Kiitos auttajille

Välillä tuntuu, että oma elämä on suoraan valkokankaalta. Ainakin kaikki tuntuu tapahtuneen jollekin toiselle. Viime viikonloppu sisällöltään oli melkoisen vauhdikas, eikä vähiten eilinen päivä. Lauantaina olimme aamulla koirien kanssa metsällä. Pihkalla oli lyhyt jänisajo ja Katlan kanssa kiertelimme samaisen Äijävuoren puskia, kuin pari viikkoa sitten. Katla on kehittynyt paljon ja uskaltaa parhaimmillaan ottaa etäisyyttä yli sadan metrin. Jäniksen jäljet eivät kiinnosta koiraa enempää kuin muutkaan metsän hajut, mutta tässä vaiheessa tärkeintä onkin, että koira pääsee riittävän usein koluamaan maastoja vapaana.

©RH Katla takan lämmössä

Lauantai-illalla oli metsästysyhdistyksen kauden päätösjuhla, jonne menimme syömään ja nauttimaan mukavasta illanvietosta. Kuskasimme yhden metsästäjäkaverin kotiinsa yöllä, joten nukkumaanmeno tapahtui vasta sunnuntain puolella. Aamulla mies lähti metsään raivaushommiin ja itse päätin lähteä kevyelle maastolenkille koirien kanssa. Olo oli ihan hyvä, vaikka nukkumaan meno olikin viivästynyt. Olin edennyt jo varmaan puolisen tuntia ja olin melkein lenkin puolessa välissä eli metsäosuus lenkistä oli melkein takana, kun tajusin, että sokerit menee alas. Otin taskusta siripiriä ja se onkin viimeinen asia, jonka muistan ennenkuin pimeni.

Seuraavaksi heräsin maasta Pihka yhä vierelläni. Oksensin ja tajusin, ettei minulla ole kenkiä jalassa (Pihka repinyt ne jalastani, yritäessään minua hereille?). Katla tuli luokse huutamalla, vaikka olikin kauempana meistä. Molemmat koirat olivat pökrätessäni kytkettyjä ja huomioliivit yllä. Hoipertelin läheiselle tielle (noin 100 metriä), jossa jäin arpomaan, mistä talosta lähden pyytämään apua. Ennen päätöksen tekoa paikalle osui mies, joka soitti ambulanssin. Itse en tajunnut havahduttuani edes syödä siripirejä saati soittaa apua. Oikeastaan vasta ambulanssissa alkoi paremmin muisti palata. Koirat pääsivät pelastajakseni tulleen miehen taluttamina kotiin turvallisesti. Hänelle olen ikuisesti kiitollinen avusta.

Kyseessä oli ensimmäinen insuliinishokkini. Vaikka ehdin ennen tajunnan menoa syömään siripiriä, niin sokeri varmaan oli päässyt jo laskemaan niin rajusti alas, ettei se ehtinyt säästää minua tajunnan lähdöltä. Olen jo aiemmin tiedostanut, että sokerit laskevat erityisen rajusti lenkkeillessä kävellen. Tätä on vaikeaa ymmärtää, koska esim. pyöräily, juoksu tai hikijumppa eivät ole mitään verrattuna koirien kanssa kävelemiseen. Pitää jatkossa vaan syödä vielä enemmän ennen lenkille lähtöä. En tiedä, mitä koirat tästä kaikesta tuumasivat. Pihka oli minulle jokseenkin uskollinen sairaskohtauksen sattuessa (ei suostunut lähtemään luotani, ennen kuin ambulanssi lähti viemään minua pois), mutta Katla tuskin ymmärsi asiasta mitään. Hypokoiraksi Katlaa on varmasti vaikea saada vahvan metsästystaipumuksen takia. Pihkalle hälyttäminen ennakoivasti voisi olla mahdollista, mutta silti loppupelissä on aina oltava itse voinnistaan vastuussa. Koirat voivat mielestäni toimia vain hyvänä tukena tällaisessa tilanteessa.