Tai ehkäpä "On vihdoin kevät" olisi oikeampi, vaikka Heidi Kyrön kappaleessa lauletaankin otsikon tavoin. Olin tänään pitkällä lenkillä koirien kanssa. Lämpötila ei laittanut hikoilemaan, mutta aurinko sentään paistoi ja metsässä tuoksui lupaus kesästä. Annoin Katlan olla metsäosuudella auki, kun olimme riittävän kaukana teistä. Se rakastaa juoksemista ja etenee vaikeassakin maastossa päätähuimaavaa vauhtia. Tuolta se tuli ja tuonne se meni, sopii kuvaamaan sen liikkumista. Huomioliivi on pakollinen varuste, jos pidän sitä lenkillä auki, koska muuten en erota missä mokoma jolkottaa. Pihka kulki koko matkan kytkettynä, koska alueella on rusakoita.
Näimme matkalla paljon kukkivia leskenlehtiä ja jopa yhden sitkeän sinivuokon, jonka kuvasin melko huonoja kuvia tuottavalla kännykän kamerallani. No, todistusaineisto ennen kaikkea, vaikkei laatu ole ihan painokelpoista :)
Sinivuokon lisäksi näimme kolme rusakkoa loppulenkin tieosuudella. Puppeloivat keskenään avoimella pellolla. Nostin Pihkan syliin, jotta se näki rusakkojen leikit. Koira ei vaivautunut edes haukkumaan, vaikka vähän yllytinkin. Olikohan vieläkin loukkaantunut minulle perjantaisesta kieltämisestä?
Silloin tulimme saunan jälkeen käymään iltapissalla ja päästin Pihkan irti pihalle. Katla oli hihnassa, kuten nykyään aina pihassa, koska on ymmärtänyt reviirinsä hieman laajemmaksi kuin pitäisi. Koirat hoitivat asiansa ja minä katselin sillä välin pihaa nautiskellen kirpeästä yöilmasta. Ja näin, kun jänis loikki pihaltamme ylittäen tien. Huudahdin spontaanisti ääneen "Pupu!". Ei olisi pitänyt, mutta tein kuitenkin niin. Pihka sähköistyi ja näki rusakon pakenevan. Ennen kun ehdin edes ajatella, kiljuin "EEEEIII!". Pihka pysähtyi ja kutsuin sitä nimeltä. Se tuli(!)
Syke oli varmaan sataviisikymmentä, mutta sain koirat turvallisesti sisälle. Katla ei ollut tajunnut mitä tapahtui, mutta palkitsin molemmat koirat nameilla, kun pääsin ovesta sisään. Kirosin omaa tyhmyyttäni, mutta minkäs teet. Veikkaan, etten tästä silti mitään oppinut.
Riski tuossa on aina "kivaan" vähintään pari tuntia kestävään jänisajoon pimeään aikaan sellaisella alueella, missä on ihan liikaa liikennettä. Onneksi tällä kertaa Pihka totteli minua.
Eli vauhdikas viikonloppu takana päin. Eilisessä näyttelytreenissä muuten harjoiteltiin myös koiran säkäkorkeuden mittausta ja koiran totuttamista siihen. Katla on hurjat 52 cm kyseisellä kapineella mitattuna. On se iso tyttö :O
 |
| ©RH Katla sai juosta vapaana |
Silloin tulimme saunan jälkeen käymään iltapissalla ja päästin Pihkan irti pihalle. Katla oli hihnassa, kuten nykyään aina pihassa, koska on ymmärtänyt reviirinsä hieman laajemmaksi kuin pitäisi. Koirat hoitivat asiansa ja minä katselin sillä välin pihaa nautiskellen kirpeästä yöilmasta. Ja näin, kun jänis loikki pihaltamme ylittäen tien. Huudahdin spontaanisti ääneen "Pupu!". Ei olisi pitänyt, mutta tein kuitenkin niin. Pihka sähköistyi ja näki rusakon pakenevan. Ennen kun ehdin edes ajatella, kiljuin "EEEEIII!". Pihka pysähtyi ja kutsuin sitä nimeltä. Se tuli(!)
Syke oli varmaan sataviisikymmentä, mutta sain koirat turvallisesti sisälle. Katla ei ollut tajunnut mitä tapahtui, mutta palkitsin molemmat koirat nameilla, kun pääsin ovesta sisään. Kirosin omaa tyhmyyttäni, mutta minkäs teet. Veikkaan, etten tästä silti mitään oppinut.
Riski tuossa on aina "kivaan" vähintään pari tuntia kestävään jänisajoon pimeään aikaan sellaisella alueella, missä on ihan liikaa liikennettä. Onneksi tällä kertaa Pihka totteli minua.
Eli vauhdikas viikonloppu takana päin. Eilisessä näyttelytreenissä muuten harjoiteltiin myös koiran säkäkorkeuden mittausta ja koiran totuttamista siihen. Katla on hurjat 52 cm kyseisellä kapineella mitattuna. On se iso tyttö :O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti