AVO, AVO ja VOI

Kesäloma alkoi mitä parhaimmissa merkeissä, kun teimme Ilveskallion riistarikkaisiin maastoihin kolmet jäljet. Saimme jälkiharrastukseen seuraksi Paavon (karkeakarvainen mäyräkoirauros) emännän ja isännän, ja jakauduimme lauantaina jälkipareiksi siten, että naiset tekivät VOI-jäljen Pihkalle ja miehet kaksi AVO-jälkeä Katlalle ja Paavolle. Itseasiassa Paavo on jo vanha tuttu Jänisjemmassa, sillä siitä löytyy kuva kahden vuoden takaisesta kirjoituksesta, jolloin koira oli vielä pieni pentu (6 kk). Nyt Paavosta oli varttunut komea uros, jota on käytetty jo myös oikeissa jäljestystilanteissa. Mejä-kokeisiin Paavo ei vielä ole päässyt.

©RH Paavo jälkivarusteissa

Perjantain sateiden jäljiltä maasto oli kastunut mukavan kosteaksi ja vaikka lauantai oli lämmin, maastopohja säilyi hieman kosteana vielä sunnuntaille asti. Sunnuntaiaamu oli pilvinen ja hieman tuulinen, joten saimme oivallisen kelin jäljestykselle. Lämpötila nousi aamun (klo 8) 16 asteesta keskipäivän noin 20 asteeseen.

Jälkipareiksi jakautuminen toi kokeen tuntua harjoitukseen, koska ohjaajina pääsimme niille jäljille, joita emme olleet edellisenä päivänä olleet tekemässä. Tietämättömyys jäljen reitistä tuo jännitystä jälkisuoritukseen ja lisää koiraan tukeutumista. Tämä oli erittäin hyvä kenraaliharjoitus bassettien RMJ 2016 -koeviikonloppua varten.

©RH Paavo ja ohjaaja

Paavo aloitti kolmikon jälkisuoritukset emäntänsä ohjaamana. Alkumakauksen nuuhkaisi hätäisesti haluten nopeasti matkaan. Alun jäljitti kaarrellen jäljelle ja sivuun siitä, mutta edeten ensimmäiset 100 metriä selvästi keskittyen jälkeen. Tämän jälkeen riista vei voiton jälkityöstä ja jouduttiin palauttamaan koira noin puolessavälissä ensimmäistä osuutta takaisin jäljelle. Toinen hukka seurasi heti ensimmäistä, kun riista houkutteli jälkeä enemmän. Paavo käytti runsaasti ilmavainua jäljellä, minkä vuoksi jäljestys aaltoili veriuran molemmin puolin. Tästä syystä ennen ensimmäistä kulmamakausta Paavo ajautui jäljen sivuun, josta ei enää palannut omatoimisesti. Otettiin uusi alku kulmamakaukselta.

Toinen osuus tarkempaa jäljestystä edelleen aaltoillen jäljen sivuille. Neljäs hukka koiralle tuli riistanjäljille lähtemisestä sähkölinjan alituksen jälkeen. Toiselle kulmalle suoraan, johon pysähtyi nopeasti nuuhkaisemaan makauksen. Ennen kaatoa Paavo harhautui taas riistapolulle, josta ohjattiin nopeasti takaisin jäljelle. Kaadolle suoraan, jossa pakastettu ja sulatettu kauriin sorkka ei herättänyt suuria tunteita. Tulevaisuudessa jäljen lopun palkkausta kannattaa harjoituksissa tehostaa. Tänään Paavoa tuntui kiinnostavan tuoreet riistan hajut jälkeä enemmän, mutta koira selvästi osasi jäljittää. Paavon nopeutta voisi myös jarruttaa vielä enemmän, josko koiran poukkoilu jäljen sivuun vähenisi.

©TU Katlalle tuli jäljellä kuuma

Ohjasin Katlan jäljelle valjaasta kiinnipitäen. Harjoituksilla olen onnistunut rauhoittamaan jälkityön alun, ja Katla malttoi hienosti nuuhkia alkumakauksen. Ohjasin koiraa ensimmäiset kymmenen metriä, jonka jälkeen annoin liinan vapautua kuuteen metriin. Ensimmäinen osuus mentiin hienolla tarkkuudella ja koiran nopeuskin oli vain hieman liian kovaa. Vieläkin pitää hidastaa, mutta nyt jälkisuorituksen jälkeen käsissäni ei ollut liinan polttamia palovammoja (unohdin normaalisti käyttämäsi hanskat kotiin vahingossa). Ennen ensimmäistä kulmaa koira harhautui jäljen sisäpuolelle ja pusikko rytisten edettiin toista jäljen sivua kohti. Mies alkoi huudella, että pitäisikö palauttaa jäljelle (kulmamakaukselle). Todennäköisesti Katla olisi vain oikaissut kulman, mutta päätin noudattaa "tuomarin" kehoitusta ja ohjasin koiran kulmalle.

Nopean nuuhkaisun jälkeen Katla jatkoi suoraan toiselle osuudelle. Toisella osuudella lehtokurppa häiritsi hieman sen keskittymistä, mutta koira palasi itsenäisesti takaisin jäljelle kahdesti linnun tekemiset tarkistettuaan. Toinen kulmamakaus haisteltiin ja suuntaatarkistavan lenkityksen jälkeen Katla lähti kolmannelle osuudelle. Osuuden puolivälissä harhautui jäljen sivuun, josta miehen huutelun jälkeen lähti heti palaamaan kohti muuta porukkaa ja siitä ottaen jäljen taas itsenäisesti. Tästä olisi kokeessa melko varmasti tullut hukka. Kaadolle varovaisen hitaasti hieman ilmavainuun turvautuen. Kaadon nuuhki välinpitämättömän oloisesti jääden aloilleen. Kehujen jälkeen häntä alkoi heilua. Katlan suoritukseen on tullut tietynlaista rauhallisuutta ja varmuutta, joka lisää ohjaajana luottamustani koiraan. Vieläkin riista sekoittaa koiraa ja sen vuoksi harhautuu pois jäljeltä. Ohjaajana pidin siitä, etten tiennyt missä jälki tarkalleen kulki. Keskityin paremmin koiraan, enkä jäljen tarkkailuun.

©RH Pihka kaadolla

Pihka ja mies saivat vuoron vasta kymmenen aikaan, jolloin lämpötila oli jo noussut kahdenkymmenen asteen pintaan. Pihkalle näytettiin alkumakaus ja jäljen suunta. Alkumakauksen maisteli multineen innokkaasti, jonka jälkeen lähti etenemään ohjattuun suuntaan. Pihka on viimeaikoina enenevissä määrin ohittanut makauksia. Tästä syytä päätin laittaa kahdelle makauksista muutaman yllätyspalkan (kuivattuja broilerinsydämiä). Ensimmäisellä makauksella Pihka selvästi haistoi herkut ja pysähtyi merkkaamaan makauksen. Jesjes, juhlin jo vähän liian aikaisin!

Ensimmäisellä kulmalla oli veretön katkos, jonka Pihka selvitti lenkittämällä ja viimeisteli ilmavainulla. Toisen osuuden makaus ohitettiin (sille ei ollut kätketty herkkuja) ja kulmalla suunnantarkistus. Kolmas osuus oli lyhyin ja sillä ei siksi ollut makausta. Viimeisen kulman Pihka meni tarkasti. Jäljen kolmas makaus merkattiin (ja syötiin herkut). Neljännen osuuden lopussa oli ison ojan ylitys, jossa jäljentekijät olivat joutuneet tekemään Z-mallisen kuvion. Tämän selvittelyyn koiralla meni jonkin aikaa ja ojan ylityksessä tarvittiin miehen apua, koska ojan penger oli jyrkkä. Ojan koira ylitti siis itse, mutta ojan toisella puolella rinteessä tarvitsi apua ylös päästäkseen.

Ennen kaatoa Pihka teki vielä laajan tarkistuskaarroksen palaten takaisin jälkeä tulosuuntaan, mutta itsenäisesti selvitti sen jälkeen jäljen oikean suunnan tullen siitä suoraan kaadolle asti. Pihka haistoi sorkkaa ja jäi sen viereen odottamaan kehuja. Kehujen jälkeen alkoi syödä multaa kaadolta ja sorkka kiinnosti vasta siinä vaiheessa, kun mies meni "ryöstämään" sen. Pihka omi sorkan kantaen sen pois metsästä autoille asti. Jälkisuoritus oli hyvin "pihkamainen" eli maavainuinen, hieman aaltoileva ja muutama tarkistuslenkki. Taistelu makausten merkkaamisesta päättyi tilanteeseen Pihka - Reija: 1-0. Bassetti on halvatun ovela otus.

©RH Laavulla

Jälkisuoritusten jälkeen kokoonnuttiin läheiselle laavulle makkaranpaistoon ja rupattelemaan koirista, jäljestyksestä ja metsästämisestä. Oikein mukava kokemus ainakin jänisjemmalaisten mielestä ja toivottavasti saadaan Paavosta ohjaajineen myös myöhemmin seuraa harrastukseen.

©RH Paavo

Innokkuutta jälkinarun molemmissa päissä

Pääsiäisen vapaapäivät huipentuivat mejä-kauden aloitukseen. Kelien puolesta vasta nyt alkoi olla riittävän lumetonta jälkien tekoon. Kahtena edellisenä vuotena olen onnistunut aloittamaan kauden maaliskuun puolella. Tänä vuonna näytti jo siltä, ettei se onnistu, mutta onneksi aurinkoinen pääsiäisviikonloppu sulatti enimmät lumet maastosta.

©RH Pihka ja sorkka

Tuulisena sunnuntai-iltana otin veripullon ja veretyssienen muovipussiin. Hetken etsiskelin jäljen tapahtumien merkkaamiseen käyttämiäni pyykkipoikia, jotka loppukesästä olivat unohtuneet kaapin perälle. Lopulta kuitenkin olin valmis lähtemään maastoon.

Jälkien teko sujui rutiinilla, vaikka sen verran kohelsin, että tein Pihkan jäljelle kulmamakauksen. Vasta Katlan jäljen makausta tehdessäni tajusin, ettei avoimessa luokassa makaus kuulu olla suoralla. Hmm, eikä voittajaluokassa sen paikka ole kulmalla... Katlan jäljen ehdin vielä vauhdissa muuttaa, mutta Pihka sai jäljelleen kulmamakauksen. Pidin jäljet muutenkin lyhyinä, eivätkä ne millään muotoa vastanneet koejälkiä. Pihkan jälki erosi Katlan jäljestä oikeastaan vain sillä, että se oli hieman pidempi ja siinä oli yksi katkokulma.

Aamu oli tänään harmaa ja kiiruhdin sadetta ennustaen heti aamupalan jälkeen metsään viemään kaatoja. Peuransorkat olivat vielä hieman jäisiä maahan ne jättäessäni. Koirat tietysti ujelsivat perääni, koska tiesivät kokemuksesta, mitä jäljestysvarusteiden esiin ottaminen tarkoittaa.

Ensimmäiseksi maastoon pääsi Katla. Hieman jännitti sen suhtautuminen taas ajokauden jälkeen tähän sille tylsempään harrastukseen. Kuitenkin oli myönnettävä, että Katla vaikutti innostuneelta. Ohjasin koiraa alkumakauksesta ensimmäiseen kymmeneen metriin asti. Minulla oli jämäkkä ote koiran valjaasta, koska vain siten se ei riuhdo minua naurettavasti perässään. Mielestäni sain ohjattua Katlan hyvin jäljen alkuun, mikä näkyi heti valjaasta irti päästettyäni. Jälkiliina kiristyi välittömästi kuuteen metriin asti, mutta näin koiran keskittyvän sille annettuun tehtävään. Olen vasta Katlan kanssa oppinut jäljen ensimmäisten kymmenen metrin tärkeyden. Pihkan kanssa se ei ole koskaan tuntunut niin tärkeältä, koska koira ohjautuu itse jälkityöhön (kuulostaa omituiselle, mutta näin olen Pihkan tyylin jäljellä kokenut).

Pari jäljen sivuun harhautumista suorituksen aikana tapahtui ja jälkimmäiseltä koira palautettiin jäljelle. Jäljen ainoan kulmamakauksen Katla merkkasi pysähtymällä. Kaadolle koira tuli jälkitarkasti ja pysähtyi sen viereen merkiksi. Sorkka kiinnosti vielä metsästä pois tullessakin, ja pihassa leikin lyhyen taisteluleikin siitä Katlan kanssa.

©RH Pihka ja ohjaaja

Mies ohjasi Pihkan alkumakaukselle, jonka koira tutki huolella. Veretyksen alku tarkasti, mutta alle 20 metrin jäljestyksen jälkeen harhautui jäljen sivuun muun hajun perässä. Otettiin uusi aloitus, josta jäljestys lähti takkuillen liikkeelle. Katlan jälkeen Pihka vaikutti hitaalta ja runsaasti tarkistelevalta. Jäljen alku oli avoimemmassa maastossa, joka tuulisen illan vuoksi saattoi vaikuttaa jäljen hajun leviämiseen laajemmalti. Mäenrinteen suojaan päästyämme jäljestys kulki paremmin. Kulmamakaukselle tultiin suoraan, mutta koira jäljitti ohittaen sen ja palaten taas takaisin, jättäen makauksen kuitenkin merkkaamatta. Luultavasti Pihka haistoi makauksen, muttei vaivautunut menemään sille. Ei ollut ensimmäinen kerta.

Kulmamakaukselta kuljettiin melko tarkasti, joskin hieman jäljen sivussa kohti katkokulmaa. Pihka meni veretyksen loppuun asti ja lenkittämällä selvitti katkon. Lenkitys oli lopulta niin laaja, että otti jäljen uudelleen melkein 30 metrin päästä kulmasta (noin 15 metriä verijälkeä jäi kulkematta). Heti katkokulman jälkeen harhautui jäljen sivuun. Rinteessä oli runsaasti kauriin jätöksiä ja polkuja. Pihka selvitti hukan itsenäisesti ja loppujälki kaadon läheisyyteen mentiin tarkasti. Kaadolle koira tuli kaartaen sivusta, jolloin selvästi sai ilmasta vainun siitä.

©RH Pihka ja sorkka

Molemmille koirille tuli harhautumisista johtuvat hukat. Pihkan alku oli jotenkin poikkeuksellisen vaikea ja muutenkin se oli hyvin tarkasteleva työssään. Tästä syystä päällimmäinen tunnelma oli lievä jäljestysepävarmuus. Katlan työssä arvostan innokkuutta, joka tuntuu jälkinarun toiseen päähän asti. Pisteet sille myös tapahtumien merkkaamisesta, jonka se hoitaa kiitettävän varmasti.

Ihanaa, kun taas on kevät ja koko jälkikausi vasta edessä.

Silkkaa iloa

Miltä näyttää todella iloinen koira? Luultavasti suunnilleen tällaiselta kuin Pihka, joka on jäljittänyt onnistuneesti kahden kilometrin mittaisen voittajatasoisen verijäljen ja löytänyt sorkan sen lopusta.

©RH Onnea on oma sorkka

Teimme jäljet molemmille koirille Haren maastoon. Jäljet vastasivat koirien koeluokkien vaatimustasoa. Tosin Pihkan jälki venähti ylimittaiseksi ja sen veretykseen käytettiin vain noin 2,5 dl verta. Lisäksi kolmesta kulmasta kahdella oli veretön katkos. Haasteita siis tarjottiin meidän jäljestys-spesiaalille. Haasteita meillä oli itsellämmekin jälkeä tehdessä. Hyvin tähän asti palvelleen verisienen naru napsahti poikki ja sen sitominen uudelleen veriseen sieneen aiheutti ärräpäitä. Lopulta päätin heittää koko sienen roskiin ja uusia kalustoa ennen seuraavaa harjoitusta.

Mies toimi Pihkan ohjaajana. Yöllä oli ollut pakkasta, mutta ennen jäljestyksen aloitusta keli lämpeni muutamaan plussa-asteeseen. Tuuli oli vähäistä, eikä haitannut jälkisuoritusta. Pihka ohjattiin alkumakaukselle, jonka koira tutki huolella. Ennen alkumakausta kuljimme jänisten syönnösalueen poikki, jolla myös Pihkan käytöksestä päätellen oli ollut yöllä vilskettä. Hienosti koira kuitenkin nollaantui ennen alkumakausta ja ohjautui innokkaasti sille osoitettuun tehtävään. Tämä ei olisi mahdollista ihan jokaisen ajavan koiran kanssa.

©RH Pihka selvittää katkokulmaa

Ensimmäinen osuus hieman aaltoilevasti, mutta kuitenkin pysytellen tiukasti jäljen tuntumassa. Makauksen koira pysähtyi merkkaamaan haistellen. Kulmalle, jolla katkos tultiin jäljen sisäpuolella ja sen seurauksena Pihka oikaisi kulman menemättä veretyksen loppuun asti. Kulma ratkaistiin siis näppärän helposti, mutta virhehän tuo kokeessa olisi ollut. Toisen osuuden makaus merkattiin niin nopeasti, että minä en sitä harjoitustuomarin roolissa havainnut, mutta ilmeisesti koira sillekin oli nopeasti pysähtynyt. Toinen kulma mentiin tarkasti, ilman lenkitystä.

Kolmannen osuuden kalliotaival vaikeutti hieman jäljen päällä pysymistä ja Pihka hetkellisesti harhautui jäljen sivuun. Sieltä koira kuitenkin palasi itsenäisesti melko laajalla kaarteella takaisin jäljelle. Kalliomaaston loputtuakin Pihka oikoi jäljen mutkitellessa, mutta makaukselle tultiin suoraan. Se merkattiin erinomaisesti pysähtyen ja haistellen. Kolmas kulma oli jälleen veretön ja sen sijainti loivassa rinteessä näytti aiheuttavan haastetta (jälki jatkui ylös mäkeen). Pihka teki kaksi lenkkiä alarinteeseen ennen kuin tarkisti ylärinteen, jolta veren haju paljasti jatkon. Hauska yksityiskohta, jonka olen opinut havaitsemaan on se, että Pihka heilauttaa kaksi kertaa häntää nopeammalla tahdilla, kun katkon jälkeen löytää verijäljen jatkon.

Viimeinen, neljäs osuus sujui Pihkalta tarkasti jälkeä seuraten. Makaukselle pysähdyttiin nopeasti, jonka jälkeen tarkka työskentely jatkui kaadolle asti. Kaadolle tuli suoraan ja jäi häntä heiluen haistelemaan sitä.

©RH Kaadolla

Pihkan työskentely oli huikean upeaa seurattavaa. Sitä tuntee itsensä sanattomaksi. Koiralle jälkityö on selvästi silkkaa iloa ja sen intohimo jäljestykseen on pakahduttavaa seurattavaa. Jäljen pituus, verimäärän vähyys tai metsässä oleva riista ei vie koiran huomiota työstä.

©RH Sorkan kanto pois metsästä

Pihkan suoritus oli hieno päätös jäljestyskerralle. Ennen sen suoritusta olimme käyneet kiertämässä Katlan AVO-tasoisen jäljen.

Ohjasin Katlan alkumakaukselle ja raahauduin sen valjaissa roikkuen ensimmäiset seitsemän metriä. Omasta mielestä melko hallittu lähtö meiltä, vaikka voi olla, että ulkopuolisen silmin se vaikuttaisi turhan kiivaalta. En usko, että tuota villikkoa on mahdollista saada enää ohjatummin jäljelle.

Tuskin olin löysännyt liinan täyteen mittaan ja edetty jälkeä noin 20 metriä, läheisellä tiellä ravasi hevonen kytkettynä perässä vedettävään kärryajajaan. Pidätin hengitystä. Katla kohotti päänsä ja seurasi katseellaan sivuitse noin 70 metrin etäisyydeltä ohitse menevää eläintä. Happi loppui ja avasin jo suuni kieltääkseni koiraa. Hämmennyksekseni Katla jätti väliin hurmioituneen haukkumisen ja voimallisen ryntäämisen "ison riistan" perään. Koira laski päänsä ja jatkoi jäljestystä pälyillen samalla hieman takaviistoon. Kehoitin koiraa jatkamaan vielä sanallisestikin, vaikka luultavasti se ei sitä olisi tarvinut.

Alku jäljestykselle oli hurjan innostava ja ohjaajana olin tietysti hyvin ylpeä Katlan toiminnasta. Ensimmäinen osuus koiralta sujui muutenkin mallikkaan jälkitarkasti. Ainoa herpaantuminen johtui jäljen päällä olevasta ketun jätöksestä, jonka Katla ohitti ensin, mutta palasi takaisin merkataakseen sen haistellen. Emme olisi tajunneet sen merkkausta ellen olisi edellisenä päivänä nähnyt ketun jätöstä jälkeä tehdessä. Tykkään Katlan tyylistä merkata maastosta kaikki kiinnostavat yksityiskohdat (vaikkeivät ne aina liittyisi jälkeen). Sen kanssa kulkiessa näkee niin paljon enemmän asioita.

Ensimmäiselle kulmalle tultiin tarkasti, mutta koira ohitti sen vierestä ja kaarsi jatkamaan suoraan seuraavalle osuudelle. Makaus jäi merkkaamatta. Toisen osuuden alku jatkui hyvin tarkalla työskentelyllä, mutta puolenvälin jälkeen Katla haistoi jonkun riistan ja pyrki alarinteen tiheämpää kuusikkoa kohti. Palautin koiran jäljelle, josta harhautui kokoajan kohti ihania riistan hajuja. Palautin koiran ainakin kolme kertaa osuuden aikana jäljelle ja lopulta otettiin uusi alku toiselta kulmamakaukselta. Viimeinenkin osuus oli levotonta työskentelyä ja koira selvästi pyrki kiinnostavampien tuoksujen perään. Lopulta hyvin lyhyellä liinalla mentiin harjoitellen kaadolle, jonka merkkasi pysähtyen haistelemaan.

Alun hyvän jäljestyksen jälkeen Katlan suoritus meni nollaksi, koska riista vei tänään voiton verijäljestä. Halutessaan koira jäljittää todella tarkasti, mutta elävä riista tulee varmaan aina aiheuttamaan Katlalle jälkiuskollisuuden menetyksen.

Mejä-koe

Nyt on korkattu virallisesti mejä-koekausi 2014 molempien koirien osalta. Kokeen keskuspaikkana oli meille DRAJ-kokeista tuttu paikka eli Koillis-Karvian metsästysseuran Tervatupa. Koe alkoi lauantaina jälkientekotalkoilla.

©RH Katla ja Pihka jälkivarusteissa

3.5. JÄLKIENTEKO

Kokoonnuimme kello kymmeneltä majalle. Onneksi saimme jälkien tekopäivänä nukkua hieman pidempään kuin varsinaisena koepäivänä. Matkaa koepaikalle oli reilut 160 km. Sää oli viileä ja puolipilvinen. Aamukahvien juomisen ohessa saimme hyvät ohjeet jälkien tekoon ja meidät jaettiin jälkientekopareiksi. Koska molemmat koiramme osallistuivat kokeeseen teimme kumpikin 2 korvaavaa koejälkeä, joista toisena toimimme oppaana. Mies teki kaksi AVO-jälkeä ja minä kaksi VOI-jälkeä. Koirat vaihdoimme ristiin eli minä ohjasin AVO-koiraa (Katlaa) ja mies VOI-koiraa (Pihkaa).

Kokeeseen oli ilmoittautunut mukaan paljon uusia harrastajia ja parit oli jaettu siten, että ainakin toinen oli kokeneempi koejäljentekijä. Oma parini kyllä oli ihan yhtä hyvä jäljentekijä kuin itsekin (jollei peräti parempi), joten kahden voittajajäljen teko sujui mielestäni jouhevasti. Ennen maastoon lähtöä mittasimme askelparimme pituuden majan viereen metsikköön tehdyllä viitoitetulla 50 metrin reitillä. Itse sain lukemaksi 32.5 eli 100 metrin etäisyyteen lukuni on 65. Voi olla, että harpoin hiukan, joten oikea lukema on todennäköisesti pienempi.

©RH Veretyssienet

Teimme ensin jäljen, jossa toimin avustajana (VOI10) ja sitten vasta opastettavan jäljen (VOI13). Ripeäksi jäljentekoa ei varmaan voi koskaan sanoa, mutta mielestämme teimme jäljet niin nopeasti kuin ne kokeessa kokemukseni mukaan on mahdollista tehdä (vieraassa maastossa, huolellisesti merkaten eri kierroksilla avo- ja piilomerkein). Suunnistuskierros mentiin reilussa tunnissa ja veretyskierros vastaavasti hieman alle tunnissa. Keskimäärin aikaa kului 2h 30min /jälki. Riistan jälkiä maastossa havaittiin metsäkanalinnuista, jäniksistä ja hirvistä.

Jo jäljentekopäivänä ilma oli hyvin vaihteleva. Aurinkoisesta ja tuulettomasta keli muuttui toisinaan piiskaavaksi raekuuroksi tai räntäsateeksi. Palasimme kotiin vasta iltaseitsemältä, missä hyvin levänneet koirat ottivat meidät iloisen pirteinä vastaan.

4.5. KOEPÄIVÄ

Keli ei parantunut edellisestä päivästä. Oikeastaan viileä ja sateinen ilma on erittäin hyvä asia koirien kannalta, vaikka me ihmiset emme siitä pitäisikään. Herätys oli aamuyöllä neljältä. Pihka kokeneena jälkikoirana oli välittömästi hereillä ja valmis lähtöön, mutta Katla oli enemmän kuin hämmentynyt aikaisesta heräämisestä. Ajaessamme kohti Karviaa alkoi sataa räntää ja paikoitellen ohittamissamme paikkakunnissa valkoinen räntälumi jäi maanpintaan siten, ettei keli enää tuntunut kovin toukokuiselle.

©RH Koillis-Karvian ms Tervatupa

Vaikka kelin takia matkanopeus hidastui, ehdimme ajoissa koepaikalle heti klo 7 alkavaan rokotus- ja rekisteripapereiden tarkistukseen. Ylituomarin (Kari Muje) puhuttelu alkoi klo 7.30. Koe oli kahden tuomarin koe ja kokeessa koiria oli yhteensä 14, joista 5 VOI-luokan koiria. Puhuttelun jälkeen koirat arvottiin tuomarien ryhmiin ja jäljille. Pihka ja Katla tulivat molemmat saman tuomarin (Mari Tilles) arvosteltaviksi. Pihka sai jäljen numero VOI14, joka oli ryhmän viimeinen. Katla sai jäljen numero AVO6, joka oli ryhmämme toinen arvosteltava jälki.

Laukauksensietotestiin mentiin tuomariryhmittäin. Kaikki koirat läpäisivät testin hyväksytysti. Katla hieman säpsähti ja steppaili levottomasti, mutta Pihka ei reagoinut laukaukseen muuten kuin lotkauttamalla korviaan aavistuksen.

©RH Koejäljet maastossa

Katlan suoritus oli ensimmäisenä meidän ohjelmassamme. Menimme ajoissa AVO6 jäljen alun tuntumaan odottamaan vuoroamme. Katla oli tyypilliseen tapaansa levoton ja piippaileva. Kävelytin sitä hihnassa ja koetin saada sitä tyyntymään edes hiukan. Koiran rauhoittaminen on silloin vielä hankalampaa, kun itsekin käy ylikierroksilla. Koetin siis enimmäkseen keskittyä rauhoittamaan itseäni.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen oli meidän vuoromme päästä näyttämään Katlan osaamista. Koira suorastaan repi käsiäni irti pyrkiessään voimalla kohti jäljen alkua. Onneksi olen viimeisten jälkien kanssa tehostanut rauhoitumista ennen alkumakausta. Nyt kokeessa en vaatinut koiraa istumaan, mutta katsekontaktin päätin haluta. Katla otti kontaktin hyvin ja päästin koiran makaukselle tiukassa hihnassa. Nopean alkumakauksen haistelun jälkeen koira syöksähti (ohjatusti) lyhyessä liinassa jäljen ensimmäiset 10 metriä. Olin tyytyväinen alkuun ja Katlan into lupasi hyvää. Vauhtia jouduin torppaamaan erittäin voimakkaasti, mutta se ei tullut mitenkään yllätyksenä, koska koiran tyyli on harjoitusjäljilläkin vauhdikas.

Katla jäljitti omalle tyylilleen uskollisena. Ensimmäisen osuuden sain jarruttaa koiraa erittäin voimakkaasti, toisella osuudella vähemmän ja kolmannella taas hieman enemmän kuin toisella, mutta vähemmän kuin ensimmäisellä. Molemmat kulmamakaukset Katla merkkasi haistelemalla. Olin tyytyväinen, koska koiralla on ollut taipumusta makausten ohittamiseen. Ensimmäisellä kulmamakauksella oli liikkunut sorkkaeläin, jonka jäljet aiheuttivat tarkistuslenkin verijäljen ulkopuolelle. Näin maassa hirven jälkiä. Katla päätti kuitenkin vielä palata takaisin jäljelle, makauksen kautta suoraan jäljen jatkoon.

Toinen osuus on pisin ja myös ohjaajan näkökulmasta se tuntui kestävän pitkään. Toinen kulma mentiin tarkasti makauksen merkkaamisen jälkeen ja myönnän tässä vaiheessa olleeni luvattoman iloinen koiran siihen astisesta työskentelystä. Saatoinpa mennä hieman asioiden edellekin ajatuksissani. Ei olisi kannattanut. Olimme jo kaadon läheisyydessä, kun koiran käytös muuttui ja ajokoiran hakua seuranneena osasin kyllä tulkita tilanteen heti sen nähdessäni. Katla löysi yölliset jäniksen jäljet verijäljen tuntumasta. Niitä selvitettiin osittain jäljen päällä ja sen sivussa, kunnes lopulta poistuttiin vahvasti ohjaajaa kiskoen jäljeltä. Tuomari tuomitsi hukan ja palautin koiran vikuroivana puhtaalle jäljelle. Kuin ihmeen kaupalla Katla päätti jäljittää loput noin 20-30 metriä sorkalle lähtemättä enää jäniksen perään. Kaadon merkkasi pysähtymällä haistelemaan sitä.

Täytyy sanoa, että harmitti. Suuresti. Sillä hetkellä. Jälkeenpäin tätä jälkisuoritusta päässäni puituani, olen kuitenkin sitä mieltä, että Katla teki tasoisensa suorituksen. Kyllä harjoitusjälkien perusteella olisi ollut melko epätodennäköistä, että se olisi pystynyt hukattomaan suoritukseen. Viime kesästä on silti kehitytty, jos ei huimasti, niin ainakin hitaan vakuuttavasti. Katla on vielä nuori jälkikoiraksi ja ajoviettisyys tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan meidän haasteemme ja tietynlainen pakollinen haittamme mejä-harrastuksessa. Katla sai tulokseksi AVO2, pisteillä 36/50. Tuomarin koeselostuksen voi lukea Katlan koetulossivulta.

Katlan suorituksen jälkeen meillä oli kaksi jälkeä opastettavana ja purettavana ennen Pihkan vuoroa. Lopulta olimme räntäsateesta märkiä ja kylmissämme, joten päätimme lähteä käymään majalla syömässä ja kuivattelemassa ennen Pihkan suoritusta. Jäinkin sitten sille reissulle, koska oma läsnäoloni "huoltojoukkona" maastossa ei ollut välttämätön. Menin peseytymään saunaan ja jäin jännittämään Pihkan suoritusta majalle.

Pihka oli tehnyt erittäin hyvän jälkityön maastossa ja siltä kotiin viemisenä oli tulos VOI1, pisteillä 47/50. Tuomarin koeselostuksen voi lukea Pihkan koetulossivulta.

Kokeen taso oli erittäin hyvä. Yhdeksästä avoimen luokan koirasta 6 sai AVO1 tuloksen ja yksikään koirista ei saanut AVO0 tulosta. Vastaavasti voittajaluokan koirista kolme viidestä sai ykköstuloksen ja yksikään ei saanut VOI0 tulosta. Kokeessa olleista 14 koirasta 100% sai tuloksen. Yksi koira valioitui saaden kolmannen VOI1 tuloksensa kokeessa. Itse sain olla kokeen parhain pistein palkitun VOI-koiran oppaana ja oli hienoa nähdä vieraan koiran puhdas jälkityö. Se on oppaankin kannalta mukavaa, kun "omalla jäljellä" koira onnistuu, kun silloin tuntuu, että on omalla työllään vaikuttanut koiran menestykseen sen kokeen osalta. Oikeasti vaikutus on pientä, mutta se tunne on ihan eri asia.

Palkintojen jako tuntui juhlavalta. Kiitos hyvin järjestetystä kokeesta Aila Hauskamaalle ja Koillis-Karvian metsästysseuralle. Oli ilo olla paikalla.

©RH Palkintojen jako

Kotiuduimme väsyneenä yhdeksän aikaan illalla. Koko viikonloppu siinä taisi taas mennä, mutta oli se sen arvoistakin.

Jälkikatsaus tai -katlaus

Niinpä niin, vajaan parin viikon tauon jälkeen oli perjantai-illan ratoksi mukava taas könytä tekemään jälkeä Katlalle. Tein avoimen luokan mallisen ja mittaisen jäljen joka vanheni 17 tuntia. Tänään sitten oltiin kahdestaan katsastamassa löytyisikö se sorkka jäljen lopusta vai ei. Jäljen alkuun oli matkaa noin kilometri, jonka reippailimme kävellen. Olin pyörällä vienyt kaadon aiemmin aamulla, mutta tuntui, että koira osasi seurata hajuani tai sitten se veti ihan julmetusti muuten vain (nimimerkki KiitosKädetOnVetelänäVieläkin). Keli oli ihanteellinen tuulta lukuunottamatta. Valitettavasti arvioin ihan oikein jo ennen jäljelle menoa, että koira saa varmasti kaadosta ilmavainun ja niin siinä sitten kävikin.

©RH Katla ja sorkan haistelu

Pidempi matka alkumakaukselle rauhoitti koiraa, vaikka kieltämättä kävi hermoille se vetäminen ja piippaaminen ennen kuin olimme edes lähellä aluetta. Sen verran matka vaikutti, että kun olimme noin 10 metrin etäisyydellä alkumakauksesta, niin onnistuin käskyttämällä saamaan katsekontaktin koiraan ja vasta sitten päästin sen makaukselle (ryntäys se silti oli, mutta olipahan joku kontakti tuohon petoon ennen lähtöä...). Vauhdilla siis lähdettiin liikkeelle ja tietysti se kostautui heti ja Katla harhautui heti jäljen sivuun ja kohnotti ihan väärään suuntaan (en päästänyt kauemmas, mutta hukaksi tuo olisi taatusti mennyt). Otin koiran lyhyelle liinassa ja palautin jäljelle. Masensi, mutta uusi yritys palautti koiran mieleen tehtävän ja selvästi lähti jäljittämään eikä touhunnut muuta. Vähän heijaavaa meno tuntui olevan eli toisin sanoen koira kulki jäljeltä poukkoillen sivuun jatkuvasti. Toisaalta eteni kuitenkin jäljen suuntaan, mutta ei kovin tarkasti näin maallikon silmin.

©RH Ken uskaltaa sorkkaan koskea?

Ensimmäisen kulmamakauksen merkkasi hienosti pysähtymällä ja haistelemalla. Kehuin koiraa ja se jatkoi matkaa ensin suunnaten suoraan yli makaukselta, mutta ymmärsi nopeasti kääntyä ja selvitti kulman. Heti kulmalta edettyään jäi paikoilleen hetkeksi (kuin miettimään, että olikohan tämä jo tässä?), mutta jatkoi ilman kehoitusta. Toinen osuus kulki mäen rinnettä myötäillen ja se mentiin yllättävän tarkasti. Ennen toista kulmamakausta Katla sai selvästi vainun riistasta ja olisi varmaan vaihtanut jäljen jäniksen hakuun (näin pipanat), jollen olisi estänyt sitä. Kipakan Etsi-komennon jälkeen päätti jatkaa jälkityötä, vaikka selvästi käytti tässä kohtaa enemmän ilmavainua. Se kostautui kulmalla, jonka oikaisi napaten tuulesta vainun jäljen jatkosta. Toinen makaus jäi merkkaamatta.

Viimeisen osuus oli hirmuista vetoa, kun tuuli painoi hajua vasten meitä. Luultavasti vauhtia lisäsi se, että sai vainun kaadosta jo 50-60 metriä ennen sitä. Tultiin voimakkaalla jarrutuksella suoraan kaadolle, jota jäi haistelemaan. Kehujen jälkeen olisi kyllä poistunut kaadon läheltä, mutta säntäsin ryöstämään sorkan, josta innostui laimeasti. Otin kaadon mukaani ja kävelimme läheiselle polulle. Vasta jonkin matkaa kuljettuamme Katla päätti innostua kaadosta, jota nyhti kädestäni. Annoin sen tehdä niin ja kehuin. Osan matkaa koira kantoi kaatoa suussaan. En tiedä vahvistaako tuo enää kaatokäytöstä, mutta kaipa se on kaikki kiinnostus sorkkaan positiivista, ettei vaan sitten jätä kaatoa kokonaan merkkaamatta.

©RH Sorkka suussa

Meillä oli uusi jälkivaljas testikäytössä ja mielestäni se oli Katlalle parempi kuin aiempi valjas, joka ei ole ollut kovin hyvää materiaalia jäljestyskäyttöön. Jälkiliinana oli myös uudempi naru, joka ei kyllä ole niin hyvän tuntuinen kuin vanhempi. Jotenkin tuosta ei saa riittävän hyvää otetta ja kun Katla vielä vetää hirmuisesti, niin en tykkää yhtään, vaikka liina on siis ihan jäljestyskäyttöön tarkoitettu.

Ensimmäisiä kertoja jälkityössä

©RH Pihka ja kotiin kannettu kaato

Tämä viikonloppu on ollut koiraharrastuspainotteinen. Eilen tein kevään ensimmäiset verijäljet maastoon. Tein Katlalle kaksi lyhyttä jälkeä (pienellä kaarteella). Ensimmäinen vain noin 60 metriä ja jälkimmäinen vajaa 100 metriä pituudeltaan. Pihkalle tein AVO-jäljen mallisen jäljen, jossa oli yhteensä kolme makausta suorilla osuuksilla ja kaksi kulmaa, joista toisella oli katko. Pituutta Pihkan jäljellä oli reilu kilometri.

Kumpikaan jäljistä ei ollut iältään koejäljen mukainen. Ne vanhenivat vain noin 6 tuntia eli tein jäljet päivällä ja ne ajettiin illalla. Katlan suhteen ajattelin, että on parempi ettei jälki ole liian vanha ja Pihkan jäljen tein sitten heti pennun jälkien jälkeen. Vaikka Pihka vietiin jäljelle myöhemmin, niin silti sen jälki olisi saanut olla vanhempi. No, näin tällä kertaa. Ensi kerralla Katlan jälki saakin jo vanheta ihan kunnolla.

Oi että on kuumottanut päästä jälkiharrastuksen pariin! Väsytin miehen jo kertakaikkisesti puheillani jälkien teosta ja pohdinnoillani niiden hienosäädöstä. Kierränkö sen ojanpään vai pistänkö vaan menemään siitä suoraan yli ja teenkö kaarrosta vai menenkö suoraan ja ja ja... Olen varmasti ollut hermojaraastava. Mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei Katlasta ole jälkitouhuissa mihinkään ja itsekin olen sen arkista touhotusta seurattuani alkanut epäillä, että onkohan turhaa edes haaveilla siitä jälkipuolen osaajaa. Toisaalta koin sen tiettynä haasteena, koska nenää kaverilla selvästi on, mutta keskittymiskyky ja sellainen tietty rauhallisuus siltä tuntuu uupuvan kokonaan.

©RH Jälkiharrastus on joskus "akrobatiaa" vaativaa

Mennäänpä itse asiaan :) Eli pitkien pohdintojeni jälkeen päädyin tekemään Katlalle kaksi lyhyttä jälkeä. Verta kulutin kumpaankin noin yhden desilitran (käytössäni oli 5 dl pullo). Ensimmäinen jälki oli noin 60 metriä. En pystynyt mitenkään tekemään lyhyempää ja uskoin, että Katla pitkillä jaloillaan suorastaan näkee alkumakaukselta kaadolle. No ei ihan. Maasto oli mukavan kosteaa ja hieman peitteistä sammalpohjaista kuusikkoa (nuorempaa lehtipuuta myös jonkun verran). Loppuun tuli pienen matalan ojan ylitys. Tosin uskoin, ettei se haittaa, koska ojassa ei ollut vettä.

Katla varmasti vaistosi jännittyneisyyteni ja oli todella napakan ja tarkkaavaisen oloinen, kun ohjasin koiran jäljen alkua kohti. Sen verran Katlan jälkivarusteista, että Pihkan jälkivaljas ei mahtunut pennulle. Jouduin laittamaan sille normaalissa lenkkikäytössä olevan Y-valjaan. Liinana käytin samaa, joka Pihkallakin on jokaisella jäljestyskerralla käytetty.

©RH Kevään ensimmäinen jälki

Alkumakaus tutkittiin huolella ja Katla selvästi hieman pelkäsi veren hajua. Selkeästi epäili, että hajun jättäjä pompsahtaa jonkun puskan takaa kimppuun. Innostin koiraa lähtemään makaukselta seuraamaan hajujälkeä. Katla on luonteeltaan hyvin rohkea ja vain lyhyen empimisen jälkeen lähti seuraamaan hajua. Kehuin koiraa. Eteneminen oli melko hidasta ja tutkiskelevaa, mikä tässä vaiheessa on todella hyvä asia. Hosumisesta jälkihommissa ei ole mitään hyötyä. Katla pysähteli haistelemaan joitakin paikkoja tarkemmin ja muutaman kerran erkani jäljeltä muutaman metrin. Palautin koiran heti jäljelle ja kehotin jatkamaan. Koira ei ensimmäisellä jäljellä ollut missään vaiheessa muutamaa metriä kauempana itsestäni. Kaadolle tullessa Katla pysähtyi jännittyneenä ja hämmästyneenä. Kaatona oli pakastusrasiassa oleva iltaruoka. Avasin rasian kannen ja kehuin koiraa. Katla söin "kaadon" hieman hotkien, koska selvästi uskoi, että jostain hyökkää jokin peto puolustamaan ruokaansa. Kun purkki oli tyhjä Katla vielä hieman tutki loppumakausta ja häntäkin heilui, kun kehuimme sitä. Lähdimme siirtymään toisen jäljen alkuun.

Jälkimmäinen jälki oli vain reilun sadan metrin päässä ensimmäisestä. Maaston ulkoasu oli kuitenkin toisenlainen. Hyvin avointa mäntymetsää varpuja kasvavalla sammalpohjalla. Kaadon olin kuitenkin vienyt ovelasti pienen mäen päälle eli ennen kaatoa oli nousu mäenrinteeseen. Muuten maasto oli melkein helpompaa kuin ensimmäisellä jäljellä. Kaatona oli tälläkin kertaa tuttu pakastusrasia (jossa sisällä hieman ruokanappulaa), mutta lisäksi olin vienyt kaadolle ihan oikean peuransorkan.

Tällä kertaa Katla ei enää verenhajua jännittänyt vaan tutki innoissaan alkumakauksen. Ohjattuna lähti seuraamaan jälkeä. Nyt koiran eteneminen oli jo huomattavasti varmempaa ja annoin Katlan kulkea kunnolla edessäni noin 3-4 metrin liinassa. Katla ei tällä jäkimmäisellä jäljellä enää pysähdellyt ja epäröinyt kuten ensimmäisellä, vaan eteni hyvää kävelyvauhtia (en kuitenkaan joutunut jarruttamaan menoa vielä). Mäenrinteeseen tullessa ihmetteli hetken aloillaan, mutta nousi kuitenkin rinnettä. Koska sorkka oli heti mäennyppylän jälkeen, koira sai noustessa siitä ilmavainun. Se jäykistyi paikoilleen haistelemaan ja jouduin kehottamaan koiraa etenemään. Kun se oli uskaltautunut noin metrin etäisyydelle kaadosta, kävelin kaadolle avaamaan rasian kannen. Ahneus voitti ja koira tuli syömään ruuat. Kehuimme koiraa ja annoimme sen rauhassa tutkia myös sorkan. Pian sorkan kanssa jo hieman leikittiin ja lopulta Katla kantoi sen läheiselle polulle asti. Siellä otin sen pussiin ja lähdin viemään Pihkan jäljen loppuun. Mies vei Katlan kotiin.

Todella mahtava alku Katlan jälkiharrastukselle! Nyt pitää vain malttaa mielensä ja pitää jäljet riittävän lyhyinä ja helppoina, ettei tulisi epäonnistumisia. Uskon, että voidaan loppukesästä viedä Katla AVO-luokan kokeeseenkin, mutta ei kuitenkaan mennä nyt asioiden edelle. Paljon harjoitusta se tietenkin vaatii ja sen, ettei ajo-ominaisuudet jyrää jäljen kiinnostavuutta liian aikaisessa vaiheessa. Mielestäni Katla on erittäin lupaava pentu ajokoiraksi. Olen viime aikoina jo vähän epäröinyt sen pitämistä auki maastolenkeillä, koska saattaa olla useita minuutteja poissa näköpiiristäni. Luulen, ettei enää pidetä Katlaa lenkeillä irti, koska todennäköisyys rusakkoajoon on huomattavan suuri. Suomen metsästyslaissakin yli 5 kk ikäinen pentu määrätään pidettäväksi kytkettynä (tai välittömästi kytkettävissä). Oikeastaan sitä koskee siis samat säännöt kuin aikuista koiraa irtipidettäessä.

Tästä tulikin näin pitkä tarina. Taidan kirjoittaa erikseen myöhemmin Pihkan jälkityöstä ja Katlan tämän päivän metkuista...

Mejäilyä säässä kuin säässä

©RH Kaatona pakastettu peuran sorkka

Jaahas, tuli sitten arvioitua väärin kevään säätilanne. Eilen maa oli vielä hyvinkin sula lukuunottamatta satunnaisia lumikönkäitä avoimilla ja varjoisilla paikoilla. Tosin illalla alkoi tuiskuttaa räntää, mutta ajattelin, ettei se ensimmäisen lyhyen jäljen tekoa estä. Tarkoitus oli siis tehdä harjoitusjälki ja testata Pihkan jälkitoimivuutta talven jänisajokauden jälkeen. Juoksukin on jo lopullaan, satunnaisia tippoja tulee enää ja pidetään ensi viikko vielä karanteenissa uroskoirilta. Tein siis lyhyen, vajaan kilometrin jäljen, johon käytin noin kaksi desilitraa verta. Jäljellä oli kolme kulmaa, joista yksi oli katkokulma sekä kaksi haavoittuneen eläimen makausta suorilla. Kaatona käytin niinsanottua "kestosorkkaa", joka säilytetään pakasteena. Jäljellä oli yksi polun ja ojan ylitys (verettömät), muuten maasto oli tyypillistä harvennettua sekametsää tai sammaleista kalliopohjaa. Jäljen ikä oli noin 15 tuntia.

