Taas metsässä on jälkiä

Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Tein koirille eilen illalla lyhyet treenijäljet, joita tänään menimme tutkimaan. Keli oli pilvinen ja yöllä oli satanut vettä. Lämpötila noin viidessä plussa-asteessa, mutta mereltä puhaltava tuuli oli hyvin raaka.

©RH Pihka

Sorkkien piilottamisen jälkeen hain mukaan Katlan jälkikoiraksi ja miehen tarkkailijaksi. Edellisenä iltana koira jälkiveren haistettuaan muuttui rauhattomaksi ja piippaili (!). Nyt aamulla koira oli rauhallinen, mutta selvästi jälkivarusteista tiesi mitä oltiin menossa tekemään. En oikeastaan joutunut ennen jäljelle menoa koiraa jarruttelemaan, vaan lähestyttiin alkumakausta hyvin eleettömästi. Koska Katla oli rauhallinen, annoin koiran löytää alkumakauksen ilman hidastamista. Katla nuuhkaisi alkumakauksen nopeasti ja lähti välittömästi etenemään jälkeä.

Ensimmäisen osuuden koira kulki hieman jäljen sivussa, mutta kuitenkin jälkeä seuraten. Kulmamakaus pysähdyttiin nopeasti merkkaamaan ja pienellä kierrolla oikea suunta löytyi. Seuraava osuus erittäin jälkitarkasti. Osuuden puolessa välissä luminen ja jäinen alue, jonka koira selvitti tarkasti. Toiselle kulmamakaukselle suoraan ja pysähtymisen jälkeen jälkitarkasti viimeiselle osuudelle. Kaadolle tarkasti, joskin lopusta sai ilmavainun sorkasta. Katla pysähtyi tutkimaan kaatoa, kunnes kehuttiin.

Suoritus oli reipasliikkeinen, annetulle tehtävälle uskollinen ja tehokas. Olen ylpeä itsestäni ja Katlasta. Tähän tasoon ei ole päästy ilman työtä.

©TU Katla

Sitten oli Pihkan ja miehen vuoro. Jäljen alkuun oli matkaa ja Pihka osoitti innostuksensa vetämällä liina jatkuvasti kireänä, niin että vähän väliä koira joutui kakomaan. Lopulta päästiin jäljen alkuun. Pihka nuoli alkumakauksen ja miehen kehoituksella aloitti jäljestyksen. Heti intohimoisen alun jälkeen koira harhautui jäljen sivuun, josta taisi saada vainun riistasta. Jonkun aikaa seurattiin tilanteen kehittymistä. Pihka kuitenkin etääntyi liikaa jäljestä ja aloitti ajohaukun. Jälki vaihtui siis ajohommiin.

Pihka palautettiin kulmalle, mutta selvästi tuore riistahaju vei koiraa ja koiralle tuli toinen hukka. Otettiin uusi alku ensimmäiseltä makaukselta (jäljellä yhteensä vain kaksi makausta suorilla, koska kaksi osuutta oli niin lyhyitä). Tästä eteenpäin koira selvästi pääsi eroon riistan houkutuksista ja jälkisuoritus muuttui paremmaksi. Toinen kulma oikaistiin sisäpuolelta ja toisen makauksen (kolmas osuus) Pihka merkkasi pysähtyen nuuhkaisemaan.

Ennen katkokulmaa jäljellä oli metsäuran ylitys, jonka koira selvitti tarkasti. Katko laajalla lenkityksellä, mutta kuitenkin jäljelle työskennellen. Viimeinen osuus jälkitarkasti ja kulkien suoraan kaadolle, jonka Pihka omi ottaen sorkan suuhun.

Loppua kohti suoritus siis parani. Harmi juttu alun kaksi riistasta johtunutta hukkaa. Pihkan jälki kulki todella riistarikkaassa alueessa, joten sinällään en ihmettele, että sieltä saatiin liikkeelle eläimiä. Hieno alku jäljestyskaudelle. Erityisesti Katlan osalta olen hyvin innoissani!

Jahtionnea

Mietin, miten voisin tiivistää otsikoon tunnelman kauden viimeisiltä viikonlopuilta. Päädyin näinkin simppeliin otsikkoon hetken pohdittuani. Olen aika laiskasti tänne raportoinut viime viikkoina, vaikka olemme ahkerasti viettäneet kaiken liikenevän vapaa-ajan metsässä. Joulukuussa Katlalle kehittynyt alkava kohtutulehdus laittoi mielen matalaksi. Oletimme, että jahtikausi koiralla päättyisi muutamia lyhyitä päiviä lukuunottamatta tammikuussa tehtyyn operaatioon.

©RH Katla

Katla kuitenkin toipui leikkauksesta nopeasti. Kuukauden verran pidettiin se sairaslomalla, mutta helmikuussa koira ehti kiriä menetetyt jahtipäivät takaisin. Pihkan kunto nousi kohisten Katlan sairasloman aikana, ja vaikkei sille yhtään jänistä tänä kautena ammuttukaan, sillä oli omat hetkensä. Tärkeintä kuitenkin on se, että Pihkakin pääsee metsään, vaikkei sen metsästyskäyttö olekaan kovinkaan tuottavaa. Parasta siinä on se, että omakin kunto kasvaa sen kanssa metsästäessä kohisten.

©RH Patikalla passiin

Koko kausi mentiin lähes lumettomissa keleissä. Tammikuussa Katlan sairasloman aikaan oli parin viikon verran pakkasia ja lunta. Nyt helmikuun viimeisellä viikolla saimme runsaasti lunta maahan. Lähes lumeton maa ja terävä pakkanen tässä välissä toi haasteita koiran tassuille, vaikkei korppulunta ollut kuin nimeksi. Nyt satanut tuore pakkaslumi, joka viikonlopun aikana muuntui enemmän suojan suuntaan, oli koiran tassujen suhteen pelastus. Tietysti sitä kertyi karvoihin, mutta lumessa ei ollut leikkaavaa pintaa, joka olisi viiltänyt tassut rikki.

©RH Lumen kätkemä

Menneen viikonlopun jahti vaati koiralta hyviä hakuominaisuuksia. Lunta tuprutti lauantain puolellakin, ja jänikset eivät siksi olleet liikkuneet. Aamu oli kuitenkin kuulas ja hanki hohti häikäisevän valkeana. Laskettiin Katla irti Palometsän reunamille, mutta koira eteni nopeasti haussa yli neljäänsataan metriin, josta löysi jäljet.

Ylösotto oli nopea ja ajettavan tyyli selkeästi metsäjäniksen. Hieman vaikeuksia noin tunnin ajon aikana koiralla oli, mutta myös monta näppärää ongelmanratkaisua. Itse olin niin etäällä tapahtumien keskipisteestä, etten edes kuullut ajoa, saati erottanut kunnolla laukauksen ääntä, joka kuulosti pehmeältä tupsahdukselta runsaan lumen vaimentamassa metsässä.

©RH FreeStyle Libre on kullanarvoinen apu metsäpäivinä

Pihka pääsi myös metsälle, koska miehen isä oli löytänyt rusakon jäljet Santtiolta. Usutin koiran suoraan jäljelle, ja kävelin peltoaukion poikki pientä metsäsaareketta kohti. Pihkan häntä heilui innostuneena, ja yhtäkkiä koira säntäsi täydessä vauhdissa metsään ylittäen pellon. Ennen metsää alkoi ajohaukku. Olin hippasen hämmästynyt, koska en nähnyt ajettavaa. Passimies oli kuitenkin etäältä nähnyt valkoisen metsäjäniksen syöksähtävän saarekkeesta metsän puolelle. Rusakkojahti muuttui sitten metsäjänisjahdiksi.

Pihka ajoi hienosti, hyvin pienellä alueella. Koska lunta oli sille aika paljon, eteneminen ajettavan perässä oli hidasta ja jänis selvästi päätti olla liikoja liikkumatta. Lopulta koira selvästi luovutti hukkien lisääntyessä ja turkin kerätessä lumipaakkuja.

Sunnuntaihin mennessä lunta alkoi tulla lisää. Koko aamuyön tuiskutti, ja lopulta sade jatkui puoleenpäivään. Päätimme jättää Pihkan kotiin, koska tiedossa oli, ettei ainakaan näkyviä jälkiä ole. Ensimmäinen erä otettiin montulla, jonka laidalta Katla karkotti (ajo alle 2 minuuttia) todennäköisesti peuran. Onneksi lopetti itsenäisesti ja tuli luokse. Toisella puolella monttua löytyi jotain tutkittavaa, mutta lopulta tuli tuloksettomasta hausta luoksemme.

Toinen erä otettiin samaan maastoon, jossa Pihka oli edellisenä päivänä ajannut jänistä. Maasto valikoitui, koska uskottiin eilisen jäniksen jääneen alueelle ja keli vaati helpotusta koiran työhön. Katla haki hienosti, mutta jälkiä ei tuntunut löytyvän. Lopulta mies ja minä mentiin maastoon kävelemään sekä lisäämään näin todennäköisyyttä ylösottoon. En tiedä oliko asiasta suoraan apua, mutta ainakin ajo lähti liikkeelle.

