Korppulumi

Ensin sitä ei ole olenkaan ja sitten sitä tulee kilotolkulla. Puhun siis lumesta, joka herättää keskustelua riippumatta siitä, onko sitä ja jos on, niin kuinka paljon ja missä olomuodossa.

Tämä syksy on hyvin tyypillinen lumitilanteen suhteen. Oikeastaan lunta ei ole ollut muutamaa lyhyttä parin päivän jaksoa lukuunottamatta. Vettä sen sijaan ollaan saatu. Takana on viikkoja joina joka ikisenä päivänä satoi. Toisinaan vain hieman, mutta yleensä erittäin runsaasti.

Siispä viime viikon lumituisku ilahdutti meitä. Vihdoinkin mahdollisuus nähdä maastossa jälkiä ja ehkä ylösototkin hieman helpottaisivat. Mutta katin kontit. Ensin lämpötila nousi ja sulatti lumen pehmoiseksi loskaksi. Sitten pakasti aamuksi. Lunta se korppulumikin on, mutta koiranomistajana tiedän valitettavan hyvin, mitä se tarkoitaa koiran tassuille.

Onneksi lähempi tarkastelu osoitti, ettei korppulumi ollut ihan pahinta mahdollista. Siinä oli karkea pinta, muttei vielä selvää jääkuorta. Paikoitellen lumi oli kovempaa, mutta metsässä varvut ja muu kasvusto pehmittivät lunta. Päätettiin laskea Katla lyhyeksi eräksi maastoon ja mahdollisuuksien mukaan tarkistaa tassujen tila.

Kaksi ensimmäistä lenkkiä jäivät tyhjiksi, mutta kolmannesta koira löysi jotain haisteltavaa. Jälkikentän selvittelyn venyessä, koira kävi jopa välissä tarkistamassa meidän sijainnin. Me tarkistimme sen tassut, jotka olivat ehjät vaikka punottivat hieman.

Jälkien äänetön selvittely keskeytyi, kun koira yhtäkkiä ulvahteli ja välittömästi lähti palaamaan luoksemme. Päättelimme, että oli luultavasti törmännyt hirveen/hirviin maastossa. Koska kahden tunnin hakuaika oli tässä kohtaa käytetty, kytkimme koiran tuloksettomasta työstä. Katlan tassut olivat säilyneet ehjinä ja koska emme luottaneet tuuriin päätimme lopettaa jahtipäivän tähän (tosin menimme vielä makkaranuotiolle Äijävuorelle).

Eli ajottomuus täällä jatkuu edelleen. Koiran työssä ei ollut selkeästi mitään moitittavaa, mutta ylösottoon ei vaan silti päästä. Ei millään.

Jotta teksti ei menisi täysin synkistelyksi, kerron Pihkan lauantai-illan jäljestyksestä. Mies ampui kyttäämällä peuranvasan, joka hyvän laukauksen jälkeen oli siirtynyt lyhyen matkan metsän puolelle. Ei koiralle tästä mitään pitkää jäljitystä saatu ja todennäköisesti tämä olisi ilman koiraakin löytynyt, mutta mies kävi kuitenkin hakemassa Pihkan harjoittelemaan oikeaa tilannetta varten.

Hyvin jälki oli selvinnyt ja Pihka oli nauttinut työstä koko pienen basssetin olemuksellaan. Vielä kotiin palatessaan se näytti tärkeältä ja omahyväiseltä. Se on meidän pieni suurriistavirka-apu.

Onko tämä Katla?

Kesätauko on tehnyt hyvää Katlalle. Tänään oli ilahduttavaa seurata koiran työtä Ilveskallion maastossa. Katlan hakuetäisyys on mielestäni riittävä, 100-400 metriä. Kylmähaun aikana koira kävi näyttäytymässä kerran, mutta jatkoi hakua välittömästi.

©RH Katla selvittää hukkaa

Me joimme kahvia ja syyttelimme toisiamme kotiin unohtuneista eväsleivistä. Aamupalaksi tarkoitetut leivät olivat epähuomiossa jääneet jääkaappiin. Reppuun oli eksynyt varaevääksi suklaapatukka, jonka söimme pahimpaan nälkäämme puoliksi. Onneksi kahvia sentään oli.

Kauan ei tarvinnut puuttuneita leipiä surra, kun Katla sai noin 350 metrin päästä ylös jäniksen ilman ennakoivaa herättelyä. Koira oli ollut irti vajaa puoli tuntia. Katlaa ei haun suhteen tarvitse häpeillä, vaan päinvastoin, alan varovaisesti olla siitä hyvin ylpeä. Ainoastaan yöjäljen löydyttyä toivoisin Katlan sen merkkaavan jotenkin. Syynä odotukseen on varmasti Pihka, jonka tyyliin kuuluu hyvin meuhkaava yöjälkikäytös. Toisaalta, jos Katla haukkuu, se tarkoittaa, että ylösotto on tapahtunut tai tapahtuu sekuntien sisällä ensimmäisestä äänestä.

Ensimmäinen hukka koiralle tuli heti jäniksen tehtyä ensimmäisen kierroksen täyteen. Ensin Katla teki kaksi napakkaa lenkkiä jäljen päättymiskohtaan. Kun poistumisjälki ei näin löytynyt, koira alkoi selvittää paluuperien mahdollisuutta. Tässä hukan selvityksessä Katla jää mielestään niin paljon jälkeen jäniksestä, että vaikka jälki löytyykin, niin sitä seurataan hetki ääneti, kunnes koira saavuttaa taas tietyn etäisyyden ajettavaan ja haukku alkaa. Alan oppia tutkasta näkemään, milloin koira löytää uudelleen jäljen ja "ajaa", vaikkei anna vielä ääntä. Tänäänkin ajoi yli 200 metriä ääneti ensimmäisen hukan selviämisen jälkeen. Kokeissa ei tällaista ääneti menemistä arvostella ajona ja minuutteja ei niistä pätkistä kerry.

Kaksi lenkkiä koira pysyi jäniksen perässä suhteellisen vähillä vaikeuksilla. Kolmas kierros oli jo melkoisen takkuavaa menoa ja lopulta koira kadotti jäniksen jäljet kokonaan. Katla kytkettiin kenraalihukalta ennen kahdeksaa, kun lämpötilakin oli kivunnut jo yli 15 asteeseen. Ajominuutteja koiralle taisi hukat vähennettynä tulla reilut 30 minuuttia. Ajettavaa emme tänään nähneet, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä päätellen ajosta, kyseessä oli metsäjänis.

©RH Lyhytkin "ajopäivä" väsyttää

Kasvattajalle esitin kuva-arvoituksen oheisen kartan muodossa ja kysyin humoristisesti "Onko tämä Katla?". Ollaan todella iloisia ja onnellisia Katlan kehityksestä jänistä ajavana koirana.

Hurjin kauden aloituksemme

Piti vetää henkeä lähes kaksi vuorokautta, ennen kuin olin valmis kirjoittamaan kauden ensimmäisestä jahtipäivästä. Lauantaina kello 4.15 herätyskellon vaativa ääni pakotti nousemaan epäinhimilliseen aikaan. Termari täytettiin kahvilla ja silmät vielä lähes umpeen muurautuneina lähdimme ajamaan kohti jänismaastoa. Aamupala oltiin päätetty nauttia vasta metsässä, koska yölläkin lämpötila oli seitsemässä asteessa ja arvioituna noin yhdeksään mennessä lämpöasteet olisivat kivunneet koiralle liian korkeiksi (yli 15 astetta), joten siksi lähdimme kiireellä maastoon.

Kauden ensimmäiseksi maastoksi oli valittu Pahka-alho. Katla laskettiin irti hieman ennen kuutta. Ihmisen näkökulmasta hetki on aina yhtä juhlallisen tuntuinen. Pitkän kesätauon jälkeen tuntuu sykähdyttävän riemukkaalta irroittaa panta koiran kaulasta ja kuiskata koiralle "Haeppa pupu". Ja nähdä, kuinka koira syöksyy aamuhämärän metsän uumeniin tekemään sitä, mitä se rakastaa kaikkein eniten. Koira tuskin erottelee ensimmäistä kertaa yhdennestätoista, samalla riemulla se aina tuntuu metsään katoavan.

Katlan hakiessa jäniksen jälkiä, me joimme aamukahvit ja söimme leivät. Koira teki kaksi laajempaa kylmähakulenkkiä, jonka jälkeen alkoi selvittää alueelta löytyneitä jälkiä. Eivät tainneet kovin voimakkalta haista, koska aika turhautunutta työskentely oli. Yöjäljen löytymisen jälkeenkin teki muutaman laajemman lenkin täysin eri suuntaan ihan kuin olisi yrittänyt siten löytää jotain tuoreempaa hajua. Ei löytynyt, joten palasi selvittämään samaa yöjälkeä uudelleen.

Metsä oli rutikuiva, joten selvittely oli varmasti hankalaa. Siirryimme koiran perässä noin tunnin haun jälkeen. Olin tyytyväinen koiran työskentelyyn ja en olisi enää ajoakaan välttämättä odottanut. Koiran sinnikäs työskentely kuitenkin palkittiin. Kun hakuaikaa oli kulunut yhteensä 1 h 40 minuuttia koira sai jäniksen ylös noin 250 metrin päästä meistä. Heti lähdössä jänis ohitti meidät noin 60 metrin päästä, mutta peitteisemmän alueen vuoksi ei saatu näköhavaintoa eläimestä.

Ensimmäiseltä lenkiltä tullessaan metsäjänis ohitti meidät vain 15 metrin etäisyydeltä, kun palasi kohti makuupaikkaansa. Se oli todella tumma väriltään ja todennäköisesti alkukevään poikanen (nyt jo täysikokoinen). Katla selvitti sillä hetkellä ensimmäistä hukkaansa, johon koiralta tuhraantui reilu viisi minuuttia. Koira oli meidät ohittaessaan melkein kymmenen minuuttia jänistä jäljessä. Harmittavaa on edelleen Katlan tiukkuus. Koira haukkui todella laimeasti hukan selvittyäkin ja meidät ohittaessaan ajoi mykkänä ilman ääntä. Todella toivoisin, että Katla hieman vanhemmiten löystyisi.

Satunnaisesti se paukuttaa sarjahaukkua ja sitten seuraa melko pitkä hiljaisuus. Voi tietty olla, että keli oli hyvin vähähajuinen, mikä vaikutti jo muutenkin tiukkaääniseen koiraan.

Tiukkaäänisyys saattoi olla yksi syy siihen, että koira pääsi yllättämään jäniksen. Nimittäin seuraavaksi tapahtui jotain sellaista, mitä ei ennalta olisi voinut aavistaa. Puoli tuntia ylösotosta Katla otti jäniksen kiinni. Vain jäniksen huuto paljasti, mitä oli tapahtunut. Ensin emme uskoneet korviamme ja luulimme, että koiralle oli tapahtunut jotain. Aika pian mies kuitenkin kokeneempana arvasi tilanteen ja lähdettiin paikkaan, johon koira tutkan mukaan oli jäänyt aloilleen.

Katla siis otti jäniksen kiinni ja tappoi sen. Miehen paikalle tullessa ei ollut muuta tehtävissä, kuin ottaa koira kiinni ja tarkistaa, ettei jänis kärsi. Meillä ei ollut edes puukkoa mukana, kun tarkoitus oli vain harjoittaa koiraa, ei metsästää. Jänistähän ei edes saa metsästää kuin vasta 1.9. alkaen, mutta koiran saa laskea 20.8. metsään irti. Täysin laillisesti siis oltiin toimittu, vaikka järkytyimme tilanteesta. En vieläkään oikein käsitä, miten se tapahtui. Katla tietysti oli julmetun iloinen ja kiihtynyt saaliistaan, eikä sitä siitä olisi voinut rankaista. Emme kyllä palkinneetkaan, vaan melko eleettömästi koetimme tilanteen hoitaa.

©TU Katla, jäniksen surma?

Sen verran sykettä nostattava alku tälle kaudelle, että sunnuntain pyhitimme levolle. Mitä loppukausi mahtaa tuoda mukanaan?

Kylmähakua

Torstaina satoi ensilumi märkänä ja hohtavan valkoisena. Vaikka lumen tulon ja metsästyspäivän väliin jäikin yksi päivä, oli todella epätodennäköistä löytää merkkejä jäniksistä. Valitsimme maastoksi Ilveskallion ja odotimme aamukymmeneen ennen koiran irtilaskua, koska yöllä pakkanen oli tehnyt maasta melko rapsakan (loppujen lopuksi maa ei kuitenkaan ollut niin korppu, kuin millaiseksi sen illalla arvioimme).

©RH Katla ihmettelee saukon hajuja

Jälkiä emme löytäneet, mikä ei yllättänyt. Jänikset ovat yleensä todella säikkyjä ensilumen aikaan. Muutamat peuran jäljet nähtiin ja kielsin koiraa, kun se niitä haisteli. Katla teki mielestäni erittäin hyvää kylmähakua, parhaimmillaan 200-300 metrin etäisyyksiin asti. Keskimäärin hakulenkki oli 100 metriä. Koira haki melkein puolitoista tuntia ennen kuin löysi vanhat, ehkä lumisateen aikaiset jäljet (jälkiä ei näkynyt, mutta koiran käytöksestä pääteltiin riistaksi jänis). Työskenteli tiiviisti ilman herättelyä (vanha jälki ei kuumentanut haukkuun asti), muttei erinomaisesta yrityksestä huolimatta saanut sitä ylös. Päätettiin, että keli on niin paha, että autetaan ylösottoa ja kuljettiiin alue metelöiden läpi. Ei auttanut. Liian tiukassa oli. Harmitti koiran puolesta, kun haku oli tosi hyvää ja olisi ansainnut ylösoton ja ajonkin siitä.

Lopulta luovutettiin ja päätettiin siirtyä toiseen erään eri maastoon. Valitettavasti tästä maastosta löytyi riesaksi asti sorkan jälkiä ja hieman kylmäsi löysätä koira sellaiseen maastoon viime viikkojen huonojen peurakokemusten vuoksi.

Katla teki pari laajaa lenkkiä maastoon, muttei niiltä löytynyt tuoreita hajuja. Joimme odotellessamme kahvit auton vieressä. Yhtäkkiä koira palasi kovaa vauhtia auton luokse tohkeissaan ja haukahtikin siinä kerran. Päätimme mennä tarkistamaan, mikä Katlaa oli hämmentänyt maastossa. Kytkin koiran ja menimme paikkaan, josta koira oli palannut auton luokse. Löysimme noin sadan metrin päästä järven rannalta saukon jäljet. Se oli uinut rantaan ja noussut maihin ja sukeltanut muutamien metrien jälkeen takaisin järveen. Katla oli todennäköisesti nähnyt eläimen (tassunjäljet näkyivät muutaman metrin päästä saukon jäljistä). Päästin koiran uudelleen irti ja annoimme sen vielä hakea hetken.

Tänään harjoiteltiin pääasiassa kylmähakua ja luoksetuloa. Kytkin koiran noin kolmen tunnin aikana viisi kertaa. Lisäksi erityistä tyytyväisyyttä ja pientä mielenrauhaa saavutettiin, kun Katla ei lähtenyt peuran tuoreille jäljille, joita maastossa oli runsaasti. On helpottavaa, että peura-ajo-ongelma kehittyy vain silloin, jos koira törmää eläimiin maastossa. Jos se innostuisi jo niiden jäljistä voimakkaasti, tänään oltaisiin saatu kuulla raikuvaa sorkka-ajoa. Onneksi näin ei ollut.