©RH Ylpeä kaadon löytäjä

Tein jäljen yksin ja veretin samalla kun suunnistin. Veretyksen aloitin illalla seitsemän jälkeen. Jo illalla aloin pohtia säätilannetta, koska räntäsade muuttui lumipainotteisemmaksi ja lämpötila laski nollaan. Aamulla herätessä odottikin mukava yllätys; lunta oli tuiskannut koko yön ja satoi edelleenkin. Maa oli täysin valkoinen! Lähdin kuitenkin viemään kaatoa. Oli muuten hieman hankalaa löytää kaadon paikka, vaikka olinkin jättänyt pyykkipojan puunoksaan kaadon jälkeen poistumisreitille. Onneksi kaato oli hieman kuusen suojassa, mutta kyllä siihen silti oli lunta tuiskannut. Tökin sorkan avulla hieman lunta syrjään ja tiputin tuoretta verta hieman paljastuneelle maalle sorkan ympärille. Ensimmäistä kertaa tein näin harjoitusjäljellä, yleensä ollaan viety vain sorkka, eikä olla enää veren kanssa sotkettu. Kokeessa kaadolle laitetaan verta koepäivänä kaadon viennin yhteydessä. Opashan vie kaadon vasta juuri ennen koesuoristusta, koska jos kaato jätettäisiin edellisenä päivänä jäljen loppuun, yön aikana sen paikka voisi mystisesti siirtyä tai se voisi kadota parempiin suihin. Mekin tämä virhe ollaan joskus alkuaikoina tehty ja kaato oli siirtynyt maasta yhden ison kiven päälle, noin kymmenen metrin päähän. Silloin oltiin hiukan ihmeissämme jäljen loppuun tultaessa, mutta Pihka otti ilmavainun kaadosta ja kiipesi kiven päälle, mistä kaato sitten löytyi.

©RH Uusi kauden 2012 veretyssieni

Pihka tietenkin oli haistanut kaadon pussissa, kun lähdin viemään sitä metsään. Mies sanoi, että oli ujeltanut perääni, kun tiesi varusteista ja muista valmisteluista, että mitä lähdetään pian tekemään. Pihkahan ei yleensä vingu tai "piippaa" normaaleissa oloissa, ei edes ajopäivinä autossa matkalla maastolle. Mejä on ihan toinen juttu ja koiran into siihen on ihan erilaista verrattuna ajoon tai muihin harrastuksiin. Ajopäivinä koira saattaa täristä jännityksestä, muttei ujella. Mejää harrastaessa ujellus kuitenkin alkaa ennen lähtöä lähes aina, kun varusteet (jälkivaljaat ja liina) otetaan esiin.

Vähän mietitytti lumen vaikutus Pihkan jäljestämiseen, muttei hyvää jälkiharjoitusta nyt jätetty pienen lumimyräkän takia väliin. Alkumakaus oli täysin lumen peittämä, mutta osasin sinne hyvin pyykkipojan opastamana ja kaivoin makausta esiin koiran kanssa. En oikeastaan ohjannut koiraa makauksen jälkeen, vaan annoin vain kehoituksen "Etsi". Koira lähti aaltoillen matkaan ja ensimmäinen suora kulmalle mentiin jokseenkin tarkasti. Kulmalla lenkki, jonka jälkeen eteni makaukselle suoraan maavainulla. Makaus merkattiin pysähtymällä (ja nuolemalla). Tämän jälkeen jatkettiin suoraan polun ylitykseen, jonka olin jättänyt verettämättä (koska polulla liikkuu jonkin verran väkeä). Sen Pihka selvitti vaikeuksitta. Polun ylityksen jälkeen otti ilmavainun ja meinasi lähteä jäljeltä, mutta pienen jarrutuksen jälkeen palasi jäljelle. En siis antanut lähteä pois jäljeltä, koska kyseessä oli harjoitus. Kokeessa näin ei saa tehdä vaan koiran on annettava edetä vaikka sitten pois jäljeltä. Tässä olisi voinut olla todennäköinen hukkatilanne tulossa tai olisihan Pihka voinut jatkaa jäljestystä ilman jarrutustani, mutta sitä ei voi tietää. Seuraavana oli kulma, jossa taas tehtiin pieni lenkki ja jatkettiin suoralle, jolla oli toinen makaus, jonka merkkasi taas hyvin. Jäljellä oli sen lyhyyden vuoksi vain toisella ja kolmannella suoralla makaukset (kokeessa VOI jäljellä aina joka suoralla yksi makaus).

Seuraava haaste olikin sitten katkokulma, jonka tällä kertaa tein viimeiselle kulmalle. Pihka selvitti katkon kuin oppikirjassa. Pari laajenevaa lenkkiä kunnes jäljen jatko löytyi. Upeaa! Kaadolle mentiin loppuun asti maavainulla, jonne jäi haistelemaan/nuolemaan kaatoa.

©RH Jälkivaljas ja -liina

Lumi ei oikeastaan vaikuttanut mitenkään Pihkan jäljitykseen, enemmän se aiheutti haastetta siihen, että itse muisti missä jälki meni (emme laita harjoitusjäljelle merkkejä kuten kokeessa, tällä kertaa oli yhteensä neljä pyykkipoikaa). Lisäksi makuut olivat lumen alla, joten piti muistaa missä kohtaa koiraa kehui (onneksi Pihka merkkasi tällä kertaa makuut hyvin). Eli lumikelin jälkikokemus oli positiivinen, mutten kyllä neuvoisi aloittelevaa koirakkoa tällaista harrastamaan, koska koiran opastaminen on käytännössä melko hankalaa. Silloin jos lunta on maassa jäljentekovaiheessa, ei sen tekemisessä ole mitään järkeä, koska maahan jää jäljentekijän jäljet. Nyt tilanne oli eri, kun lumipeite tuli jäljenteon jälkeen ja oli koskematon lukuunottamatta sorkan jälkiä ja yhtä jäniksen jälkivanaa. Jäniksen jäljet olivat ennen alkumakausta ja ne kiinnostivat Pihkaa, mutta peuran polku ennen kaatoa ja sitä Pihka ei ehtinyt työskentelyltään haistella. Hieno jälkisuoritus kokonaisuudessaan, tästä on kiva lähteä tekemään täyspitkää jälkeä seuraavalla kerralla...kunhan tuo lumi ensin katoaisi.