Jänis käyttäytyi täysin erilailla Katlan ajossa. Pihkan ajossa jänis pysytteli pienellä alueella, mutta Katlan painostamana jänis eteni suoraviivaisesti yhdistyksen vuokra-alueiden reunamille. Ajossa se ylitti ison tien kahdesta kohtaa, toisella kerralla tehden pitkän paluuperän tielle. Ennen tuota paluuperää, oltiin hieman epäuskoisia siitä onko kyseessä varmasti jänisajo. Mutta kyllä se sitten oli. Valtavan lenkin ja kolmen eksytysyrityksen jälkeen jänis puikahti miehen eteen passiin ja se saatiin saaliiksi. Katla ajoi räiskyvästi kaadolle asti. Itse ehdin rämpiä kaadon lähistölle ennen koiraa, joten näin koko tilanteen.

Tuntuu, että meille on suotu poikkeuksellisen paljon jahtionnea menneelle kaudelle. Varmasti osa saaliista on ihan vain taidon karttumisen tulosta (ihmisten ja koiran), mutta ne jotka tietävät enemmän jänisjahdista, ymmärtävät ettei saaliin saaminen ole ikinä mitenkään varmaa. Jahtionni vaikutti tällä kertaa vain kasautuvan kauden loppuun. Myös kokonaisuutena kausi on ollut onnistunut ja olemme saaneet nauttia hienoista jahtikokemuksista. Jäämme kiitollisina tauolle metsästysharrastuksesta ja palaamme siihen ensi syksynä.

Katla is back!

Katlan sairasloma on ohi ja tänään se pääsi taas etsimään jäniksiä. Menimme Arkintien maastoon, jossa Pihkalla oli jänisajo pari viikkoa sitten.

©RH Katlan tassut olivat kovilla korppulumessa

Keli oli ikävä koiran tassuille. Lunta ei ollut paljon ja paikoitellen tuskin lainkaan. Silti monta kertaa sulanut ja taas jäätynyt lumikerros raapi varmasti anturoiden nahkaa niissä kohdin, joissa jäinen lumikerros peitti maata. Pelkästään tästä syystä olimme päättäneet pitää ajoerän mahdollisimman lyhyenä, tosin haluttiin myös, ettei toipilasta rasitettaisi liiaksi. Kun kirjoitan "toipilas", niin ulospäin on vaikeaa edes uskoa, että koira on kuukauden alussa steriloitu. Mutta koska tunnemme Katlan, eikä se etenkään metsään päästessään säästele itseään, koiran rajoittaminen jäi meidän ihmisten vastuulle.

Useiden Pihka-viikonloppujen jälkeen oli nautinnollista nähdä, kuinka oikea ajokoira toimii. Heti löysättyäni koiran, se katosi metsän puolelle. Metsäuralla oli tuoreita sorkan jälkiä, ja vanha pakokauhu nosti hetkeksi päätään. Entä jos se kuitenkin...

Pelko oli turha. Katla löysi reilun sadan metrin etäisyydeltä jäljet, joita jäi selvittelemään. Selvittelyistä näki heti, etteivät peurat olleet tänään sen asialistalla. Muutama herättelyhaukahdus kuultiin, ja noin puolen tunnin työskentelyn jälkeen koira sai metsäjäniksen liikkeelle.

Ajo jäi lopulta lyhyeksi, mikä oli koiran voinnin ja tassujen vuoksi todella ihanteellinen asia. Yhden paluuperän jänis teki reilun 400 metrin etäisyydelle passipaikastamme ja sen selvittyä koira pääsi hyvin lähelle ajoeläintä kiljuvasta haukusta päätellen. Sieltä jänis tupsahti meidän eteemme passiin ja saimme sen saaliiksi. Sanon "saimme", koska kuten mies asian ilmaisi: "Ei oikein lähempänä enää voi olla pyssyä, niin ettei itse ammu." Olin siis "vierihoidossa" ampumatilanteessa.

Katla seurasi jänistä hyvin pian, se oli tuskin minuuttia jäljessä. Hieno suoritus toipilaalta! Tarkistin koiran tassut heti sen tullessa kaadolle. Aika paljon punottivat, mutteivät olleet vielä rikki. Katla väsyi yllättävän paljon tästä tuskin reilun tunnin mittaisesta "jahtipäivästä". Eli huomasi kyllä, että sairasloma oli laskenut kunnon hyvin matalalle tasolle. Vaikka ajo oli lyhyt, se sisälsi kaikki jahdin osa-alueet. Sairaslomalta paluuta ei siis olisi edes ajatuksissa voinut suunnitella paremmin.

