Simaa ja serpentiinijälkeä

Saimme ihanaisen kevätsään tänne vappua edeltäväksi viikonlopuksi, joka suorastaan kutsui jäljentekoon. Aurinko paistoi molempina päivinä eikä tuultakaan ollut liiaksi. Pidin tarkoituksella viime viikonlopun taukoa jäljestä, koska en halua kylläännyttää Pihkaa liialla treenillä. Halukkuutta olisi jäljentekoon ollut, mutta tosiaan parempi on ihan itsensäkin takia pitää välillä taukoa.

Tällä kertaa sain miehen mukaan verettäjäksi ja veimme jäljen automatkan päähän. Yleensä pyrin tekemään jäljen lähistölle eli kävelymatkan etäisyydelle, mutta nyt kun Pihkalle pitää tehdä voittajajälkeä, niin sen pituus rajoittaa maastonvalintaa. Alue on erittäin riistarikas, olemme joka kerta nähneet riistaa, joko jäljenteon aikana tai sitten jäljestyspäivänä. Tälläkin kertaa ennen jäljestystä näimme autosta metsäjäniksen, jolla oli vielä valkoinen hännäntupsu, vaikka selkä olikin jo tumman ruskea. Aikaisempia näköhavaintoja on mm. peuroista ja kerran hirvestä. Tarkalleen tähän maastoon olemme tehneet jäljen vain kerran aikaisemmin.

Ratamestarin luonnos jäljestä

Koska koekauden aloitus on nurkan takana, teimme noin 1,3 km pitkän jäljen, jonka annettiin vanheta noin 22 tuntia. Verta käytettiin vastaava määrä kuin koejäljellä ja muutenkin jäljen tapahtumat vastasivat koejälkeä. Ohjasin Pihkan alkumakaukselle, jota koira jäi nuolemaan. Näytin jäljen suunnan koiralle, jonka jälkeen edettiin maavainulla melko jälkitarkasti ensimmäiselle makuulle. Valitettavasti Pihka meinasi ohittaa makauksen vasemmalta ja jarrutin koiraa. Silti koira meni yli makauksesta. En tiedä oliko hyvä, mutta palautin koiran makaukselle ja näytin, että olin kiinnostunut siitä. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi vain antaa ohittaa makaus? No tehty mikä tehty. Heti ensimmäisen makauksen jälkeen Pihka teki noin 10-15 metrin tarkistuskaarroksen jäljen sivuun, mutta palasi itse takaisin jäljelle. Tästä jatkettiin tarkasti ensimmäiselle kulmalle, jolla tehtiin laajahko lenkki. Toinen makaus oli tiheämmän alueen jälkeen rinteessä ja sen Pihka osoitti ensin pysähtymällä ja kehujen jälkeen nuolemalla.

Toisella kulmalla oli katko, jolle tultiin hieman jäljen sisäpuolen sivussa. Oli lähellä ettei Pihka oikaissut, mutta kävi kuitenkin jäljen lopussa, josta lähti heti tekemään lenkin oikeaan suuntaan. Palasi kuitenkin takaisin ja meni paluujälkeä kulmalle, josta lenkki sivuun ja löysi jäljen jatkon. Seuraavalle makaukselle edetiin hyvin jälkitarkasti ja Pihka myös merkkasi hienosti makauksen (pysähtyi nuolemaan). Kolmannen makauksen jälkeen maasto muuttui kallioisemmaksi. Viimeisellä kulmalla tehtiin taas pieni lenkki (tämä kuitenkin tarkoituksenmukainen, toisin kuin ensimmäinen), jolta jatkettiin neljännelle makaukselle, josta hätäisesti yli. Jarrutin ja koira palasi makaukselle, jolle pysähtyi nuolemaan. Tämän korjausliikkeen uskon olleen hyväksi, toisin kuin ekan makauksen, jolloin puutuin liikaa koiran työhön. Loppujälki mentiin jälkitarkasti, kaadolle aavistuksen sivusta, jolle pysähtyi ja otti sorkan suuhun. Ja välittömästi jatkoi sorkka suussa matkaa! Ei siis Pihkalle tyypillisesti edes näytellyt kaatoa, vaan omi sen :O

Jotenkin tuntui, että Pihkalla oli vähän "vappu-fiilis", koska hosui enemmän kuin kaksi viikkoa sitten. Kaksi ensimmäistä osuutta jouduin jarruttamaan menoa, kolmas mentiin täydellisellä nopeudella ja viimeisellä lisättiin taas nopeutta. Intoa siis on ja se lisää virheiden todennäköisyyttä, kun koira häslää (huom. bassetin omistajan näkökulmasta). Ulkopuolisen silmin Pihkahan on rauhallisuuden perikuva.

Diiva-Donna ja kesän kuumin menopeli

©RH Donna ja Pihka pihalla

Pihka sai seuraa äitini japaninpystykorvasta, kun se tuli hoitoon pariksi päiväksi. Tuo valkoinen räksyttäjä herättää Pihkassa selvästi ristiriitaisia tunteita, vaikka koirat ovat tuttuja toisilleen entuudestaan. Pihkan päivät ovat kuluneet altakulmain mulkoilulla, ruokakupin tyhjenemisen nopeutumisella (jos siis se mitenkään enää olisi mahdollista) ja Donnan tekemisten vahtimisena. Mustasukkaisuutta on ilmassa ja koska nartut ovat melko samanikäiset pitää vahtia, ettei kyräily muutu ilmiriidaksi. Nooh, tämä kuulostaa ehkä pahemmalta kuin se onkaan, sillä hyviäkin hetkiä on ollut. Ulkona koirat kulkevat peräkkäin ja merkkailevat samoihin kohtiin. Selvästi niistä on myös seuraa toisilleen ja voisin kuvitella, että jos Donna viipyisi pidempään niin koirat makaisivat kohta kylki kiinni toisissaan.

Eilen posti toi kauan haikailemani kulkupelin (yhteishankinta äitini kanssa). Kevään ja kesän hienoilla säillä on mukava lähteä pidemmillekin lenkeille esimerkiksi kyläilemään tai tutkimaan eri metsäpolkuja. Tämä pyörään kiinnitettävä perävaunu mahdollistaa tutkimusretkemme kauemmas.

©RH Pihka ja kesän kuumin menopeli

Tutustutin koiria nakin murusten avulla vaunun positiivisiin puoliin heti, kun saimme kasattua kärryn. Pihka rakastui (enpä juuri ihmettele tätä) vaunuun välittömästi "pienellä" myötävaikutuksellamme. Donna epäröi enemmän, enkä saanut sitä kuin astumaan puoliksi vaunuun siten, että takatassut jäivät ulkopuolelle. Donna onkin aika arka koira, joten vaatii varmaan paljon toistoja ja herkkuja ennenkuin sen saa menemään vapaaehtoisesti kärryyn (onnea vain yrityksiin äitiseni). Pihka tosiaan on tottunut meidän hullutuksiimme eikä sen totuttaminen tälläisiin uusiin juttuihin vie kuin hetken. Tein pienen kunniakierroksen Pihka kyydissä omalla pihalla ja sitten päätettiin lähteä läheiselle lintutornille fillareilla. Pyörillä pääsee lintutornille johtavalle polulle asti, mutta loppumatka pitää kulkea jalan. Eli todella sopivan mittainen testimatka. Sää oli mukava ja ilta-aurinkokin lämmitti hieman. Donna oli pakko jättää kotiin, koska olisi ollut eläinrääkkäystä pakottaa se vaunuun – vieläpä Pihkan kanssa. Pystyn kuvittelemaan sen hienostelevan sipsutuksen ja diivamaisen nyrpistelyn määrän...

Vaunuun mahtuu kaksi pientä koiraa kunhan maksimipaino pysyy alle 25 kg. Matkalla Pihka askarteli heti uuden ilma-aukon tuohon etuosan hyttysverkkoon eli ei sekään ihan sopusoinnussa vielä ole kärrymatkailun kanssa.

Jäljen teon kiemurat

Jäljen merkkaamiseen löytyy yhtä monta tapaa kuin on jäljentekijöitä. Alussa kun vasta otimme ensiaskeleita jäljentekoon, merkkasimme kreppi- tai muovinauhoilla näkyvästi harjoitusjäljen. Koska matka oli lyhyt, nauhojen laittaminen/korjaaminen pois ei ollut ongelma. Käytimme samoja nauhoja hyvin pitkään. Vasta ensimmäinen koe avasi silmäni jäljen merkkaamisen suhteen. Koejäljen merkkaaminen on taidetta! Meille annettiin kokeessa käyttöön kaksi eriväristä nauharullaa (punainen ja sininen) + tarjoustarranauharulla (kirkkaan oransseja tarroja). Koska olimme keltanokkia saimme pariksemme kokeneemman jäljentekijän, joka kertoi miten näitä merkkejä voi hyödyntää. Ensinnäkin avomerkintään käytettiin sinistä nauhaa ja punainen nauha oli tarkoitettu vain niinsanottuja etumerkkejä varten. Tarjoustarroilla tehtiin sitten toisella kierroksella piilomerkkaus.

Ensimmäisellä kierroksella jäljen opas suunnistaa ja mittaa askelpareilla jäljen ja takana seuraava avustaja jättää avomerkkejä siten, että veretys onnistuu vain seuraamalla nauhoja. Opas laittaa ensimmäisellä kierroksella myös etumerkit, jotka helpottavat tapahtumien osoittamista tuomarille. Etumerkki laitetaan noin 20-30 metriä ennen jokaista tapahtumaa eli makausta / kulmaa / katkokulmaa / kaatoa. Etenkin voittajajäljellä etumerkit ovat tarpeellisia, koska tapahtumia on noin 1,4 km matkalla yhteensä 8 kappaletta (+ alkumakaus). Vertailun vuoksi AVO-jäljellä tapahtumia on vain kolme (+ alkumakaus), koska makaukset ovat kulmilla (nämä on yleensä helppo muistaa ilman etumerkkejäkin).

Kun jälki on suunnistettu ja mitattu onnistuneesti palataan takaisin jäljen alkuun. Tässä vaiheessa on tärkeää vilkaista kelloa ja merkitä, milloin veretys on aloitettu. Koska alkumakaus sijaitsee aina vähintään 60 metrin päässä tieltä, on myös tarkistettava, että osaa opastaa koirakon ja tuomarin seuraavana päivänä lähdölle. Siksi yleensä tieltä alkumakaukselle kannattaa jättää avomerkinnät paikoilleen ja tarkistaa, että osaa tulla alkumakaukselle oikeasta suunnasta. Jäljen päälle ei missään nimessä saa astua ennen koiraa. Kokeessa lähdöltä ensimmäiset kymmenen metriä merkataan myös avomerkeillä näkyviksi, koska ohjaajalla on oltava mahdollisuus opastaa koira kunnolla jälkityöskentelyn alkuun. Tämän kymmenen metrin jälkeen avomerkit on pääsääntöisesti poistettava, jottei ohjaaja tiedä missä jälki kulkee. Kokeessa tästä alkaa oppaan tärkein työvaihe, koska jäljellä olevista ihmisistä hän on ainoa, joka tietää tarkalleen missä jälki kulkee.

Samalla kun jälki veretetään (avustaja kulkee varsinaisen jäljentekijän perässä sieni maassa) edellä kulkeva jäljentekijä poistaa ensimmäisellä kierroksella laitetut avomerkit (ei punaisia etumerkkejä) ja laittaa piilomerkit eli tarjoustarrat siten, etteivät ne näy kulkusuunnassa. Tarrat kannattaa liimata järjestelmällisesti siten, että tarra on tietyssä kulmassa ja "osoittaa" jälkeä. Toinen vaihtoehto on laittaa tarroja vain toiselle puolelle jälkeä ja satunnaisesti niinsanottuja portteja, joissa tarrat ovat molemmilla puolilla jälkeä. Periaatteessa merkkejä on oltava niin paljon, että kun katsoo jälkeä taaksepäin ainakin kolme seuraavaa merkkiä näkyy hyvin. Tarrat voivat olla huono piilomerkintätapa, koska itsellekin on sateisena koepäivänä käynyt niin, että osa tarroista on tippunut maahan. Kelistä riippuu miten piilomerkintä kannattaa tehdä. Jos maasto on todella märkää on ehkä parempi käyttää sinistä kreppinauhaa siten, että ujuttaa nauhat kaarnan väliin tai sitoo piiloon puun taakse.

Kaadon jälkeen pitää tarkistaa samoin kuin alkumakaukselle mennessä, että ensinnäkin pystyy seuraavana päivänä tuomaan kaadon tieltä (etäisyys vähintään 60 metriä) menemättä vahingossakaan jäljen päälle. Tämän vuoksi tieltä kaadolle on jätettävä myös selkeät avomerkit, jotta opas pystyy viemään sorkan ongelmitta kaadolle. Kaadon viennin jälkeen opas poistaa avomerkit kaadon läheisyydestä, jotteivät ne paljasta kaadon sijaintia ohjaajalle. Sen verran avomerkkejä voi etäämmälle kaadosta jättää, että osaa opastaa koirakon ja tuomarin pois metsästä suorituksen jälkeen.

Aloittelijoille neuvotaan kokeessa jättämään riittävästi merkkejä, jottei ongelmia tulisi. Vaikka mejä-kokeen henkeen kuuluu, ettei ihminen pysty seuraamaan jälkeä merkkien perusteella, on parempi jättää merkkejä siten, ettei koiran koesuorituksen arvioiminen ole ainakaan oppaan huonosta jäljenosaamisesta kiinni. Niiden kokeiden perusteella, joihin itse olen osallistunut ei tuomari kertaakaan ole huomauttanut liian näkyvistä merkeistä (joita myös itse kokeessa olen laittanut, kun en ole luottanut itseeni).

Merkkaamisen lisäksi olen aina kokeessa käyttänyt niinsanottuja nuotteja. Nuoteilla tarkoitetaan jäljentekijän tekemiä muistiinpanoja jäljellä nähdyistä asioista. Itse tykkään piirtää "kartan" tähän tapaan (oikeassa elämässä tämä on rutussa oleva suttuinen ruutupaperi täynnä merkintöjä, joista kukaan muu ei saa tolkkua):

Nuotit voivat olla myös ranskalaisilla viivoilla luetellut tai mikä sitten parhaiten auttaa jäljentekijää. Nuoteissa kannattaa mainita, jos jäljellä on vaikeasti ylitettäviä ojia tai tiheitä metsäalueita, joista pitää mainita tuomarille. Myös jos jäljellä on esimerkiksi jotain ylimääräistä tai jälki kiertää upottavan suon tms., on ne hyvä merkitä nuotteihin, jolloin muistaa kertoa niistä tuomarille. Kartan teko on mielestäni visuaalisesti selkeämpi ja siihen voi piirtää korkeuskäyrät, polut, ojat, kivet jne. Itselläni on jonkuntasoinen karttamuisti, jota helpottaa pienet vihjeet, jotka olen piirtänyt nuotteihini.

Riippumatta siitä, miten merkitsee jäljen, tärkeintä on poistaa jokaikinen merkki maastosta, jotta luonto pysyy puhtaana! Mejästähän ei jää luontoon mitään, kunhan ihmisten viemät merkit poistetaan huolella. Opas purkaa jäljen koiran suorituksen jälkeen, siten, että kulkee jäljen takaperin, jolloin  jälkeä on helppo seurata piilomerkkien avulla.

Kokeen järjestäjältä saa:

• veripullo, jossa verta 1/3 litraa
• sieni naruineen
• kartta, johon on merkitty ratamestarin luonnos jäljestä
• jäljen merkkaukseen tarvittavat nauha- ja tarrarullat
• jäljen alkuun (tien reunaan) laitettava lappu, johon täydennetään veretyksen alkuaika ja tekijät + oppaan nimi
• muovipusseja (ota myös varapussi)
• muistiinpanopaperia ja kyniä

Jäljentekoon itse mukaan otettavia:

• kompassi
• riittävästi juotavaa!
• sopivat vaatteet ja jalkineet (kelin mukaan)
• hyönteissuoja (itikat/hirvikärpäset)
• omia merkkejä (esim. pyykkipojat, jos haluaa tehdä merkinnät tietyllä tavoin)
• askelmittari tai gps puhelin (ei pakollisia)

Vaikka jälkihommat saattavat kuulostaa hieman haastavilta, niin loppujen lopuksi itse jäljenteko ei ole vaikeaa. Tekemällä (mokailemalla) tämänkin oppii. Harrastus on ytimekkäästi ilmaistuna työläs ja aikaavievä. Jälkityö vaatii sekä koiralta että ohjaajalta paljon kärsivällisyyttä ja sitkeyttä.

Intohimoa jäljellä

©RH Pihkan intoa ennen jäljelle pääsyä

Pihka työskenteli intohimoisesti Voittaja-luokan tasoisen jäljen kimpussa tänään. Sää ei taaskaan ollut jäljentekijän näkökulmasta mitenkään "kiva". Iltapäivä (tai oikeastaan koko lauantai) oli sateinen ja kaiken kukkuraksi iltaa kohti tuuli alkoi kivuta myrskylukemiin. Onneksi sunnuntaiaamu oli aurinkoinen, vaikkakin kirpsakka. Ruohonkorret olivat hieman kuurassa, kun menimme koiran kanssa aamujalottelulle.


Tein jäljen tälläkin kertaa ilman apuja, koska miehellä oli lauantai-iltana muuta ohjelmaa kuin sienen kera metsässä kulkeminen. Kysynpä vaan, että mikä voisi olla tämän tärkeämpää? *kieliposkella* No, jokatapauksessa aloitin veretyksen jo noin klo 17.30, jotta jälki vanhenisi edes lähemmäs 18 tuntia ennen metsään lähtöä. Jotenkin on tosi vaikeaa malttaa odottaa tuota aikarajaa...

Maasto on "inkkarilaaksoon" menevän polun varrella ja se on paras kotimaastoistamme. Teen jäljen usein pariin tai jopa kolmeen kertaan kaudessa tähän maastoon (tietysti joka kerta hieman eritavoin). Jälkimaastossa on sekaisin soistuvaa, sammaleista kalliomaastoa, vanha hakkuu sekä pikantisti tiheää metsää. Parasta on, että hirvien ja peurojen jälkiä on runsaasti ja näköhavaintojakin niistä on tehty.

©RH Ensimmäisen makauksen jälkeen

Tällä kertaa mies oli koiranohjaajana ja minä treenasin oppaana/tuomarina toimimista. Näkökulma on ihan erilainen koiran työskentelyyn, kunnei itse raahaudu koiran perässä jälkinarua myötäillen ja näin myös näkee paremmin koiran eleet jäljen eri tapahtumien osalta. Näytin miehelle alkumakauksen, jolle hän ohjasi koiran. Pihka nuoli tuttuun tapaan alkumakauksen huolella ja lähti etenemään jälkeä vasta, kun olimme melkein hermostuneet koiraan... Alkumakauksella hidastelusta huolimatta Pihka eteni määrätietoisesti jälkeä seuraten, tosin hieman jäljen sivussa, mikä johtui pohjoistuulesta, joka painoi hajun vasemmalle puolelle jälkeä. Ensimmäinen makaus mäen rinteessä merkattiin pysähtymällä ja nuolemalla. Jatkettiin ensimmäiselle kulmalle, jolla oli katko. Pihka eteni veretyksen loppuun, josta jatkoi ensin suoraan, mutta palasi lenkittäen ensin oikealle. Jäljen jatko ei kuitenkaan löytynyt ja lenkitti toisen kierroksen vasemmalle. Koetti myös hyödyntää ilmavainua tämän jälkeen, muttei jostain syystä tuulen "oikeasta suunnasta" huolimatta saanut vainua. Toinen lenkki oikealle, josta viimein sai vainun jäljen jatkosta.

Katkon jälkeen edettiin kalliopohjaa pitkin lyhyemmälle 2. osuudelle, jonka toinen makaus merkattiin huolella pysähtymällä ja haistelemalla. Toisella kulmalla pieni tarkistuspisto, muuten ok. Kolmas makaus oltaisiin ohitettu ilman ohjaajan jarrutusta. Jarrutuksessa huolimatta pysähtyi merkkaamaan liian hätäisesti (luulen, että lisäsin tässä makauksessa vähemmän verta kuin muissa). Kolmas kulma mäen päällä, josta mentiin ohitse ja lenkityksellä löysi itse takaisin. Neljäs makaus merkattiin hienosti pysähtymällä ja nuolemalla. Kaadolle edettiin hieman jäljen sivussa ja sieltä ilmavainulla kaadolle, jonka otti suuhun ja esitteli meille. Myötätuuli aiheutti sen, että Pihka sai vainun kaadosta vasta melkein ohitettuaan sen. Jäljestystyö oli mielestäni vauhdiltaan sopivaa, ja Pihka on edistynyt paljon nopeuden suhteen eikä hosu samoin kuin ensimmäisinä vuosinaan. Silti kulmiin ilmeisesti tullaan hieman suurella nopeudella, koska koira ei ehdi huomata jäljen suunnan muutosta ennen kuin haju loppuu.

©RH Riemua kaadolla

©RH Pihka kantaa sorkan kotiin

Pihka todellakin rakastaa jäljestystä! On ilo seurata sen työskentelyä metsässä yhteistyössä ohjaajan kanssa. Häntä heiluu keskittyneesti puolelta toiselle ja kaadon löytyminen on aina yhtä suuri Tapahtuma, jota juhlitaan maltillisesti, mutta kuitenkin suurilla voittajan eleillä. Mejän harrastaminen, vaikka ilman kisoja, on tämän koiran kanssa palkitsevaa. Kiitos Pihka!

Halkohullu kepinkantaja

©RH Keväinen kepinkanto 2009

Jotkut koirat ovat pallohulluja. Meidän bassettimme sekoaa enemmän luonnonmateriaaleista, kuten puista tippuneista oksista, kepeistä ja muista osista. Metsälenkeillä pitää kaivaa lumen alta risut ja vähän isommatkin kepakot, joita sitten ylpeänä kannetaan häntä pystyssä.

Tämä vielä olisi ihan hyväksyttävää (joskin pöhköä) käytöstä, mutta halkohulluus menee jo pahasti yli hilseen. Meillä on pieni puukasa pihallamme, jonne Pihka vilahtaa välittömästi, kun se päästetään irti pihalla. Sieltä sitten retuutetaan mahdollisimman iso halko niska tutisten keskelle pihaa. Terveellistä käytöstä tämä ei ole, koska halosta irtoaa tikkuja yms. Yksi tuttu koira menetti jopa kulmahampaansa yhteenotossa isohkon kepakon kanssa, joten vaarallista leikkiä tuo on. Ollaan otettu huomaamattomuuslinja tässäkin asiassa, koska kieltäminen tekee asian helposti vieläkin inspiroivemmaksi. Palloilla ja muilla heitettävillä leluilla ollaan koetettu viedä huomiota halkopinosta, joskin menestys on tuskin havaittavaa. Pihka ei onneksi varsinaisesti riehu halkojen kanssa, vaan enemmänkin kantaa ja nakertaa.

Onneksi halot eivät kiinnosta Pihkaa sisällä, koska säilytämme takan vieressä jatkuvasti puukoria *koputtaa puuta*. Se vielä puuttuisikin, että koira innostuisi yksin ollessaan tekemään halkojen uudelleen muotoilua.

Pääsiäinen vierähti ohitse lähinnä lepäillen, siivoten ja metsälenkkejä tehden. Jälkeä ei tehty Pihkalle, koska lumitilanne on pysynyt yöpakkasten ja kylmän ilman takia ennallaan. Ensi viikonloppuna ehkä tehdään täysmittainen VOI-jälki.