Piharusakko on täällä taas

Muistanette meidän Piharusakon eli Russakan? Minulla on ilo ilmoittaa, että rusakkomme voi erinomaisen mainiosti.

©RH Rusakon poikanen

En ole sitä nähnyt pitkiin aikoihin, mutta talviaikana näin usein sen jäljet kiertämässä pihan ainoaa omenapuuta. Turhautunein pompuin se säännöllisin väliajoin kävi talven aikana tarkistamassa, josko puun suojaava verkko olisi otettu pois. Minä sekä suojaverkko pysyimme tiukkana, ja omenapuumme selvisi talven piirityksestä.

Nyt keväällä nurmikolla on käyty lannoittamassa piinallisen tiheään. Koiramme toki kiittävät tästä ystävällisestä eleestä, mutta itse menetän säännöllisesti hermot, kun koirat jumittuvat maistelemaan nurmikolle.

En tosiaan ole rusakkoa viimeaikoina nähnyt ja olen päätellyt, että se on aikuistuttuaan viisastunut, ja oppinut taitavasti välttelemään pihan ihmis- ja koira-asukkeja. Joskus illan viimeisen pissatusreissun aikana minulle on tullut tunne siitä, että joku katselee meitä. Silloin olen ajatellut rusakkoa, ja uskonut sen lymyilevän tontin joutomaaksi nimetyssä heinittyneessä metsikössä.

Tänään meidän Rusakka oli jättänyt pihalle yllätyksen. Ulkoilutin koirat ennen jälkimaastoihin lähtemistä tontin rajalla. Pihka jäi tonkimaan remmi kireänä heinikkoon ja aloin jo hermostua sen vetkutteluun, kun tajusin, että sen kuonon edessä on jokin pieni ruskea pallo.

©RH Älä koske minuun!

Onneksi tajusin, mikä ruohikossa piileskeli, ja vedin molemmat koirat välittömästi pois. Tarkemmin katsottuani näin toisen nyrkinkokoisen pallon möngertävän sivummalla. Kaksi rusakonpoikasta! Luultavasti lähimaastoissa niitä on useampia, koska selkeästi rusakko oli tässä kivensuojassa synnyttänyt ja useamman poikasen jo ehtinyt siirtämään muualle. Toivottavasti se ei nyt hylkää näitä kahta, kun vahingossa satuimme osumaan sen jänisjemmaan.

Oli kyllä hyvä muistutus siitä, miksi tähän aikaan koirat on pidettävä kytkettynä! Jopa omalla pihalla. Ja vaikka villieläimen poikanen on äärettömän suloinen ja avuttoman näköinen otus, ei ikinä saa mennä koskemaan tai "pelastamaan" eläintä.

Onnea Russakalle! Sille taitaa olla tulossa kiireinen kesä, kun se käy imettämässä eri jemmoissa odottavia poikasiaan, ja näyttää niille rusakon elämän mallia.

Voi meidän omenapuuta. Nyt niitä piharusakoita on enemmän kuin yksi.

Piharusakko

Meillä on Piharusakko. Se ei sinällään ole iso yllätys, kun asumme haja-asutusalueella peltojen läheisyydessä. Ei luultavasti olisi myöskään yllätys, jos ilmenisi, että niitä liikkuu alueella enemmänkin kuin tämä yksi, joka on meidän Piharusakko eli Russakka.

©LubosHouska, pixabay

Alkukesästä se pomppi elämäämme. Ruokailutilan erkkeristä näin sen ensimmäisen kerran natustamassa ikkunan alla apilanlehtiä. Se oli suloinen näky. Lapasen kokoinen jäniksen alku. Koirat riehaantuivat sen nähdessään, ja melskasivat katse kiinnittyneenä metsästyskoiran vietit havahduttavaan ilmestykseen. Poikanen jatkoi tyynesti ateriaansa koirien haukun aiheuttaen vain kevyen korvan kääntymisen.

Kerran näin, kun tuttu kaveri oli jälleen samalla paikalla aterioimassa. Auto lähestyi pihan ohitse kulkevaa tietä pitkin. Pikku rusakko säikähti jostain syystä, ja lähti hurjaa vauhtia takajalat sutien pitkin pyörätietä vastakkaiseen suuntaan. Nauroin vedet silmissä, koska eläin näytti erittäin huvittavalta sivuliirrossa. Kun sain naurun tasaantumaan, näin kun rusakko palasi takaisin samaa reittiä rauhallisesti pomppien ja pysähtyen vakipaikkaansa.

Ei ole kerta tai kaksi, kun olen Piharusakon jälkeen lähes menettänyt raajani. Etenkin nyt pimeän vuodenajan aikana, en todellakaan havaitse sitä ennen koiria. Koirat hajun saatuaan riehaantuvat vetämään remmit kireiksi muutamassa sadasosasekunnissa. Onnekseni (tai epäonnekseni) minulla on napakka ote remmeistä, eivätkä koirat ole ikinä itseltäni karanneet. Kädet sen sijaan ovat joutuneet karaistumaan räjähtäviin vetäisyihin.

