Surkea epäonnemme saa vain jatkoa. Viime viikolla olimme aamulenkillä Pihkan kanssa, kun koira jäi selkäni taakse haistelemaan tienpientaretta ja itse keskityin katselemaan menosuuntaan. Seuraavassa hetkessä kuului törähtävä ääni ja pelästynyt ulvaisu/haukahdus. Käännyin katsomaan taakseni sydän kurkussa. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin käärme, mutta tällä kertaa kyseessä olikin pieni rusakon poikanen, joka oli viimeiseen asti piilotellut ruohikossa ja lopulta varoitustöräyksen kera pompannut koiran ylitse pakoon. Pihka oli niin järkyttynyt, ettei suostunut lähtemään edes hihna-ajoon. Tämä ei oikein lupaa hyvää tulevalle ajokaudelle. Koira on tämän episodin jälkeen ollut lenkillä todella varovainen ja säikkynyt pienintäkin ruohonkorren heilahdusta tuulessa. Tähän ei taida auttaa kuin aika ja positiiviset kokemukset...
Teimme myös lyhyen jäljen Pihkalle ratkottavaksi, mutta koira on niin sekaisin kaikesta, että keskittyminen jäljellä oli heikkoa. Jouduin palauttamaan koiran jäljelle kolme kertaa, jollaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Ensimmäinen hukka tuli jo ennen ensimmäistä kulmaa, toinen seuraavalla kulmalla, jolla oli katko ja kolmas kolmannen suoran lopulla. Loppu jälki mentiin ilman virheitä, vaikka koira haahuili ja oli selvästi epävarma. Seuraava jälkiharjoitus tulee olemaan vielä lyhyempi ja huomattavasti helpommassa maastossa.
Sunnuntaina tehtiin pyöräretki muutaman kilometrin päähän, jossa Pihka pääsi koirapolulle haistelemaan. Lenkin varrella Pihka myös pulahti kepin perässä järveen. Joten hauskaakin on ollut etenkin, kun Pihka fyysisesti on toipunut hyvin käärmeen puremasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti