Hakijatyttö viettien vietävänä

Katlan ensimmäinen saalis jätti voimakkaat (ei kai pysyvät?) jäljet koiran käytökseen. En muista, että Pihkan käytös olisi ensimmäisen jäniskaadon jälkeen kokenut näin suuria muutoksia, joita nyt olemme Katlan kanssa käyneet läpi. Alla oleva kuva ei oikeastaan liity aiheeseen muuten kuin siten, että otin sen jököttäessämme jäätyneinä maastossa, Katlan hakiessa niin kaukana, etten siitä kuvia ottanut. Hiutale laskeutui takkini hihalle. Oli muuten melko hankala kuvata kädet kohmeisena tuota ihanuutta. Niin sanoinko jo, että saimme lunta!

©RH Hiutaleen hetki

Katlan muuttuneeseen käytökseen palatakseni, hihnakäytös, joka on ollut kiitettävää, on muuttunut ikäväksi tempoiluksi jokaisen hajujäljen perään. Viime viikolla lenkkeilin kahdestaan Katlan kanssa ja näin jo hyvissä ajoin pyörätien yli menevät rusakon jäljet. Varautumisestani huolimatta tilanne päättyi siihen, että allekirjoittanut kyntää maata pitkin kiroten lohikäärmeiden sukua. Sain koiran pysähtymään ennen maantietä, enkä edes irrottanut otetta hihnasta, vaikka käsivarret seuraavana päivänä kertoivat kaltoinkohtelusta.

Lopulta Katla pysähtyi, mutta aloitti ajohuudon. Eikä siinä ajohaukussa mitään, mutta olisitte kuulleet sen protestiäänen, kun se tajusi, etten todellakaan ole päästämässä sitä jahtiin. Lisäksi typeryyttäni kuvittelin tilanteen rauhoittuvan, kun pääsisimme etäämmäs jäljistä. Ja jäniksen peräpään tupsu. Sehän sai vaan pontta äänen käyttöön. Luulen, että lähitaloissa asuvat ihmiset luulivat minun pahoinpitelevän koiraa...

©RH Lenkkiterroristi

Olisi pitänyt vaan heti lähteä takaisin kotiin, mutta kun jääräpäiden suvun edustajana olin päättänyt tehdä lenkin. Ja se myös tehtiin hampaita kiristellen. Eli itseäni saan syyttää siitä, että lenkkimme suoritustapa oli kaukana esimerkillisestä koiran ulkoilutuksesta.

Olemme siirtyneet jo kauan sitten käyttämään lenkeillä tavallista pantaa tai valjasta, mutta tuon huligaanin kanssa en todellakaan enää lähde yhtään minnekään ilman vedonestovirityksiä (vedoestovaljas + vahva nahkaremmi + vyö millä terroristi on kytketty kiinteästi minuun). Toivottavasti sille tulee pian järkeä sen verran, että tajuaa, ettei jänisjahtia harrasteta kuin silloin, kun kaulassa on tutkapanta ja ollaan kauempana taajama-alueesta kuin pari sataa metriä. Eli hiukan ollaan Katlan kanssa tällä hetkellä eri linjoilla. Pihkan kanssa ollaan koettu monta miellyttävää hihna-ajoa, mutta tuon hurjapään kanssa en halua kokeilla fysiikkani kestävyyttä.

Tietysti pelkkää saaliin saamista tuskin voi syyttää. Katlahan on vielä oivan miellyttävässä murrosiässä, johon kuuluu pientä rajojen kokeilua ja ihmisten hulluksi tekemistä. Tuntuu vaan, että tuo hajujälkien vastustamaton kutsu ulkoillessa on nyt vienyt neidiltä viimeisetkin järjenrippeet. Myös tänään oli rusakko tehnyt vierailun pihallemme aamuyöstä ja Katla unohti ulos päästyään samantien tarpeensa, joiden suorittaminen on erittäin suositeltavaa ennen kuin joutuu viettämään työpäivän sisätiloissa. Jouduin ohjaamaan koiran hetkeksi rauhoittumaan sisälle, jonka jälkeen menimme ulos eri puolelta terassia, jonne jänis ei ollut ihania hajujaan levitellyt. Ja kas asiat hoidettiin ripeästi ilman enempiä ihmettelyjä.

Sunnuntaina olimme ihan tarkoituksella jäniksiä katselemassa, jolloin Katla pääsi luvan kanssa purkamaan viikossa ylitsepursuavaksi täyttynyttä jahtiakkuaan. Lumen tulo kieltämättä toi ajometsästykseen ihmisten näkökulmasta kiehtovan lisäelementin, kun jälkien löytyminen metsästä kertoi alueella asuvasta kaverista. Jäljet olivat edellisyötiset, joten Katla sai tehdä paljon työtä löytääkseen jäniksen, joka ei mitä ilmeisemmin ollut liikkunut edellisenä yönä ollenkaan.

Koiran kylmähaku oli erittäin hyvää jo ennen jälkien löytymistä ja lisäksi työskenteli tarmokkaasti löytääkseen jäniksen lymypaikan. Ja sinnikkäällä yrityksellä se sieltä löytyi. Lisäksi koiran kiinnostus hirvieläimiin tuli testattua. Paikasta, jossa Katla teki työtä löytääkseen jäniksen makuulta, lähti kaksi hirveä. Näimme hirvien poistumisjäljet siirtyessämme koiran hakualueen tuntumaan. Tuskin Katla sorkkaväkeä metsässä oli nähnyt, mutta tuoreista jäljistä se ei ainakaan välittänyt. Jäljillä oleva sonta suorastaan höyrysi pakkasilmassa, joten kovin vanhat jäljet eivät olleet.

Ajo itsessään ei ollut kovin mairitteleva. Haukku oli harvaa ja hukkasi jäniksen jäljet melkein heti. Taisi yli kahden tunnin haku pakkaskelissä ottaa nuoren koiran voimille tai sitten jokin muu seikka aiheutti ajon tyrehtymisen. Katla oli oikeastaan ensimmäistä kertaa lumikelillä jänismetsällä, joten erilainen kelikin saattoi hämmentää koiraa. Itsenäistä hakua saimme seurata ja sitä pidän tällä kertaa suurempana meriittinä kuin ajoa, vaikka on se aina yhtä juhlallista kuulla, kun ajo käynnistyy etäämpänä ja tietää, että ylösotto on kokonaan koiran ansiota.