Koirat arvostavat sen pipanoita. Toisiaan vahtien ne kilpailevat siitä kumpi ehtii napostella enemmän ennen kuin emännän hermot menevät. Toisinaan tuntuu, että ulkoilun tarkoitus on muuttunut joksikin ihan muuksi. "Asioiden" tekeminen on toissijaista.

Yksi päivä töistä tullessa hämärän jo hiipiessä samanaikaisesti pihaan, näin rusakon odottamassa minua omenapuun alla. Epäilen sen suunnittelevan puun käyttöä tulevan talven aterioille. Se ei tule onnistumaan. Oli mieltä ylentävää hakea sisällä päivän levänneet koirat suoraan rusakon tuoksuiseen pihaan. Olen varma, että mokoma tekee tuon tarkoituksella.

Kaikesta huolimatta oma Russakka on kiva. Se on onnekkaasti selvinnyt jäniksenelämän vaikeimmasta vaiheesta eli kasvanut lapasesta aikuiseksi. Toivottavasti se selviää myös tulevasta talvesta, eikä jää vilkkaasti liikennöidyn alueemme autoliikenteen alle. Omenapuuta en sille kyllä myönnä.


Kuvalähde: LubosHouska, pixabay

Jänisjemma on viisivuotias

Julkaisin Jänisjemma-blogin ensimmäisen kirjoituksen täsmälleen viisi vuotta sitten. Silloinkin oli perjantai, ja kello 12:44 painoin juhlallisesti Julkaise-nappia. Ensimmäinen tekstini alkoi näin:

"Tämän blogin tarkoituksena on toimia pääasiassa jahti- ja jälkipäiväkirjana. Kertoilen myös parhaani mukaan yleisesti ajo- ja jälkiharrastuksesta. Mukana on tietysti myös ripaus 'bassetmaista' arkea." 

-Taustaa ja tarkoitusperiä 21.10.2011

Aika on kulunut nopeasti. Vuosiin on sisältynyt ilonaiheita ja murhettakin. Kaikkia hetkiä ja kokemuksia ei ole tänne arkistoitu, mutta hyvin laajan päiväkirjan olen tuottanut arjestamme koiraharrastuksineen.

©RH Kuva blogin alkuajoilta, metsämies ja Pihka

Pihkan kanssa otimme ensimmäiset askeleemme DRAJ ja MEJÄ-harrastuksissa. Pihka on saavuttanut Suomen Jäljestysvalion arvon, ja sen kanssa olemme siirtyneet koepuolelta enenevissä määrin oikeiden haavakkotilanteiden selvittäjiksi.

Perheeseen on tullut myös toinen koira, Katla. Koirien yhteiselon alkutaival oli jähmeä, mutta nykyään ne osaavat jo nauttia selät vastakkain syksyisen takkatulen lämmöstä. Myös Katlan kanssa olemme nauttineet monista upeista metsästyshetkistä. Koepuolella on sen kanssa vielä saavutettavaa. Katla on yhdessä miehen kanssa sytyttänyt riistaviettini, ja opettanut minut rakastamaan jänismetsästystä.

Arki yhden bassetin kanssa näyttäytyi täysin erilaisena kuin nyt kahden bassetin kanssa. Koirat saavat tukea toisistaan ja niillä on oma kielensä, jolla ne tuntuvat ymmärtävän toisiaan täydellisesti. Me ihmiset saamme ottaa mallia niiden kyvystä sopeutua muutoksiin ja nauttia elämän pienistä hetkistä.

Henkilökohtaisesti olen oppinut vuosien aikana paljon. Lähdin opettelemaan MEJÄ ja DRAJ-koemuotoja nollalähtökohdista. Nyt olen DRAJ-palkintotuomari, ja osaan vetää jäljet AVO ja VOI-luokkiin. Metsä oli minulle suunnistusharrastuksen myötä tuttu ympäristö, mutta luontoa ja metsäneläimiä olen oppinut ymmärtämään vasta metsästysharrastuksen kautta paremmin.

En tiedä kuinka pitkään jatkan Jänisjemmaan kirjoittamista. Ehkä seuraavat viisi vuotta tai sitten lopetan huomenna. Aika näyttää. Olen ajatellut sen suhteen noudattaa koirilta opittua näkemystä ja elää hetkessä. Kiitän lukijoita, jotka kommenteillaan ovat tehneet blogin elävämmäksi. Kirjoittajana olen niistä hyvin kiitollinen. Toivon, että Jänisjemma jatkossakin sisältöineen innostaa uusia harrastajia bassettien, metsästyksen ja jäljestyksen pariin.