Viimeinen jahtiviikonloppu

Nyt se on loppu. Nimittäin jänismetsästyskausi. Oltiin viimeisenä viikonloppuna molempina päivinä metsässä. Alku tuntui toivottomalta jahtionnen osalta, mutta lopulta sitkeä yritys palkittiin.

©RH Pihka ja metsäjänis

Lauantaina olimme kahdestaan miehen ja Katlan kanssa Rihtniemessä. Keli oli ankara koiran tassuille, vaikka korppulumen päälle olikin satanut pehmeää pakkaslunta. Katla työskenteli hienosti ja sai noin puoli tuntia heräteltyään jäniksen liikkeelle. Ajo lähti kiivaana perslähtönä ja jänis kimposi lähes kilometrin päähän ennen kuin rauhoittui tekemään ensimmäiset huijauksensa. Ajo kaartoi takaisin, mutta makuun lähistö koitui Katlalle ylivoimaiseksi selvittää. Lopulta lähdin kytkemään koiraa kenraalihukalta. Tassut olivat veressä, joten lopetimme päivän lauantain osalta jo aamupäivällä. Vähän kyse oli hätävarjelun liioittelusta, sillä kotona tassut tarkastettiin paremmin ja niissä ei ollut näkyvästi halkeamia tai vaurioita. Onneksi, koska sunnuntaille oli sovittu porukkajahti.

 

Joku voi jo ihmetellä kuvissa näkyvää koiraa, joka ei ole Katla. Pihkastahan sanoin jo pari viikkoa sitten, että koska sillä alkoi juoksu, sen metsästyskausi päättyi. Silloin oletin, että koira aloittaa railakkaan pöhköajan, niin sanotusti kaikilla herkuilla. Joistain syystä Pihkan juoksu on kuitenkin ollut hyvin laimea. Sillä ei ole ollut selkeitä juoksun oireita, jollei muutamaa veritippaa ja satunnaista nuolemista lasketa. Katlan tassuvaivat yllyttivät ottamaan myös Pihkan mukaan; varalle.

Katla vietiin aamulla Palometsään. Passit viritettiin otollisiin asemiin ja laskettiin koira irti. Aika pian kuultiin herättelyä ja toinen passimiehistä vinkkasi tuoreista jäljistä. Sinne koira lähtikin, mutta valitettavasti harhaantui tien toiselle puolelle, jonne jänis oli tehnyt runsaasti yöjälkeä. Kuultiin melkoisen paljon herättelyä, mutta ajo ei lähtenyt. Lopulta yli tunnin turhan herättelyn jälkeen koira palasi tielle ja ohjattiin toiselle puolelle. Siinä ei sitten mennyt kuin hetki, kun Katla komensi jäniksen jalkeille. Heti lähdössä toinen passimies teki havainnon metsäjäniksestä.

Joutkorven suossa jänis yritti eksyttää koiraa erittäin pienellä alueella. Lopulta mies kävi maaston puolella, jotta jänis hieman laajentaisi aluetta. Valitettavasti ajo siirtyi väärään suuntaan ja jänis teki tiellä paluuperät, jotka koira selvitti. Lopulta pahempi hukka tuli Enäjärven rantakaislikkoon, josta koira lähti palaamaan itse takaisin tielle.

Otimme koiran kiinni ja lähdimme makkaranpaistoon. Katlan tassut olivat tämän noin kolmen tunnin jahdin jälkeen ihan hyvässä kunnossa.

Koska haluttiin kokeilla seuraavaksi rusakkojahtia, koiraksi valittiin Pihka. Kuumat yöliset jäljet olivat tiedossa, joten sijoitettiin passit ja tiputettiin koira jäljille. Aika pian ensimmäiset haukahdukset raikuivatkin, mutta jostain syystä koira palasi takaisin ja lähti ajamaan jälkiä väärään suuntaan! Ensin uskoin koiraa ja ajattelin, että tuoreempia jälkiä ei vaan erota koiran jälkien sotkiessa ne, mutta kun kävelin koiran perään, oli pakko lopulta myöntää, että koira ajaa paluujälkeä. Voi paska. Tässä vaiheessa pidin "juoksuisen" nartun käyttämistä metsällä päivän huonoimpana ideana.

©RH Jäniksen jälkiä

Kävelin koiran perään "hukalle". Onneksi Pihka vaikutti itsekin tajunneen, etteivät jäljet muutu tuoreemmiksi, vaikka niitä seurasikin, ja antoi ottaa kiinni.

Pihka sai uuden mahdollisuuden, vaikkei se sitä mielestäni ansainnutkaan. Äijävuoren rinteellä oli yöllinen syönnöspaikka, jonne Pihka seuraavaksi usutettiin. Runsaalla herättelyllä ja "lievällä" koiramiehen avustuksella jänis saatiin liikkeelle.

Ajo kulki mahtavasti. Siinä suhteessa Pihka on mainio metsästyskaveri. Kiihkeän raikuvaa ajoa oli ilo kuunnella. Koiran haukku oli tiheää ja jäi soimaan korviin. Ajovarmuus on Pihkan paras meriitti, jota koira esitteli kauden viimeisinä hetkinä ylpeänä.

Kaikki passit olivat hyvissä paikoissa. Jännityksellä seurasin koiran kulkua tutkasta. Ensimmäisellä kierroksella jänis ja koira ohittivat jokaisen passin hyvin läheltä. Toinen kierros mentiin osittain samaa reittiä kuin ensimmäinen, mutta päinvastaiseen suuntaan. Siinäkin käytiin hyvin lähellä yömakausta ja miehen passia.

Sitten kuului laukaus. Suunnasta osasin päätellä ampujan. Tutkasta näin, kun koira saapui haukkuen olettamalleni ampumapaikalle ja jatkoi siitä noin 50 metriä. Siihen Pihka pysähtyi.

Koska jänis juoksi vielä laukauksen jälkeen, ampuja oli hieman epävarma osumasta, mutta tutkan kautta katsottuna oli selvää, että saalista oli saatu. Pihka ehti hetken tiheämässä maastossa nyhtää omimaansa saalista. Ampujan tullessa kaadolle, koira luovutti kiltisti saaliin hänelle.

Viimeinen jahtiviikonloppu on takana. Ihan kuin kausi olisi vasta hetki sitten alkanut ja nyt se taas on ohitse. Nyt on sellainen olo, että voisin nukkua aika kauan.

©RH Katla lepäilee auton takaosassa

"Se meni ladon alle"

Itseäni on aina jollain tasolla huvittanut metsästyskertomukset, jotka päättyvät lausahdukseen: "Se meni ladon alle". Olen kuullut sen lounaisrannikolla asuvan suusta "Se men lado all" ja savolaisittain muotoiltuna: "Se on männö laon alle" (korjatkaa, jos muistan väärin). Sanonta toki kuuluu murrealueesta riippuen hieman eri tavalla, mutta sanoma on silti selvä: Jahti loppui ylitsepääsemättömään esteeseen, kun riista päätti piiloutua.

©RH Pihka tuomarina maastossa

Olemme välttyneet omakohtaisilta kokemuksilta, mitä tulee siihen, että riista hakeutuu tämän tyyppisesti piiloon kesken jahdin. Siksi ladon tai muu suojan alle menevä riista on tuntunut suhteellisen kaukaiselta vaihtoehdolta. Yleisempi on kenraalihukka, jolloin koira kadottaa riistan jäljet eikä enää kykene löytämään niitä uudelleen edes pidemmän ajan kuluessa.

Keli rannikolla on murheellinen. Tarjolla on pimeää, tuulista tai märkää säätä, yleensä nämä kaikki toisiinsa yhdistäen. Vettä on satanut yhtämittaisesti lähes kolme viikkoa. Jos metsä olisi tiskirätti, sillä ei kannattaisi yrittää kuivata mitään edes kunnon rutistuksen jälkeen. Metsäojat tulvivat yli äyräiden ja suopohjainen maasto yrittää vohkia varomattomalta kulkijalta saappaat imaisemalla ne sisuksiinsa. Yksikään itseään kunnioittava riistaeläin ei liikahda metriäkään, jos jurottaminen suojaisessa paikassa on vaihtoehtona. Näissä olosuhteissa tarvitaan koiralta vahvoja hakuominaisuuksia ja jääräpäistä sinnikkyyttä ylösoton onnistumiseksi.

Katla pääsi jo perjantaina maastoon, mutta Punnansuossa otettu erä jäi tyhjäksi. Yhden peuran koira pelästytti liikkeelle ja ajoi sitä pari minuuttia. Onneksi nämä peura-ajot jäävät sillä poikkeuksetta karkoitustyyppisiksi.

Lauantaina valitsimme maastoksi Ilveskallion, koska keli oli kurja ja ajattelimme, ettei koiran mahdollisuuksia ainakaan maastovalinnalla kannata heikentää. Tämä taisi olla syksyn neljäs kerta Katlalla tässä maastossa. Kaksi kertaa jänis on saatu liikkeelle (ajo 1 ja ajo 2). Vain kerran ollaan jääty ilman ylösottoa.

Katla haki tutussa maastossa reippain ottein. Haussa eteni yli 400 metriin meistä ja siirryimme koiran perässä lähemmäs sitä. Vettä ripsautteli ja istuimme kuusien suojaamassa rinteessä. Myös Pihka oli mukana maastossa. Kuultiin muutama herättelyhaukahdus, kun jäniksen yöllinen syönnöspaikka löytyi. Sen jälkeen Katla jatkoi ääneti työskentelyä.

 

Kauan ei tarvinnut odottaa, kun koira sai jäniksen ilman ennakoivaa herättelyä ylös. Taisi äänestä päätellen nähdä jäniksen lähdössä. Jänis ohitti meidät alle sadasta metristä heti ajon käynnistyttyä. Ensimmäinen kierros oli lyhyt. Kieppiin tuli matkaa tuli varmaan noin 600 metriä. Toisella kierroksella samasta kohtaa ohi meistä, mutta teki pitkän piston maastoon tulosuuntaamme. Katla ajoi ääneti pätkän tieltä takaisin tultaessa. Loppuosuus mentiin samaa jälkeä kuin ensimmäisellä kierroksella.

Kolmannen kerran jänis meni taas samasta kohtaa ohitsemme, mutta tällä kertaa kaartoi Ilveskallion rinteille ja sieltä pohjoiseen. Emme nähneet jänistä kertaakaan, koska pidimme sijaintimme, jottemme häiritsisi ajon kulkua. Läheltä se meidät kolme kertaa ohitti ja varmasti tiesi tarkasti paikkamme.

Kun jänis ei saanut eksytettyä Katlaa jäljiltä paluuperillä metsäuralla, se vaihtoi suunnan Ekin perämetsän tielle, jota pinkoi yli 700 metriä asvaltoidulle Rantatielle asti. Tässä kohtaa meidän hermot pettivät passissa ja mies lähti autolla varmistamaan, ettei koira jää isommalla tiellä auton alle. Jänis oli tehnyt ovelan tempun. Se oli ensin juossut asvalttitielle asti ja sieltä tehnyt paluuperät tullen tietä pitkin takaisin lähes makuupaikoilleen asti. Sieltä Katla nappasi sen taas ajoon, mutta edeten vain noin 150 metriä ennen kuin koira jäi haukkumaan paikoilleen. Ja lopulta vaieten kokonaan.

Seurasin koiran työtä tutkan kautta ja ensin mieleen tuli "Ei kai se saanut sitä kiinni!". Lähdin välittömästi tarpomaan Pihka hihnassa kohti Katlaa. Vetinen litinä vaan kuului, kun siirryimme maastossa noin 300 metriä. Kun tulin Ekin perämetsän tielle, näin Katlan liikkuvan noin 60 metrin etäisyydellä itsestäni. Sain sen kutsumalla tulemaan luokseni ja kiinni. Verta ei näkynyt, mutta ajateltiin miehen kanssa käydä vielä tarkistamassa paikka, jossa Katla haukkui paikoillaan useita minuutteja.

Heti paikalle saapuessamme oli selvää, mitä oli tapahtunut. Pellon reunassa oli kaksi vanhaa latoa, joiden alle jänis olisi mahtunut, muttei Katlan kokoinen koira. "Se meni ladon alle", totesin huojentuneena ääneen ja nauratti tämä itsestäänselvä repliikkini. Vettä satoi kaatamalla ja palasimme autoon.

Koska olimme jo läpimärkiä, päätimme käydä nopeasti tarkistamassa vielä toisen maaston. Koskenmetsän jäniskantaa ei olla tänä syksynä tutkittu. Katla haki vähän mielenkiinnottoman oloisesti, mutta irtosi kuitenkin hakuun. Jotain heräteltävää koira löysi, mutta puolentoista tunnin haun jälkeen otin koiran kiinni, kun tuli tuloksettomalta hakulenkiltä luokseni.

Onko tämä Katla?

Kesätauko on tehnyt hyvää Katlalle. Tänään oli ilahduttavaa seurata koiran työtä Ilveskallion maastossa. Katlan hakuetäisyys on mielestäni riittävä, 100-400 metriä. Kylmähaun aikana koira kävi näyttäytymässä kerran, mutta jatkoi hakua välittömästi.

©RH Katla selvittää hukkaa

Me joimme kahvia ja syyttelimme toisiamme kotiin unohtuneista eväsleivistä. Aamupalaksi tarkoitetut leivät olivat epähuomiossa jääneet jääkaappiin. Reppuun oli eksynyt varaevääksi suklaapatukka, jonka söimme pahimpaan nälkäämme puoliksi. Onneksi kahvia sentään oli.

Kauan ei tarvinnut puuttuneita leipiä surra, kun Katla sai noin 350 metrin päästä ylös jäniksen ilman ennakoivaa herättelyä. Koira oli ollut irti vajaa puoli tuntia. Katlaa ei haun suhteen tarvitse häpeillä, vaan päinvastoin, alan varovaisesti olla siitä hyvin ylpeä. Ainoastaan yöjäljen löydyttyä toivoisin Katlan sen merkkaavan jotenkin. Syynä odotukseen on varmasti Pihka, jonka tyyliin kuuluu hyvin meuhkaava yöjälkikäytös. Toisaalta, jos Katla haukkuu, se tarkoittaa, että ylösotto on tapahtunut tai tapahtuu sekuntien sisällä ensimmäisestä äänestä.

Ensimmäinen hukka koiralle tuli heti jäniksen tehtyä ensimmäisen kierroksen täyteen. Ensin Katla teki kaksi napakkaa lenkkiä jäljen päättymiskohtaan. Kun poistumisjälki ei näin löytynyt, koira alkoi selvittää paluuperien mahdollisuutta. Tässä hukan selvityksessä Katla jää mielestään niin paljon jälkeen jäniksestä, että vaikka jälki löytyykin, niin sitä seurataan hetki ääneti, kunnes koira saavuttaa taas tietyn etäisyyden ajettavaan ja haukku alkaa. Alan oppia tutkasta näkemään, milloin koira löytää uudelleen jäljen ja "ajaa", vaikkei anna vielä ääntä. Tänäänkin ajoi yli 200 metriä ääneti ensimmäisen hukan selviämisen jälkeen. Kokeissa ei tällaista ääneti menemistä arvostella ajona ja minuutteja ei niistä pätkistä kerry.

Kaksi lenkkiä koira pysyi jäniksen perässä suhteellisen vähillä vaikeuksilla. Kolmas kierros oli jo melkoisen takkuavaa menoa ja lopulta koira kadotti jäniksen jäljet kokonaan. Katla kytkettiin kenraalihukalta ennen kahdeksaa, kun lämpötilakin oli kivunnut jo yli 15 asteeseen. Ajominuutteja koiralle taisi hukat vähennettynä tulla reilut 30 minuuttia. Ajettavaa emme tänään nähneet, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä päätellen ajosta, kyseessä oli metsäjänis.

©RH Lyhytkin "ajopäivä" väsyttää

Kasvattajalle esitin kuva-arvoituksen oheisen kartan muodossa ja kysyin humoristisesti "Onko tämä Katla?". Ollaan todella iloisia ja onnellisia Katlan kehityksestä jänistä ajavana koirana.

Katla on kotona

Viikonloppu on ollut rankka, mutta tapahtumarikas. Haimme viimein Katla-pennun kotiin.

©RH Vainukorven Catla

Pihkalla oli perjantaina DRAJ-koe Karvialla, joten herätyskello soi aikaisin aamulla, ennen viittä. Ehdimme paikalle hieman turhan kiireisellä aikataululla. Kuitenkin ihan ajoissa kuulemaan ylituomari Timo Nurmiluodon puhuttelun klo 8.00. Tämä koe oli Basset Cup -osakilpailu. Kokeeseen osallistui vain kolme koiraa, kaksi avoimen luokan ja yksi voittajaluokan koira. Pihka siis toinen avoimen luokan koirista. Saimme maaston läheltä, jonne ajoimme tuomari kyydissämme.

Pihka vaikutti innokkaalta ja lähti tekemään melkein heti lenkkiä lähimaastoon (kävelimme ensin koira kytkettynä metsän puolelle tieltä, ja vasta siellä Pihka päästettiin irti). Havaitsimme tuorehkoja jäniksen jälkiä (edellisyötisiä ja osa myös vanhempia), joten maasto oli todella lupaava. Ei mennytkään pitkään, kun kuulimme ensimmäiset haukahdukset. Ajo ei silti oikein tuntunut käynnistyvän. Haukkutiheys oli vain 20-30 haukkua/minuutissa. Lisäksi haukku taukosi tasaisen usein, eikä koira edennyt maastossa. Tulkitsimme kuitenkin ajon alkaneeksi ja näimme myös tuoreita jälkiä maastossa. Pihka kuitenkin hukkasi ajettavan ja lopulta tuomittiin kenraalihukka.

En raportoi tällä kertaa tarkemmin koetuloksesta, koska lähdimme ajamaan kohti Iisalmea heti kokeen päätyttyä osaltamme. Sen verran lähtiessä oli selvää, että tulos oli AVO0, koska ajoaika ei olisi mitenkään riittänyt parempiin pisteihin. Tuomarin koeselostuksen ja pisteet saan tietooni vasta jälkikäteen. Koe tapahtumana oli kuitenkin hieno. Järjestelyt oli hoidettu moitteettomasti ja koepaikka erinomainen. Harmi, ettei Pihka olosuhteista huolimatta tällä kertaa onnistunut kokeessa.

©RH Karvian metsästysseuran maja

Katlan hakureissusta mieleeni jää varmasti päällimmäisenä hirmuinen ajokeli. Lunta tuiskutti ja jo maassa ollut lumi pölisi vastaantulijoiden kohtaustilanteissa niin, ettei hetkeen näkynyt tietä ollenkaan. Jännitin koko ajomatkan niin paljon, että verensokerit olivat yli kymmenen arvoilla koko loppupäivän. Vaikka söin matkan aikana tuskin mitään, niin pistämäni ateriainsuliini ei onnistunut laskemaan koholla olevia arvoja. Olo ei ollut kovin kehuttava, kun pääsimme lopulta perille. Onneksi palkinto oli suuri. Katla kahden muun sisaruksensa (Coitos ja Cuura) kanssa otti meidän vastaan pentumaisen riehakkaalla ilolla. Pihka järkyttyi ja kuola leuasta tippuen pakeni pentuja. Onneksi se pääsi lepäämään erilliseen huoneeseen, mikä rauhoitti hieman tilannetta.

©RH Vainukorven Coitos, Catla ja Cuura

Kotiin lähdimme vasta yön yli nukuttuamme. Vaikka tämä kolmen kopla kovasti yrittikin häiritä uniamme, olimme niin väsyneitä, ettei yöllinen kiljuminen paljon havahduttamista lukuunottamatta vaikuttanut. Oikeastaan lähtö viivästyi iltapäivään, koska emme mitenkään malttaneet jättää Kotikylää taaksemme. Lopulta ajoimme koko reilun 500 kilometrin matkan pimeässä saapuen kotiin noin yhdentoista aikoihin.

Ei sittenkään kelvoton

Melkein jätin tänään kirjoittamatta, mutta koska päivän anti olikin aivan toisenlainen kuin olisi uskonut, niin on ihan pakko kirjata tapahtumia muistiin. Otimme siis tälle viikonlopulle myös toisen ajopäivän. Tällä kertaa maastovalinta osui Kanersuohon, jonka tien toisen puolen haravoimme ensin tuloksetta. Pihka päästettiin irti suunnilleen samoihin aikoihin kuin eilen, mutta tunnin tuloksettoman haun jälkeen kytkin koiran ja siirryimme tien toiselle puolelle.

Kahvittelun lomassa pohdimme Pihkan metsästystahtoa (joka on hyvänä päivänä tyydyttävä ja huonona täysin kelvoton). Tänään vaikutti olevan se kelvoton päivä. Koira siis oleskeli lähipuskissa ja nuoleskeli itseään (sijaistoimintaa?). Tarkistin tassutkin, kun epäilin, että niissä on jotain. Ei ollut. Päätimme, että lähdemme pois metsästä, koska jos/kun Pihkalle menee "Tänään ei nappaa" fiilis päälle, niin metsästyksen saa unohtaa. Mies kuitenkin houkutteli kiertämään vielä yhden pusikon ennen kotiin lähtöä. Hajaannuimme maastoon ja löysin pienen kanttarelliesiintymän, jonka keräsin mukaan. Pihka sai selvästi jostain lisää tahtoa ja lenkitti tiheässä kuusikossa. Lopputuloksen näette alla olevasta kartasta:

Eli kartassa näkyy vain jälkimmäinen hakuerä, joka lähti käyntiin Kekoperkon tuntumasta. Huvittavinta oli, että ajo kierrettyään pari lenkkiä (1,5 tuntia ajoa) Kanersuon alueella, siirtyi Musta-alhon puolelle eli samalle alueelle, jolla Pihkalla oli eilen ajo. Ajettava jänis kuitenkin oli suurella todennäköisyydellä eri. Musta-alhossa koiralle tuli vasta ensimmäiset vaikeudet, suunnilleen samoilla paikkeilla kuin eilenkin. Ilmeisesti maasto on sillä kohtaa haastava. Tätä ennenkin oli hetkittäisiä jäljen hukkaamisia. Ajallisesti ne olivat kuitenkin lyhyitä. Lopulta ajo eteni takaisin Kanersuota kohti, mutta miehen piti lähteä töihin ja hän jätti minut koiran kanssa metsään. Tätä ennen soitin äidilleni ja pyysin häntä ja miesystäväänsä "pelastamaan" minut ja koiran pois maastosta.

Ajo palasi Kanersuon yhden tiepiston tuntumaan, minne Pihka "jäätyi" ulvahtelemaan paikoilleen. Ilmeisesti koiralle tuli kenraalihukka, jota kuitenkin koetti selvittää. Ajoimme pistolle, jolta kutsuin koiraa ja sain sen kytkettyä noin puoli yhden aikaa. Väsynyt koira antoi ottaa itsensä helposti kiinni.

Mahtava ajo Pihkalta. Tätä kelpaa muistella niinä ns. kelvottomina päivinä :)