Eilen meille soitettiin illalla kolarista, jossa peura oli haavoittunut, mutta lähtenyt törmäyksen jälkeen uudelleen liikkeelle. Sää oli marraskuisen tihkusateinen ja tottakai myös pimeä. Pakkasimme jälkivarusteet ja lähdimme kolaripaikalle. Tapahtumasta oli kulunut jo useampi tunti, joten oletettavaa oli, että eläin oli jo haavakuumeen rauhoittamana asettunut makuulle. Poliisi oli merkannut tienvarteen kolaripaikan, jossa oli myös vähän autonlampun sirpaleita tai muita muoviosia.
Itse olin koiraohjaajana, mies oli mukana "varamiehenä" (johtuen omasta rajoittuneisuudestani) ja miehen isä oli asemiehenä. Pimeässä oli todella hankalaa löytää kolaripaikkaa, vaikka se oli merkattukin. Pihka lähti kuitenkin jäljestämään ilman suurempia pyörähtelyjä, joten lähdin seuraamaan koiraa. Ensin koira poikkesi läheisen mäen viertä metsän puolelle, mutta palasi takaisin pellolle. Edettiin peltoaukion ylitse ja siitä seuraavalle pellolle. Koira kävi todella kuumana ja jarruttelin menoa. Pellolla koiran olemus muuttui ja jäljestys muuttui "säntäileväksi" ja veti enemmän jälkiliinassa. Vasta kun ajohaukku-moodi käynnistyi, tajuttiin, että oli vaihtanut haavakon jäljityksen rusakkojahtiin. Palasimme teiden kautta takaisin kolaripaikalle.
En tajua, mutta jostain syystä verensokeri "pyllähti" heti alkuun ja vaihdettiin koiraohjaajaa, kun nappailin lisäenergiaa taskusta siripirien ja lakritsipatukan avulla.
Tutkittiin lisää kolaripaikkaa ja koira lähti uusintayritykselle. Aluksi epäiltiin, ettei jäljestyksestä tule enää mitään, kun Pihka näin pääsi jäniksen makuun. Mentiinkin hyvin samaa reittiä, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta jälkimmäisellä pellolla koira jatkoikin eri suuntaan. Aika pian Pihka merkkasi ensimmäisen makauksen pysähtymällä. Tässä kohtaa oli heinää selvästi litistynyt eläimen painosta. Jälkeenpäin mies kertoi, että koira oli pysähdellyt useasti jäljestyksen aikana. Vaikka merkkaukset olivat lyhyitä, ne kertoivat tarkasti, mihin haavakolta oli tippunut verta tai missä peura oli pysähdellyt.
Selvästi uusi aloitus oli tarkentanut Pihkalle sitä, mitä oltiin tultu tekemään ja se unohti rusakkojen hajut. Mielestäni tämä osoittaa selvästi sen, mitä olemme Pihkan kohdalla usein pohtineet. Sen luonteella jäljestäminen on Se Juttu, vaikka ajokoiran vietit välillä pirskahtelevatkin näkyville. Tämän takia Pihkasta ei koskaan (todennäköisesti) tule erinomaista ajokoiraa, vaikka tietenkin tulemme sitä jatkossa ajohommissakin käyttämään. Se vain on tiedostettava, ettei sillä ole samanlaista vimmaa siihen touhuun kuin sellaisilla koirilla, jotka eivät tuoreen riistan hajujen haistamisen jälkeen enää jälkitouhuihin kykene. Osittain tämä varmasti on opittua käytöstä, mutta suurelta osin Pihkalta uupuu jokin pala tuosta ajovietistä. Paremmin en osaa sitä kuvailla.
Palatakseni illan jäljestykseen, se eteni kohti merenrantaa kääntyen kuitenkin enenevässä määrin myötäilemään rantaviivaa. Otsalampuista huolimatta astuimme jatkuvasti lahden kosteimpiin paikkoihin ja ympärillämme kohosi pystyyn kuivunut kaislikko. Itse kuljin peränpitäjänä, koska olin saanut alennuksen repunkantajaksi hypoilun takia (höh).
Noin kilometrin kuljettuamme alkoi näyttää siltä, ettei peura ole haavoittunut kovinkaan kohtalokkaasti, koska yleensä tällainen kolarissa vakavammin haavoittunut löytyy alle kilometrin sisältä (yleensä lähempänä 500 metriä). Jonkin matkaa tästä mies sai näköhavainnon peurasta ja saatiin vahvistus sille, että Pihka jäljitti haavakkoa. Pian tämän jälkeen seurasimme jälkeä tielle ja siitä tietä pitkin jonkun matkaa. Peura oli poikennut jopa yhdellä puutarhoista omenavarkaissa :) Tässä vaiheessa varmistui, ettei se todellakaan voi olla pahasti haavoittunut. Jatkoimme vielä pienen matkaa kunnes näimme terveen peuran ylittävän tien, perässään vähän huonommin liikkuva kaverinsa. Tosin allekirjoitanut ei toisessakaan yksilössä mitään suuria puutteita huomannut, mutta mies sanoi myöhemmin, että sen liikkeistä voi päätellä sen olleen hieman haavoittunut.
Jatkettiin vielä jonkin matkaa, mutta todettiin pian, ettei haavakkoa tällä tyylillä saavuteta, koska peuran kunto oli näinkin hyvä. Palattiin koiraa kehuen autolle. Sitten ajoimme kotiin vaihtamaan läpimäriksi kastuneet vaateet kuiviin ja juomaan lämmintä glögiä. Pihka sai extra-annoksen hirven retalelihaa.
Itse olin koiraohjaajana, mies oli mukana "varamiehenä" (johtuen omasta rajoittuneisuudestani) ja miehen isä oli asemiehenä. Pimeässä oli todella hankalaa löytää kolaripaikkaa, vaikka se oli merkattukin. Pihka lähti kuitenkin jäljestämään ilman suurempia pyörähtelyjä, joten lähdin seuraamaan koiraa. Ensin koira poikkesi läheisen mäen viertä metsän puolelle, mutta palasi takaisin pellolle. Edettiin peltoaukion ylitse ja siitä seuraavalle pellolle. Koira kävi todella kuumana ja jarruttelin menoa. Pellolla koiran olemus muuttui ja jäljestys muuttui "säntäileväksi" ja veti enemmän jälkiliinassa. Vasta kun ajohaukku-moodi käynnistyi, tajuttiin, että oli vaihtanut haavakon jäljityksen rusakkojahtiin. Palasimme teiden kautta takaisin kolaripaikalle.
En tajua, mutta jostain syystä verensokeri "pyllähti" heti alkuun ja vaihdettiin koiraohjaajaa, kun nappailin lisäenergiaa taskusta siripirien ja lakritsipatukan avulla.
Selvästi uusi aloitus oli tarkentanut Pihkalle sitä, mitä oltiin tultu tekemään ja se unohti rusakkojen hajut. Mielestäni tämä osoittaa selvästi sen, mitä olemme Pihkan kohdalla usein pohtineet. Sen luonteella jäljestäminen on Se Juttu, vaikka ajokoiran vietit välillä pirskahtelevatkin näkyville. Tämän takia Pihkasta ei koskaan (todennäköisesti) tule erinomaista ajokoiraa, vaikka tietenkin tulemme sitä jatkossa ajohommissakin käyttämään. Se vain on tiedostettava, ettei sillä ole samanlaista vimmaa siihen touhuun kuin sellaisilla koirilla, jotka eivät tuoreen riistan hajujen haistamisen jälkeen enää jälkitouhuihin kykene. Osittain tämä varmasti on opittua käytöstä, mutta suurelta osin Pihkalta uupuu jokin pala tuosta ajovietistä. Paremmin en osaa sitä kuvailla.
Palatakseni illan jäljestykseen, se eteni kohti merenrantaa kääntyen kuitenkin enenevässä määrin myötäilemään rantaviivaa. Otsalampuista huolimatta astuimme jatkuvasti lahden kosteimpiin paikkoihin ja ympärillämme kohosi pystyyn kuivunut kaislikko. Itse kuljin peränpitäjänä, koska olin saanut alennuksen repunkantajaksi hypoilun takia (höh).
Noin kilometrin kuljettuamme alkoi näyttää siltä, ettei peura ole haavoittunut kovinkaan kohtalokkaasti, koska yleensä tällainen kolarissa vakavammin haavoittunut löytyy alle kilometrin sisältä (yleensä lähempänä 500 metriä). Jonkin matkaa tästä mies sai näköhavainnon peurasta ja saatiin vahvistus sille, että Pihka jäljitti haavakkoa. Pian tämän jälkeen seurasimme jälkeä tielle ja siitä tietä pitkin jonkun matkaa. Peura oli poikennut jopa yhdellä puutarhoista omenavarkaissa :) Tässä vaiheessa varmistui, ettei se todellakaan voi olla pahasti haavoittunut. Jatkoimme vielä pienen matkaa kunnes näimme terveen peuran ylittävän tien, perässään vähän huonommin liikkuva kaverinsa. Tosin allekirjoitanut ei toisessakaan yksilössä mitään suuria puutteita huomannut, mutta mies sanoi myöhemmin, että sen liikkeistä voi päätellä sen olleen hieman haavoittunut.
Jatkettiin vielä jonkin matkaa, mutta todettiin pian, ettei haavakkoa tällä tyylillä saavuteta, koska peuran kunto oli näinkin hyvä. Palattiin koiraa kehuen autolle. Sitten ajoimme kotiin vaihtamaan läpimäriksi kastuneet vaateet kuiviin ja juomaan lämmintä glögiä. Pihka sai extra-annoksen hirven retalelihaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti