Ajot ensilumessa

©RH Joko saisi mennä?

Ensilumi. Ehkä tuo yksi sana kuvaa tätä viikonloppua parhaiten. Olimme Pihkan kanssa eilen metsässä nauttimassa perjantaina sataneesta ensilumesta. Metsäneläimet olivat vielä säikkyjä valkoiseksi muuttuneesta maisemasta ja selkeitä yöjälkiä tuntui olevan mahdotonta löytää. Lisäksi täkäläiset jänikset ovat vielä suojaväriltään enemmän syksyn kuin talven kannalta otollisissa sävyissä, joten niiden liikkelle saamiseen tarvitaan melkein kuonokosketusta takapään tupsuun. Jäniksen yöjälkiä ei nähty, mutta heti ensimmäiseksi törmäsimme yöllisiin ketun jälkiin, joita yllytimme Pihkan seuraamaan. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan Pihkaa sytyttäneet, joten etenimme Sikasuota kohti Koskenmetsän alueella. Sikasuon "ytimessä" saimme näköhavainnon kahdesta hirvestä (todennäköisesti emä ja vasa). Pihka on kehittynyt huimasti, mitä tulee sorkkaeläinten rauhaan jättämiseen. Perjantaina mies oli kahdestaan metsällä Pihkan kanssa ja olivat pääseet vajaan 20 metrin päähän peurasta. Pihka oli käynyt kuumana, mutta mies oli välittömästi kieltänyt, niin koira ei ollut lähtenyt ajoon. Upeaa.

Saimme myös pari pyytä ja yhden metson lentoon kulkiessamme lumisessa maastossa. En ole ennen tutkinut niin tuoreita pyyn ruokailujälkiä. Näytti hieman samalta kuin tässä netissä löytämässäni kuvassa. Kun Sikasuon kierros oli tehty ilman jäniksen yöjälkien löytymistä ja ylösottoa, päätimme vielä tehdä yhden piston auton toiselle puolelle. Tämä itseasiassa sellainen paikka, josta Pihka on aiemminkin saanut jäniksen ylös tänä syksynä. Ja vain vajaa 100 metriä autosta koira sai jäniksen ylös. Perhana (pahoittelut rumasta sanasta).

 

 

Jotenkin niin tyypillistä. Ensin haravoidaan kilometritolkulla maastoa ja sitten melkein kotiin lähtiessä koira nappaa jäniksen ajoon. Ajo alkoi melko varovaisella haukulla, mutta kiihtyi nopeasti tyypilliseen 60-80 haukkua minuutissa tahtiin. Ajo eteni Vainionnorkonkallioille, josta ajohaukku raikui kovaäänisenä. Ajo jäi kiertelemään kalliota, mutta siirtyi Sikasuota kohti ja mies päätti kävellä passiin tien päähän. Itse jäin auton tuntumaan ja kävelin katsomaan paikkaan, jossa jänis ja koira olivat ylittäneet tien. Sieltä sain otettua kuvan jäniksen jäljistä. Näköhavaintoa ajettavasta emme tänään saaneet. Alla kuva päivän kiemuroista.

Pihkalle erityistä kiitosta tämän päivän hukkatyöskentelystä. Jänis oli ovelammasta päästä eikä päästänyt meitä helpolla. Mies epäili, että saattaisi olla sama jänis, jota jo viime syksynä "jaakattiin". Eli varsin kokenut kaveri ja ollut pelkästään Pihkan ajettavana jo monia kertoja.

Hypokoira?

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, joka kiinnostaa kovasti itseäni. Sairastuin keväällä 1 tyypin diabetekseen ja siten olen tiedonjanossani ja koiria rakastavana törmännyt termiin "hypokoira". Muistan kyllä etäisesti joskus kuulleeni hypokoirista, muttei ennen viime kevättä asia suuremmin kiinnostanut. Koska nykyään "hypot", hienommin hypoglykemiat eli liian matalat verensokerit, ovat tulleet valitettavan tutuiksi, olen aiheesta kiinnostunut aivan eri mittakaavassa kuin ennen sairastumistani.

Lainaan tuolta Suomen Hypokoira ry:n sivuilta:

"Hypokoira toimii diabeetikon omahoidon tukena ilmaisemalla verensokerinvaihteluita. Koirat pystyvät erinomaisen hajuaistinsa avulla erottamaan verensokerinvaihtelut ihon tuoksun perusteella. Koira voidaan kouluttaa ilmaisemaan matalat ja korkeat verensokerit omistajalleen. Tälläistä koulutettua koiraa kutsutaan hypokoiraksi ja sen on todettu kykenevän ilmaisemaan verensokerivaihtelut jopa ennen kuin diabeetikko itse havaitsee hypoglykemian eli matalan verensokerin oireita.

Verensokerivaihteluiden havaitsemisen ja ilmaisun myötä hypokoira tuo helpotusta ja turvaa diabeetikon arkeen esimerkiksi mahdollistamalla rauhallisemmat yöunet tai tuoden turvaa diabetesta sairastavan koululaisen muutaman tunnin yksinoloon kotona koulun jälkeen.

Koiralla voi olla myös terapeuttinen vaikutus tuomalla lohtua ja uskoa tulevaisuuteen tuoreelle diabeetikolle. Murrosikäisille diabeetikoilla on usein vaikeuksia hyvän hoitotasapainon saavuttamisessa johtuen oman sairauden salailusta ja jopa kieltämisestä. Hypokoira helpottaa diabeteksesta puhumista ja lisää avoimuutta tuoden myönteisiä kokemuksia ja tuntemuksia omistajalleen. Koira myös edistää omistajan terveyttä säännöllisellä ulkoilulla joka tuo myös rytmiä elämään."

Olen siis toivonut, että omakin koiramme, jota on jokseenkin myöhäistä kouluttaa tähän (ainakaan täysin luotettavaksi), oppisi ilmaisemaan edes satunnaisesti matalia verensokereitani, ennen kuin mennään alle 3 verensokereihin. Koska en ole vastasairastuneena jaksanut kauheasti käyttää aikaa asiaan, olen maalaisjärkeiltyäni toiminut vain siten, että olen matalilla huomioinut koiraa ja kun itse aina silloin syön jotain nopeaa hiilihydraattia, niin antanut koirallekin jotain ikäänkuin palkaksi, kun se on ollut kiinnostunut minusta (tai syömisestäni matalilla). Basset koirarotuna on siitä kiitollinen koulutettava, että mitä tulee syömiseen ja herkkuihin, niin se on aina ensimmäisenä paikalla. Jollei Pihka ole syystä tai toisesta kiinnostunut touhuistani matalilla, niin en palkkaa tai huomioi sitä mitenkään. Eli tavoite on ollut "opettaa", että matalilla syöpötellään ja on kivaa (koiralle) -> minulta kannattaa silloin hakea huomiota. En kyllä ole ollut kauhean hyvä opettaja, sikäli, että toisinaan verensokeri on mennyt liian alas ja silloin en koiraa ole enää kauheasti jaksanut huomioida (vaikka se minusta olisi ollutkin kiinnostunut), kun oma olo on ollut liian kurja :(

Viime yönä se sitten tapahtui ensimmäisen kerran. Mies oli yövuorossa, joten nukuin koiran kanssa kahden. Pihka (joka nukkuu sängyssä) herätti minut tökkimällä kuonolla puoli kolmen aikaan. Pihka on meistä sikeäunisin, eikä öisin poistu sängystä, vaikka melkein mitä vain tapahtuisi. Olo ei ollut mitenkään erilainen, mutta mittasin yösokerin, kun nyt kerta heräsin. Se oli 3.9. No päivällä tuo arvo on mielestäni ihan ok (jos tiedän, ettei ruokailuun ole montaa tuntia, enkä aio tehdä mitään fyysistä), mutta yöllä se on minusta hieman turhan matala. Tästä yhdestä onnistumisesta tuskin kannattaa hirmuisesti tuulettaa, mutta tällä kertaa Pihkan ansioista vältin kokonaan hypo-oireet ja lisäksi kurjan reaktiivisen vastaiskun (hypon jälkeen tulee aina helposti se toinen ääripää, ns. vastavaikuttajahormoneista johtuva reaktionousu). Nyt sain aamulla mitattua korkean sokerin sijaan lukeman 4.1 eli erinomaisen aamuarvon.

Otsalamppuja ja hirvenvasaa

Aivan ihastuttavaa (!), kun ollaan päästy taas kaamosaikaan, jolloin otsalamppu iltalenkeillä kuuluu ainakin haja-asutusalueella asuvan vakiovarusteisiin. Ellei valaise tietä edes jollain osoittimella, niin vähintäänkin talloo koiran ja astuu kymmeneen kuralätäkköön. Etenkin kun syksy on jatkanut samaa sateista linjaa, johon kesällä jo totuttiin. Tänään lenkkeiltiin siten, että minulla oli lamppu otsalla ja Pihkalla keltainen Hurtan huomioliivi. Meidät ainakin erottaa pimeästä.

Innostuin ompelemaan Pihkalle torkkupeiton, kun löysin hienon siilikuvioisen kankaan (siinä on tosi kivan retrot värit) viime viikonloppuna. Yhdistin sen vanhaan paiväpeitonpalaan, jonka sain äidiltäni. Hieno siitä tuli. Pihka tosin vielä vierastaa sitä, mutta eiköhän pienellä möyhennyksellä siihen tartu oikeat aromit.

©RH Pihka ja itsetehty torkkupeitto

Hirvenmetsästys on nyt alkanut. Sain ison muovipussillisen hirvenvasan "retalelihaa" eli sellaista 2. luokan lihaa, joka ei kelpaa ihmisravinnoksi, mutta joka koiralle maistuu oikein hyvin. Jatkojalostin sitä eilen illalla palottamalla sitä pieniksi kimpaleiksi (sakset ovat muuten tähän oiva keksintö) ja säilömällä raakana minigrip-pusseihin, jotka laitoin pakastimeen. Bretagnenbassetti on niin pieni koira, että pienikin määrä raakaa lihaa riittää kerta-annoksena. Yleensä pieni pussi riittää pariksi päiväksi, kun laitamme aamulla raakaa sulatettua lihaa Kongin tai vastaavan lelun sisään töihin lähtiesssämme. Välillä rankan ajopäivän jälkeen koira on saanut lihaa myös ruoka-annoksen lisukkeena. Pihkahan ruokitaan teollisella kuivamuonalla, jota terästetään satunnaisesti puurolla/lihalla/kananmunalla/raejuustolla tai vastaavalla. Ruoka-allergioita ei ole ollut ja kuivamuona on kelvannut ihan sellaisenaankin, joten mitenkään vaativa ruuan suhteen ei Pihka koskaan ole ollut.

©RH Hirvenvasan lihaa pussitettuna

Pieniä, suuria ihmeitä

En ajatellut kirjoittaa mitään ennen viikonloppua ja erityisesti sunnuntaita, jolloin tulee täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen kerran tähän blogiin. Aika on mennyt rivakasti ja vuosi on ollut täynnä tapahtumia. Ehkä näin blogia pitämällä kiinnittää vieläkin paremmin huomiota siihen miten paljon sitä onkaan elämässä sisältöä, vaikka arki välillä tuntuukin liukuvan ohitse tylsänä. Blogi sinällään ei kerro läheskään kaikkia pienen perheemme onnen hetkiä eikä etenkään niitä mustempia hetkiä. Sehän keskittyy lähes pelkästään kuvaamaan koiraharrastuksiamme, jotka kieltämättä vievät ison ajan vapaa-ajastamme.

Kirjoittamista kuitenkin piti aikaistaa, koska tänään on merkittävä päivä, 16. lokakuuta. Ilma on ollut sateinen ja myrskyisä, mutta aamusta asti olen hymyillyt sisäisesti. Tänään aamuyöstä syntyi pentue, jota on odotettu pitkään (tietyllä tapaa yli kuusi vuotta). Vainukorven kenneliin syntyi 8 pentua (5 narttua ja 3 urosta) yhdistelmälle M-11 Åstdalen's Unique & M-09 FI KVA FI MVA Vaqueras. Tästä pentueesta toivottavasti yksi fauvelainen löytää tiensä meidän kotiimme ja sydämiimme. Edessä on ihana ja rankka pentuaika, jonka Pihkan osalta olen unohtanut autuaasti (tai ainakin ne harmillisimmat puolet).

Pennun kasvatuksesta ja opettamisesta metsästyskaveriksi tulee varmasti kirjoitettua jatkossa. Tänään olen vain nauttinut onnen tunteesta, enkä ole vielä murehtinut käytännön asioita.

Tässä muutamia muistoja Pihkan pentuajoilta.

©RH Pihka pentuna kesä 2008

©RH Pihka pentuna kevät 2008

©RH Ensimmäiset päiväunet kotona 2008

Sikasuon jänis ja harmikoira

Eilen aamupäivällä mies ja koira tekivät jänisetsinnän Sikasuossa. Oikeastaan mies päästi koiran irti jo Piirlan maastoihin, mutta etenivät siitä syvemmälle Koskenmetsään ja lopulta Pihka sai jäniksestä vainun Sikasuon tuntumassa, missä ajo suureksi osaksi pysyi.

Pihkan haku oli tahmeaa ja viime kerralla sille ammuttu jäniskään ei tuntunut näkyvän mitenkään työskentelyinnossa. Lopulta jänis lähti tiepiston läheisyydestä siten, että mies oli aivan liian lähellä koiraa, kun ajohaukku alkoi. Ajo itsessään oli hyvä, vaikkei näköhavaintoa jäniksestä saatu.

Lisähaasteena miehellä oli sinnikäs harmaahirvikoira, joka yritti tulla jänisapajille ja kiinnostuneena seurasi miestä ja Pihkaa ennen ajoa ja ilmestyi taas, kun ajon jälkeen mies kytki Pihkan. Pihka sanoi tyypille pahat sanat, mutta mies oli vähän toppuutellut, ettei mitään suurempaa reviirikiistaa pääsisi syntymään. Pihkalla kun taitaa olla itsestään vähän suuret luulot, mitä tulee vieraiden koirien kohtaamisiin.

101 haukkua minuutissa

Mies oli tänään koiran kanssa kahdestaan metsällä ja niin siinä taas kävi, että poissaoloni paransi metsästysonnea ja kotiin tuomisina oli komea metsäjänis. Ajoa edelsi pitkähkö haku ja itse ajo oli kestoltaan vain puolisen tuntia, mutta koska ajo oli ehyt ja kiihkeä (jopa 101 haukkua/min), mies ampui jäniksen sen tultua sopivalle etäisyydelle peltouralle, jolla hän oli passissa. Alla kuva tämän päivän suorituksesta Parman peltojen lähirinteillä.

Jänistä ei nyt sovi liian lämpimien kelien takia riiputella pitkään (itseasiassa se "riippuu" jääkaapissa), joten ensi viikolla tiedossa on herkkuillallinen. Ostimme loppukesästä sopivaa punaviiniäkin ja sovimme jo silloin, ettei sitä korkata ennen kuin saadaan sopivan arvokasta riistaa sen kanssa nautittavaksi. Meille jänis on niin harvinainen ruokalaji, että se arvostetaan melkeimpä ylemmäs kuin sorkkaeläimien liha. Tosin jänis ei ihan noin pullea ole kuin tuon pullon kyljessä. Valkoinen mahanalus sillä jo oli, joten talvikarvan vaihto alkanee olla metsäneläimille ajankohtainen.

Ajo ja etenkin kaato oli erityisesti tänään todella positiivinen asia, koska mies ja koira törmäsivät Kurruttajan pelloilla kahteen valkohäntäpeuraan, jotka myös Pihka näki (ja haistoi). Mies kielsi koiraa ja kutsui sen luokse. Pihka totteli! Todella arvokas ja onnistunut koulutustilanne, koska Pihka ei säkäkorkeutensa takia saa ajaa sorkkaeläimiä. Siksi onnistunut ajo (vaikka ajallisesti lyhyt) antoi koiralle arvokasta tietoa siitä, mitä riistaa saa ja kannattaa jahdata.

 

Onko kotonasi bretagnenbassetti?

©RH Molla dalmatiankoira ja Pihka 2010

Koiran kanssa eläminen antaa omistajalle päivittäin hauskoja (myös vähemmän "hauskoja") hetkiä. Koiranomistajalta suorastaan vaaditaan tietynkaltaista huumorintajua, jotta eläminen koiran kanssa ei muodostuisi turhan hankalaksi. Ryppyotsaisuus on siis pahasta.

Etenkin bassetin kanssa eläminen avartaa (koira-) maailmankuvaa. Laadin listan (sovelsin tätä listaa hieman) siitä, miltä tuntuu omistaa bretagnenbassetti:

Mistä tiedät, että sinulla on bretagnenbassetti:

• Kävelylenkki koiran kanssa kestää puolet kauemmin kuin ilman sitä. 
• Koirasi huomioi aina, mitä kokkaat ja yrittää koko ajan neuvoa tai tehdä laaduntarkastusta. 
• Vaikka herätit jo miehesi, kuorsaaminen jatkuu yhä. 
• Koiraasi luullaan mäyräkoiraksi yhdeksän kertaa kymmenestä ja sen ainoankin kerran sen uskotaan olevan puoliksi mäyräkoira. 
• Kaikki mitä koirasi suostuu tekemään tai oppimaan, tapahtuu lahjonnan avulla. 
• Huomaat jatkuvasti tutkivasi riistanjälkiä lenkillä. 
• Nukkumisasentoasi voisi kuvailla "jännäksi" koiran pötköttäessä pitkänä keskellä sänkyä. 
• Et vain voi ymmärtää niitä, jotka väittävät, ettei koira syö ruokaansa ja voi paastota jopa päiviä. 
• "Koirien haju on suloinen" -sanonta saa aivan uuden merkityksen. 
• Koirasi haukahdus keskeyttää puheensorinan kylässä; "Onko paikalla jokin iso koira tuon pienen rääpäleen lisäksi?" 
• Koirasi harrastaa vaihtotaloutta tarjotessaan sinulle puruluutaan pihvistäsi. Huomaat harkitsevasi asiaa tosissaan ennen kuin tajuat mihin olet suostumassa. 
• Saapuessasi rankan ja aikataulullisesti venähtäneen työpäivän jälkeen kotiin, sinä olet se, jolla on ollut kevyempi päivä, vaikka koirasi on vain nukkunut.

©RH Pihka ja the Kieli 2009

Aamuisin on hauska huomata ainakin yhden asian menneen Pihkan koulutuksessa "hyvin". Tämä on tehostettuna sitaattimerkein, koska toisinaan en ole ihan varma onko tämä sittenkään mennyt ihan putkeen... Opetimme Pihkalle pennusta asti, että yksinjääminen on kiva juttu ja silloin saa extrakivaa tekemistä. Jättäessämme sen yksin pidemmäksi aikaa, annamme koiralle aina yhden tai useamman aktivointilelun. Ne voivat olla monenlaisia (esim. kong, pyöriteltävä pallo, revittävä pahvitötterö/maitopurkki). Toisinaan teen myös kätköleikin, jolloin koira saa harrastaa ensin etsintää löytääkseen lelut. Pihka on oppinut, että aamutoimien jälkeen se jää yksin arkisin ja saa lelun/lelut.

Rutiinimme on seuraavanlainen. Aamupalan jälkeen koira saa oman ruokansa, jonka jälkeen tehdään kevyt tarpeidentekolenkki. Laitan ennen lähtöä lelut valmiiksi siten, että takaisin tullessaan koira pääsee leikkimään. Pihka ei malttaisi mielellään edes asioilleen lähteä ja ulkona tekee yleensä tarpeensa mahdollisimman pian, vaikka joka kerta kävelemme ainakin postilaatikolle asti (joskus pidemmällekin). Takaisin päin tultaisiin juosten, jos koira saisi tahdin määrätä. Olen kuitenkin nipo ja jos Pihka vetää, eteneminen tyssää siihen kunnes hihna löystyy. Naapurit ovat varmaan ihmetelleet toisinaan hitaamman puoleista lähestymistämme.  Kun saavumme tontin rajalle, olen hieman helpottanut koiran haastetta. Käsken Pihkan istumaan ja irrotan pannan. Nopea kontakti ja "Vapaa". Sora vain ropisee, kun Pihka pinkaisee ulko-ovelle, jonne jää odottamaan oven avausta. Saapuessani ovelle koiran ilme on paljon puhuva: "Et sitten yhtään hitaammin olisi voinut kävellä".

Tämä innostus huvittaa minua joka aamu yhtä paljon ja jotenkin töihin lähteminen on itsellekin hauska tapahtuma, kun sitä koiran näkökulmasta katsoo.