että lauantaina Katla ajoi kaurista yli tunnin ja sunnuntaina ensimmäisessä erässä ajoeläimeksi löytyi peura. Jälkimmäisestä Katla kyllä tuli itse pois karkoitettuaan eläimen yli 1,5 kilometrin päähän. Huonoja kokemuksia siis oli ennestään kertynyt runsaasti ja tuollainenhan on joka koiran unelma, ajoeläimet suorastaan tarjoutuvat jahdattavaksi. Että semmoinen peurojen atakki koettiin.

Koiraa ei voi kuitenkaan syyttää huonosta hausta tai peurojen haeskelusta. Katla on hyvinkin sitoutunut etsimään jäniksiä, mutta peurakannan ollessa näin suuri, se lähes joka kerta törmää sorkkaeläimiin.

Lauantai-illan kaurisajo hämäsi meitä aika kauan luulemaan, että koira ajaa jänistä. Siinä Katla ei valitettavasti tyytynyt vain karkoitukseen vaan ajeli riehakkaan intohimoisesti pientä sorkkaeläintä. Alla muutama karttakuva kaurisajosta:

Tuossa ensimmäisen ja toisen kuvan välissä oli pitkä hiljainen pätkä. Luultavasti ajoi kaurista ääneti, koska ei koira hukallakaan vaikuttanut olevan. Alku oli perslähdönkaltainen, Katla huusi kimeällä äänellä yhtäjaksoisesti (luulin, että siihen sattui...). Voi olla, että kauris pelästyi niin paljon alussa, että otti vauhdilla runsaasti etumatkaa ja koira hämmentyi jotenkin tästä (?).

Me taas hämäännyimme uskomaan jänikseen, koska eläin teki paluuperiä ja eteni jäniksen tyyppisesti. Ajoa edelsi tarkka yöjälkiselvittely pienellä alueella. Lopulta mies sai ajoeläimestä näköhavainnon tiellä ja pääsi ajon väliin kieltämään koiraa.

Eipä saatu viikonloppuna sitten yhtään jänistä liikkeelle, vaikka hienosti Katlan niitä haki.


* Mies sai kaksi peuranvasaa saaliiksi sunnuntai-illalla kyttäämällä.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Iltapupu

Käytiin vielä sunnuntaina loman päättymisen kunniaksi montulla etsimässä iltapupua. Arvioitiin, että koiralle sallittaisiin hakuaikaa alle puolitoista tuntia, koska syksy alkaa olla jo niin pitkällä, että pimeä tulee jo seitsemän jälkeen. Itse koetin löytää puolukoita, vaikka apajat oli nähtävästi jo käyty tyhjentämässä. Sain tyytyä rippeisiin.

Katla sen sijaan ei tyytynyt, vaan lyhyehkön haun jälkeen (noin 20 minuuttia) löysi metsäjäniksen ajettavaksi. Lähes herättelemättä tuo lähti liikkeelle, mikä saattoi johtua ajankohdasta. Tuoreita jälkiä tuskin oli, mutta illalla jänikset yleensä ovat herkemmässä lähtemään liikekannalle.
Ajon lähtiessä olin noin 500 metrin etäisyydellä, koska siirryin puolukkapaikalle Katlan haun aikana. Mies oli sen sijaan aika lähellä paikkaa, josta koira irtosi viimeiseksi hakuun. Ajo meni miehen ohi näköetäisyydeltä, mutta vaikka mies näki koiran, niin jänistä hän ei päässyt näkemään.

Itse siirryin metsäuralle parempaan passiin, kun ajo siirtyi lähemmäs omaa sijaintia. Myöhästyin hieman, tullessani paikalle jänis kiiti saman tien sivuluisussa poispäin minusta tietä pitkin. Katla saapui samaan paikaan noin kaksi minuuttia jänistä jäljessä, ja hienosti ajoi tuoretta hajua metsäuraa seuraten. Olin iloinen havainnosta, vaikken ehtinyt kuvata nopeaa eläintä (tai sain kyllä kuvan, mutta siinä näkyy epätarkka jäniksen peräpää noin 100 metrissä).
Jäin hetkeksi seuraamaan ajon etenemistä paikalleni. Kuka siinä nyt jotain puolukoita jaksaa poimia, kun jahti käy vieressä kuumana? Paikalla olo kannatti, näin sivusilmällä kuinka jänis hyppäsi montun puolelta metsään reilun 100 metrin päässä minusta. Sitä en sitten enää nähnyt, miten jänis palasi takaisin montun puolelle. Koiran hukan selvittyä oli ilmiselvää, ettei jänis ollut enää sillä puolella, jota itse tähyilin. Katlalle tuli siis todella pitkä hukka (reippaasti yli 15 minuuttia), mutta hienosti koira sen selvitti, vaikka ohjaaja pyrki usuttamaan ihan väärälle puolelle uraa.
Vaikean hukan jälkeen ajo kulki taas reippaalla haukulla. Reilun tunnin ajon jälkeen metsä alkoi hämärtyä uhkaavasti, ja päätettiin kytkeä koira. Onneksi päästiin ajon väliin ja saatiin Katla napattua kiinni noin klo 19:15.

Kannatti lähteä marjaan.