©RH Katlan suukko jänikselle

Pikantti yksityiskohta havaittiin vielä palatessa autolle. Noin sata metriä ennen autoa tiellä oli tuoreet jäniksen jäljet (jotka eivät siinä olleet aiemmin olleet). Jälkien jättäjä ei voinut olla saaliiksi saatu eläin. Katlan ajosta oli siis karkonnut toinenkin jänis. Katla olisi sitäkin voinut vähän ajella päätellen remmin kiristymisestä. Jätettiin kuitenkin se toiseen kertaan.

Jahtikateutta ja -väsymystä

Sydämeni särkyi jälleen sunnuntaina, kun jätimme Katlan kotiin lähtiessämme metsälle Pihkan ja miehen kanssa. Se tuijotti meitä keittön ikkunasta, kun pakkasimme tavaroita autoon. Onneksi tämä oli viimeinen viikonloppu, kun pidimme sen sairaslomalla. Viimeistään ensi viikonloppuna myös Katla pääsee metsälle eikä sen tarvitse tuntea enää jahtikateutta.

©RH Pihka väsähti luvattoman peurajahdin päätteeksi

Pihka laskettiin irti Rihtniemen alueella. Vaikka keli oli lumijälkien suhteen hieman hankala (yli pari päivää vanha ohut lumikerros), löysimme melko pian tuorehkoja jäniksen jälkiä. Pihka tutki niitä häntä heiluen, mutta onneksi vaiti. Hyvin lähihakuisesti ja kertaavaan tyyliinsä, mutta selvästi kuitenkin työskenteli jäljille.

Koira eteni uran toiselle puolelle, missä aloitti herättelyn melkein ajoksi tulkittavalla äänellä. Olimme jo melko varmoja, että jänis on liikkeellä. "Ajo" kuitenkin katkeili, ja koiran haukkutiheys oli vain max 30 haukkua minuutissa. Emme saaneet näköhavaintoa ajoeläimestä ja vaikka kävin tutkimassa koiran kulkemaa ajojälkeä, en pystynyt erottamaan jäniksen jälkiä siitä. Pihka kuitenkin eteni haukkuen pätkän kerrallaan.

Lopulta kyllästyttiin huonoon "ajoon" ja lähdin kytkemään koiran. Pihka ulvahti minulle pettynenä, kun kiinnitin sille pannan kaulaan. Jälkeenpäin epäilin aika vahvasti, että ajoi yöjälkeä. Tarkempia todisteita asiasta ei saatu. Joka tapauksessa homma ei vaan toiminut.

Menimme laavulle evästelemään ja aluksi Pihka oli kytkettynä läheiseen kantoon. Koira näytti palelevan ja päädyttiin laskemaan se irti. Ajateltiin, että se on kuitenkin niin lähihakuinen ja ahne makkaralle, ettei se kauas laavulta poistu, vaikka pidettäisiinkin sitä auki.

Keskitytttiin makkaroiden kääntelyyn nuotiolla ja kahvin juomiseen. Havahduin miettimään, mihin Pihka oli mennyt ja tarkistin tutkasta sen sijannin. Oho, yli 70 metriä! Tuskin olin tutkaa ehtinyt vilkaista, niin kuultiin koiran ajohaukkua. Pihka oli alle sadasta metristä löytänyt sorkkaeläimen viihdykkeekseen. Koska ajo lähti hyvin läheltä ja eteni suoraviivaisesti ilman hukkia, se oli helppo vahvistaa peura-ajoksi.

Söimme makkarat ja lähdimme autolla Pihkan perään. Koira oli tässä vaiheessa edennyt jo yli puolentoista kilometrin päähän Tapiontien toiselle puolelle. Ensin yritimme päästä väliin Tapiontiellä, mutta ajo kääntyikin oletetusta suunnasta poiketen etelään, jolloin ajoimme seuraavalle pistolle. Sieltä pääsin kytkemään Pihkan melko väsyneenä. Vanhan koiran tassut olivat aika kovilla tässä ajossa, ja vielä illalla koira nilkutti ja oleminen näytti kivuliaalta. Onneksi yön levon jälkeen Pihka palautui sille rajusta peura-ajosta. Tuskin se siitä mitään oppi. Iltalenkillä haisteli tuoreenoloisia sorkanjälkiä tohkeissaan.