Kirsun kalibrointi

Eletään harrastuskausien väliä, jolloin siirrytään metsästyskauden jälkeen kohti kevättä ja mejä-kautta. Eilen työpäivän jälkeen lähdin pesusienen ja veripullon kanssa metsäkierrokselle. Kirpakassa säässä kuljin ensin Pihkan jäljen, josta tuli reilun 600 metrin mittainen ja heti sen perään Katlan jäljen, jolle mittaa tuli noin 300 metriä.

©RH Katla jäljestysvarusteissa

Kauden ensimmäiset jäljet on syytä pitää mielekkään lyhyinä sekä itselle että koirille. Leikillään voisi sanoa, että koirien kirsut pitää kalibroida. Naurettiin aamulla Pihkalle, joka rauhoitteli itseään ennen jäljelle lähtöä pärskimällä. Pihkan kirsu kalibroitui ihan konkreettisestikin.

Käytin jälkiin yhteensä noin 2,5 dl verta. Pihkan jälki oli persoonallisen mutkikas. Väistelin matkalla yhtä metsuria ja maastoala oli niin pieni, että piti vähän kiemurrella, että jälkeen tuli edes tuo 600 metriä matkaa. Yhden katkokulman sijoitin jäljelle ja sen lisäksi tein kaksi makausta suorille ja yhden tavallisen kulman. Katlan jälki matki AVO-luokan koejälkeä, tosin matkaltaan se vastasi 1/3 osaa pituudesta. Helpon alun siis päätin ottaa kaudelle.

Yöllä oli pakkasta, mutta aamukymmeneen mennessä lämpötila on oli kipuamassa nollan yläpuolelle. Pihka otettiin maastoon ensin, koska metsuri oli aloittanut taas työnsä ja eteni uhkaavasti kohti jälkeä. Häiriötä tietysti saa olla, muttei ehkä kauden ensimmäisellä jäljellä. Mies toimi Pihkan ohjaajana.

Pihka ohjattiin alkumakaukselle, jonka tutki rauhassa haistellen. Alku ohjaten, jonka jälkeen koira aloitti mukavanopeuksisen jäljestyksen. Ensimmäinen kulma pienellä pistolla, mutta palaten välittömästi takaisin kulmalle, jonka selvitti tarkasti. Heti kulman jälkeen eteni tehden pientä kaarrosta jäljen sivuille. Ensimmäisen makauksen Pihka pysähtyi merkkaamaan haistellen. Katkolle tarkasti, jonka selvitti kahdella napakalla lenkillä. Seuraava makaus ohitettiin. Jäljen mutkittelut (lähes kulma) koira selvitti hienosti. Kaadolle Pihka tuli suoraan ja otti jäniksen käpälän suuhunsa. Onnistunut jälkisuoritus Pihkalta.

©RH Katla jälkityössä

Siirryttiin vaihtamaan koiraa. Katla tuntui rajun aktiiviselta, kun ohjasin sitä kohti jäljen alkua. Odoteltiin rauhoittuen hetki jäljen alun tuntumassa ja lopulta lähestyin makausta koiran valjaasta kiinni pitäen. Katla ei kauaa malttanut alkumakausta haistella ja ohjasin koiran jäljen alkuun. Voimakkaalla jarrutuksella edettiin kohti ensimmäistä kulmamakausta, jonka koira merkkasi hätäisesti. Kulmalta isolla kaarteella jäljen jatkoon. Koira selvästi tiesi, mitä siltä odotettiin ja pääsääntöisesti toimi odotusten mukaisesti. Paljon jouduin sen menohaluja hillitsemään jarrutuksella. Ennen toista kulmamakausta en ollut riittävän tarkkana. Katla oikaisi kulman ja makaus jäi merkkaamatta.

©RH Katla kaadolla

Viimeinen osuus mentiin hieman rauhallisemmin ja veretön katkos tienylityksessä selvitettiin erinomaisesti. Ilmavainulla kaadolle, jota jäi haistelemaan. Jäniksen käpälä oli selvästi mielekäs yllätys ja Katla palkkaantui siitä voimakkaasti. Aika kesytön suoritus Katlalta, mikä viittaa siihen, ettei se paljonkaan ole kypsynyt jäljestäjänä viime syksystä. Toisaalta oli hienoa nähdä sen kiinnostuksen pysyvän jälkityössä sekä oikeanlainen käyttäytyminen kaadolla.

Kohtuullisen hieno alku mejä-kaudelle. Kaadot löytyivät ja sää oli huikean keväinen.

Karkeaa karvaa ja rakkuloita

Aloitin koirien nypinnän tälle keväälle.

©RH Kahden bretagnenbassetin talviturkit olohuoneen lattialla

Aloitin ja lopetin, koska innostuin vähän liikaa ja nypin käsiini sellaiset rakkulat, etten aiemmin olekaan onnistunut näin perusteellisesti. Hyvänä uutisena voi pitää sitä, että nypintä on tehty lähes valmiiksi. Pientä viimeistelyä molempien koirien turkit vielä vaativat.

Saavat vaatia ihan rauhassa. Olen nyt yli viikon parannellut rakkuloita ja vasta viime päivinä olen alkanut uskoa, että käteni saattavat parantua. Ehkä.

Note to myself: Sormien teippaus ennakoivasti ei ole vapaaehtoinen juttu.

©RH Nypintää edeltävästi teippisuojattu käsi

Jäniskauden päätös

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa ajokauden päätöspäivän taianomaisesta tunnelmasta, joka suorastaan pakottaa laskemaan koiran irti välittämättä keleistä tai muista pienistä haitoista. Vuoden 2012 viimeinen viikonloppu tosin oli keliltään aivan erilainen kuin mitä tämän vuoden päätöspäivä meille tarjosi. Paljaan maan keliä se tänä vuonna oli ja tavallaan meidän onneksemme, koska lumettoman päivän vuoksi metsästysyhdistyksen alueella ei suoritettu valtakunnallista riistanlaskentaa ja saimme vielä kerran keskittyä jäniksiin. Lumettomuuden lisäksi lämpötila oli muutamassa plussa-asteessa ja tuuli maltillinen (noin 6-8 m/s, etelä-kaakko) eikä haitannut juurikaan kuuluvutta.

Katlan kausi päättyi valitettavasti viime viikon peuranajoon, koska nuoremmalla koiralla alkoi juoksu 26.2. ja sitä ei siksi enää irti metsään laskettu. Onneksi meillä oli mahdollisuus ottaa toinen koira metsälle ja näin Pihka sai harvinaisen kokonaisen metsästyspäivän täysin omaan käyttöönsä.

Saimme jahtipäivään seuraksemme kaksi passimiestä (miehen isä ja JM), joiden sijoittamista maastoon mietimme tarkasti. Ensimmäinen erä otettiin Musta-alhon montulla, koska siellä asuvan metsäjäniksen kujeita olemme harjoitelleet jo useasti aiemmin. Lisäksi osasin ohjata Pihkan hakua, koska aika hyvin tiesimme alueen, mistä ajo suunnilleen lähtee liikkeelle. Mies päätti valita passinsa montun eteläpuolelta, jonne ei aiemmin passeja olla sijoitettu. Pihka sai nopeasti vainun yöjäljistä, joille herätteli melko runsaasti, muttei ajallisesti pitkään. Jänis oli melko tiukassa ja koira sai riehakkaan perslähdön ajoon. Miehen isä näki jäniksen heti ajon alussa.

Ajo kulki montun läpi etelään ja pienen lenkin jälkeen takaisin monttuun ja sieltä taas kohti etelää. Hiekkatielle paluuperät, joiden selvittyä pamahti. Metsäjänis oli jäänyt toisella kierroksellaan miehen passiin. Pihka ajoi hukan kunnolla selvittyä hienosti kaadolle asti.

©RH Pihka ja metsäjänis

Jollei jänis olisi miehen passiin jäänyt se luultavasti olisi seuraavaksi palannut ohitseni kohti JM:n passia. Aika hyvin ollaan sen käyttäytymistä ajossa opittu kauden aikana lukemaan.

Jänis oli pienikokoinen, mutta kuitenkin täysikasvuinen yksilö. Sen toisessa kyljessä oli jonkun petoeläimen (petolinnun?) tai muun onnettomuuden jäljiltä ruhje. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ampumahaava. Haava oli parantunut jo umpeen, mutta sen kohdalla ei ollut suojaavaa karvapeitettä.

Siirryimme hienon ensimmäisen erän jälkeen toiseen maastoon Äijävuoren pupua etsimään. Pihka on sitä jo useaan otteeseen ajanut tänä kautena (Kinkunsulatuspäivä & Kokeneemman koiran keli), mutta aina se on onnistunut livahtamaan passeista läpi. Noudatimme hyväksi havaittua reittiä jäniksen löytämiseksi. Tällä kertaa jäljet löytyivät aiemmin (näin pipanoita) ja Pihka vahvisti niiden tuoreuden antamalla runsasta herättelyä. Tiukassa tämäkin jänis oli ja tuskin ajon käynnistyttyä pamahti. Metsäjänis oli loikannut suoraan ensimmäiseen passiin, jolla päivysti JM.

©RH Pihka ja metsäjänis

Isokokoinen metsäjänis oli JM:n ensimmäinen jänissaalis, joten oltiin iloisia siitä, vaikka se koiran kannalta liian lyhyestä työstä saatiinkin. Isot onnittelut onnistuneesta kaadosta ja kiitos innokkaalle passimiehelle! On hienoa, että ansioitunut ja pitkämielinen passissa olo palkittiin vielä näin jahtikauden lopulla.

Pihkaa ei yhtään haitannut ajon lyhyys vaan se riemuitsi kaadosta tyylilleen uskollisena. Pihka palkkaantuu hyvin voimakkaasti saaliista ja sen kanssa tulee olla tarkkana, kun toisinaan se saattaa kuumeta turhankin voimakkaasti saaliin käsittelystä.

Se on tottunut saamaan parhaat palat jäniksestä ja yleensä osaa odottaa kiltisti vuoroaan kytkettynä. Tälläkin kertaa se käyttäytyi mallikelpoisesti ja voitiin olla ylpeitä koiranomistajia myös ampumatilanteen jälkeen.

Ilahduttava jahtikauden päätöspäivä meille annettiin. Vaiheikkaasta ja pettymyksiäkin tuottaneesta kaudesta jäi innostava jälkikaiku, jonka jäljiltä jää mielellään odottamaan ensi syksyä.

Lumettomuutta ja yksi iso lumiyllätys

Eipä sitä ole tänäkään talvena liikaa ollut. Lunta ja pakkasta. Lauantaina oli plussa-asteita ja keliä voi ajometsästyksen kannalta luonnehtia termillä "paljas maa", koska pienistä lumikönkäreistä huolimatta riistan jälkiä oli ihmissilmin mahdotonta seurata.

Lauantaina maastoon pääsi vain Katla, koska Pihkalle annettiin perjantaina yhdistelmärokote penikkatautia, parvoa, maksatulehdusta ja kennelyskää vastaan. Päätettiin pitää se levossa, vaikkei koiralle rokotuksesta mitään oireita tullutkaan. Katlan kennelyskärokotus ei näkynyt mitenkään sen voinnissa, joten päästettiin koira etsimään jänistä. Ensimmäinen maasto oli Lonsi ja hienosta hausta huolimatta Katla ei saanut jänistä ajoon. Katla herätteli jonkun verran, joten yöjäljet se kuitenkin löysi. Kahden tunnin haun jälkeen mies lähti kytkemään koiraa lähes kilometrin etäisyydeltä. Katla ei olisi halunnut vielä luovuttaa, mutta muutaman kiinniottoyrityksen jälkeen miestä onnisti.

Toinen maasto oli Musta-alhon soramonttu, jossa yli puolentoista tunnin hyvän haun jälkeen jänis lopulta saatiin kiivaan perslähdön saattelemana liikkeelle. Tiukassa olivat jänikset, vaikka jälkeä ne silti olivat tehneet paljon kevät-karkeloissaan ja se selvästi vaikeutti ylösottoa. Jänis nähtiin ajossa kolme kertaa, mutta ampumistilannetta ei tullut.

Sunnuntaiaamun keli yllätti meidät täysin. Yön aikana oli satanut yli 15 cm kostea lumikerros. Lumesta huolimatta lämpötila oli muutaman asteen plussan puolella. Aamulla satoi vielä lunta sakeasti, joten viivyttelimme metsään lähtöä. Tiedossa oli, etteivät koirat todennäköisesti löydä kovin helposti jäniksiä, mutta päätimme silti mennä päästämään ne hakemista harjoittelemaan.

Katla otettiin ensin vuoroon. Mikäli se olisi jäniksen saanut ylös, oltaisiin varmaan päästetty Pihka ajamaan Katlan ylösottamaa jänistä (kun Katlan ajo olisi loppunut). Pihkalle jäljetön keli on huonon haun takia hankala. Suunnitelmat eivät valitettavasti toteutuneet. Katla irtosi hyvin hakuun ja ensimmäisen tyhjäksi jääneen lenkin jälkeen palasi luoksemme. Jatkoi siitä suoraan seuraavaan hakulenkkiin ja tuskin viiden minuutin kuluttua raikuva ajohaukku alkoi. Ensin onnittelimme itseämme hyvästä tuurista, koska ajon lähdöstä oletettiin, että koira oli onnekkaasti törmännyt vahingossa kylmähakulenkillä jäniksen makuupaikkaan. Pian kuitenkin ajon etenemisestä oli selvää, ettei riistana ollut jänis. Mies lähti tarkistamaan ajon lähtöpaikaa, jonka pian raportoi peurojen makuuksi.

Aluksi näytti siltä, ettei Katla luovuta tässä ajossa ollenkaan ja seurasimme kauhistuneina, kun ajo eteni kohti isoa tietä ja sen takana olevaa vaarallista jokea. Mies lähti autolle ja ajamaan kohti koiraa, vaikka tiedossa oli todennäköinen myöhästyminen. Onneksi isolle tielle noin 2 km päähän tullessaan lopetti ajon ja lähti palaamaan täysin eri reittiä suoraan kohti Palometsän piston päätä. Ihan kuin sillä olisi ollut sisäinen kompassi. Kun koira oli noin 500 metrin etäisyydellä, kutsuin sitä ja onneksi se tuli luokseni ja sain sen kytkettyä.

Katlan peurayllätys lumikelissä ei ollut mieleemme ja se tuomittiin autoon siksi aikaa, kun Pihka sai oman mahdollisuutensa. Siirryimme samalle soramontulle, jossa asiat olivat edellisenä päivänä jääneet kesken ja päätimme auttaa Pihkaa haussa. Kuljimme koiran kanssa kohti samaa montun reunaa, josta edellisen päivän ajo oli lähtenyt. Mies ja koira kulkivat montun pohjaa ja itse kuljin montun yläpuolella myötäillen sen reunoja.

Näin jotain keltaista lumessa ja hihkaisin spontaanisti: "Jäniksen pissaa! Tule katsomaan!" Mies ja koira rymysivät kohti minua ja arvioni todettiin päteväksi. Sitähän se oli. Jäniksen pissaa. Jälkiä maassa oli tuskin nimeksi, mutta takapuolen jättämästä kuviosta ei voinut erehtyä.

Siitä ei sitten mennyt viittäkään minuuttia, kun jänis saatiin liikkeelle. Saattoi se olla jo silloin liikkeellä, kun tein hienon pissahavaintoni. Pihka ajoi hyvin hitaasti ison lumimäärän vuoksi ja jäi jälkeen paljon ajettavasta. Montun toiseen päähän jänis teki usean kierroksen ja kulki ajossa samoja reittejä jatkuvasti. Ei ollut helppo ajettava koiralle. Kun koira haukkui usean sadan metrin päässä, näin jäniksen ohittavan minut ajossa.

Vasta lähes kymmenen minuuttia näköhavainnon jälkeen, koira tuli samalle paikalle. Pihka ajoi jänistä noin tunnin ja lopulta jänis onnistui tekemään koiralle niin pahan huijauksen, ettei se selvinnyt enää mitenkään. Yritimme kiertää hukkapaikkaa, muttemme löytäneet postumisjälkiä. Lopulta luovutimme ja myönsimme tappiomme monttupupujen kuninkaalle.

Vaikka aamun lumimäärä oli hirmuinen, päivän plussakelin jälkeen se oli kadonnut lähes kokonaan.

Lumi tuli, lumi meni.