Kyllä se kevät tosiaan on tullut. Leskenlehtineen, merituulen tuoksuineen, västäräkkeineen ja... kyykäärmeineen. Pääsiäisen pitkän vapaan kunniaksi teimme molemmille koirille jäljet selvitettäväksi. Pihkalle voittajatasoisen ja Katlalle helpompaan avoimeen luokaan verrattavan harjoitusjäljen. Jäljet vanhenivat reilusti koejäljelle vaaditun ajan eli noin 20 tuntia. Verta käytettiin molempiin jälkiin noin 2,5 dl eli vähemmän kuin koejäljelle normaalisti käytetään (1/3 litraa). Jos joku ihmettelee tätä määrää niin vähennys johtuu siitä, että verta myydään 5 dl pulloissa ja on järkevämpää käyttää tuollainen jämpti määrä puoliksi koirille, vaikka verimäärä jälkeä kohti jääkin harjoitusjäljellä silloin vähäisemmäksi kuin koejäljellä. Ei se kuitenkaan ole niin tarkkaa ollenkaan.
 |
| ©RH Katla ja keväisen vihreä nurmikko |
Katla oli ensin vuorossa. Päätin taluttaa koiraa hetken tietä pitkin, jotta pääsee tekemään asiansa ja ehkä rauhoittuisi hieman ennen jäljelle menoa. Katlan hoidettua asiansa palasin kohti autoa, niin yhtäkkiä näin kyyn luikertelevan aivan Katlan edestä. Jälkeenpäin kirosin ihmisen huonoja refleksejä, koska Katla pääsi ihan liian lähelle vaaraa ennen kuin käsky ylsi aivoistani käsiin asti ja nykäisin koiran itseäni päin. Meillä oli kuitenkin onnea ja kyy ei tehnyt hyökkäystä koiraa päin vaan luikerteli heinikkoiseen ojaan. Vähän turhan "läheltäpiti" tilanne se kuitenkin oli. Katla ei tapahtumasta saanut traumoja, eikä varmasti tajunnut edes olleensa vaarassa.
Nollasin omat aivoni ja lähdettiin jäljen alkuun. Kieltämättä olin näkevinäni kyitä jokapaikassa ja pelotti päästää koiraa kulkemaan maastossa kuuden metrin jälkiliinassa, vaikka järki sanoikin, ettei todennäköisyys kyyn puraisemaksi tulemiseen kasvanut tuon hetkeä aiemmin tapahtuneen kohtaamisen takia. Mies toimi "tuomari-oppaana" jäljellä.
Käskytin Katlan taas istumaan muutamaa metriä ennen alkumakausta. Koira istui, mutta vain sekuntin, eikä suostunut ottamaan katsekontaktia. Otti päähän ja ISOSTI. Hengitin kuitenkin syvään ja päätin, ettei jäljelle lähdetä ennen kontaktin saamista koiraan. Mikäs kiire tässä olisi? Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen Katla istui nätisti ja katsoi minuun ja palkitsin koiran päästämällä sen tutkimaan alkumakausta. Katla ei alkumakauksella kauaa viihdy, mutten halua pakottaa sitä toimimaan sille ei-luontevalla tavalla, joten yleensä annan koiran lähteä heti halutessaan seuraamaan jälkeä. Näin siis tälläkin kertaa.
Alku vaikutti lupaavalta, mutta taisin innostua liian aikaisin, koska noin 50-60 metriä edettyämme koira olisi poistunut jäljeltä todennäköisesti riistan perään, mutta estin sen. Näin sivulauseessa voisi mainita, että maasto oli todella riistarikasta (matelijarikkaudesta en halua puhua). Erityisesti sorkkaeläinten jälkiä maasto suorastaan tursui ja muutamia jäniksen elosta kertoviakin merkkejä havaitsimme. Ensimmäiselle kulmamakaukselle tultiin pienellä jarrutuksella (kuitenkin suuremmalla kuin se mitä teen koko jäljen ajan) ja se haisteltiin välinpitämättömästi. Toinen osuus oli pisin ja Katla selvästi paransi taas jäljestystä suorituksen jatkuessa. Toisen osuuden alussa oli jokin lintu kohdannut räjähtävän lopun ja sen Katla merkkasi jäljen tapahtumana (jäljen sivussa noin 2-3 metriä). Jatkoi jäljestystä kehoituksen saatuaan. Toiselle kulmamakaukselle tultiin kulman sisäpuolelta ja se merkattiin lyhyesti nuuhkaisten. Isohkolla kaartella takaisin jäljen kolmannelle osuudelle, joka mentiin katlaksi yllättävän jälkitarkasti. Kaadolle suoraan ja sen pysähtyi merkkaamaan haistelemalla. Olin tyytyväinen merkkaukseen ja kaatokäyttäytymiseen, joka on parantunut viimeaikoina.
 |
| ©RH Pihka |
Pihkan ohjaajana toimi mies ja itse kuljin koirakon perässä. Pihkalle näytettiin alkumakaus, jonka tutki huolella. Ohjatusti se aloitti rauhallisen jäljestyksen. Ennen ensimmäistä makausta irtosi liialti jäljeltä, mikä johti hukkaan asti. Olisikohan riistalla ollut vaikutusta jäljen hukkumiseen? Jäljelle palauttamisen jälkeen ensimmäinen makaus mentiin valitettavan läheltä ohi. Ensimmäisellä kulmalla oli jonkun verran lenkitystä, mutta lopulta löysi jäljen jatkon. Maasto oli kulman paikkeilla ikävää hakattua risukkoa, mikä saattoi heikentää jäljen seurattavuutta. Sähkölinjan alittamisen jälkeen toinen makaus ohitettiin taas – vain parin metrin etäisyydeltä. Toisella kulmalla oli veretön katkos, jonka koira selvitti laajalla kaarroksella verettömään maastoon koukaten sieltä suoraan jäljen jatkoon. Kolmas makaus merkattiin pysähtymällä ja haistelemalla. Viimeiselle kulmalle tehtiin pieni lenkki ja neljännen makauksen Pihka merkkasi pysähtymällä sen viereen seisomaan ja otti katsekontaktin ohjaajaan. Kehoituksen saatuaan jatkoi jäljestystä. Kaadolle tultiin erittäin pienellä "napakalla" lenkillä. Kaadon merkkasi ottamalla sen suuhun ja esittelemällä ohjaajalle ja "tuomari-oppaalle".
 |
| ©RH Woodsman's Beretta |
Ennen jälkiharrastustamme päiväämme piristettiin yllätysvierailulla. Nimittäin Pihkan sisko Woodsman's Beretta eli tuttavallisemmin Bertta, tuli huoltojoukkoineen näyttelyreissullaan poikkeamaan luonamme. Pihka ei oikein siskostaan pitänyt tai ainakin se rähisi päästyään Bertan lähelle ja siksi laitettiin takaisin koiratarhaan. Luultavasti Pihka ei enää siskoaan tunnistanut, vaikka koirat ovat nuorempina nähneet toisensa.
 |
| ©RH Woodsman's Beretta |
On hauskaa nähdä, miten samankaltaiset eleet siskoilla oli, vaikka ulkonäkö melko paljon eroaakin. Silmät luultavasti näyttävät vahvimmin sukulaisuuden. Bertta on edelleen jykevämpi rakenteeltaan ja tummemman punainen. Söpöin yksityiskohta on mielestäni sen hännänpää, jossa on aavistus mustaa tai tummempaa karvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti