Kuusivuotias pihkakuono

Tänään on aihetta juhlaan. Nimittäin Pihka täyttää 6 vuotta. Näin jälkikäteen on täysin mahdotonta muistaa aikaa ennen Pihkan perheenjäseneksi tuloa ja koiratonta elämää. Niin monia asioita ei enää edes voisi kuvitella tekevänsä ilman nelijalkaista ystävää.

Ensimmäiseksi mieleen tulee lenkkeilyt koirien kanssa ja on oikeastaan todella vaikeaa muistaa, että miten kävelylenkille voisi kyetä lähtemään ilman koiraa? Olin alkuvuonna viikon poissa kotoa ja siksi myös koirattomana. Iltaisin päätin ulkoilla, koska muuten aika kului pääasiassa sisätiloissa. Lähtiessäni lenkille en päässyt siitä tunteesta, että jotain merkittävää puuttui. Koetin epätoivoisesti mielikuvitella rinnalleni koiran tai pari, koska yksinäisyyden tunne oli todella musertava. Onneksi lenkillä tuli vastaan pari ihmistä koiriensa kanssa, joiden näkemisestä saatoin ilahtua sopimattoman paljon.

©RH Pihka

Luultavasti yli kuusi vuotta sitten elämä oli hyvin erilaista. Hämärästi muistan, ettei rutiineihin kuulunut kylmäkirsuisen kuonon tökkimänä herättämistä, ulkoilua yövaatteissa eikä sisätilojen imurointia montaa kertaa viikossa. Oletettavasti moni muukin asia on muuttunut, kun tällä hetkellä päivittäiseen elämään vaikuttaa kaksi karvakuonoa. Pointtini on se, ettei näitä muutoksia vain jälkikäteen ajattele ja pihkaton (tai koiraton) elämä kuulostaa yksinkertaisesti mahdottomalle.

©RH Pihka luovutusikäisenä, taustalla emä Ansa ja isä Veeti

Odotimme Pihkaamme monta vuotta. Ensin pohdimme rotua ja kun se tuli valituksi (mäyräkoirien, suomenpystykorvien ja jopa muutamien seurakoirarotujen sijasta), koetimme löytää sopivan kasvattajan, jolle olisi tulossa pentue. Haastavuutta lisäsi se, että toivoimme koiralla olevan tarpeeksi riistaviettiä metsästysharrastukseen. Kennel valikoitui, mutta sen kasvattajalla oli huonoa tuuria ja ensimmäiset pentueet jäivät yrityksiksi. Lopulta saimme tiedon mahdollisesta vapaasta pennusta eri kennelissä kuin olimme ajatelleet ja päädyimme melko nopeassa aikataulussa ottamaan meille "tarjotun" pennun.

©RH Pihka ja Molla tapaavat ensimmäisen kerran

Ennen pennun näkemistä olin varma, että koiran nimeksi tulee "Naava", mutta kun näimme pennun, se ei mitenkään näyttänyt tuon nimiseltä. Pihka-nimeen liittyy historiani suunnitusharrastuksen parissa, nimittäin kunnon suunnistajakarpaaseja kutsutaan yleisesti "pihkaniskoiksi". Lisäksi leikkisästi sanoimme tuolloin kaikille olevamme "pihkassa", kun niin ihastuneita olimme ensimmäiseen koiraamme (olemme vieläkin). Nimi myös kuvaa koiran turkin väriä ja ehkäpä myös luonnetta, näin jälkikäteen ajateltuna.

Pihka on äärimmäisen sitkeä ja samalla kertaa hidas koira. Se rakastaa rutiineja ja puolustaa jääräpäisesti kantaansa, mutta luovuttaa helposti, jos sopiva palkkio on saatavilla vaihtokaupassa. Sisällä se on mielellään omissa oloissaan ja ulkona se haluaa haistella pitkään ja hartaasti kaikki lenkillä kirsuun yltävät hajujäljet. Katlaan se suhtautui pitkään harmillisena takaiskuna, mutta pikkuhiljaa se on lämmennyt tulokkaalle ja selvästi tarpeen vaatiessa puolustaa raivokkaasti "pikkusiskoaan".

Tänään Pihka on saanut rapsutuksia erityispaljon ja pian se pääsee yksilölenkille kanssani (Mies lähtee kesyttämään Katlaa juoksemalla). Ehkä myöhemmin illalla sitä hemmotellaan maistuvalla puruluulla.

Hyvää syntymäpäivää Pihkalle ♥

Käärmehäntä

©RH Katlan käärmehäntä

Katla on todella lohikäärmeiden sukua. Sen häntään on viime viikkojen aikana kehittynyt sahalaitainen kuvio. Aluksi se näytti vaalealta raidalta, johon kasvoi tummemmista karvoista tunnistettava kuvio. Ensin en uskonut omia silmiäni, mutta nyt sahalaitainen kuvio on niin selvä, että se erottuu myös kuvatessa.

Vai mitä mieltä olette oheisesta kuvasta?

Olen paljon miettinyt Katlaa ja myös sitä, miten sen luonne ja ulkonäkö jotenkin ovat koko ajan muuttuneet enemmän nimensä näköiseksi. Tietysti ihminen on siitä hassu, että näkee mitä haluaa nähdä ja koiran luonnekin oikeastaan mukautuu perheeseen sopivaksi. Kaikkeen ympäristötekijät eivät tietenkään voi vaikuttaa, mutta oman ripauksensa ne varmasti tuovat koiran ulkomuotoon ja luonteeseen. Miten paljon nimi oikeasti vaikuttaa siihen miten koira nähdään ja millä tavoin sitä kasvatetaan? Ajattelin ensin itse, että Katla sai nimensä Islannin tulivuoren mukaan. Kuitenkin satuhahmo Astrid Lindgrenin sadussa on päivä päivältä lähempänä totuutta. Todella jännittävää.

Hankimme tänään Katlalle ensi kesää varten pelastusliivin ja puin sen kotona koiralle kokeilumielessä. Katla ei siitä kauheasti tykännyt, muttei vängännyt vastaankaan. Yllättävän hyvin on tottunut pukineisiin, joita sen ylle olemme laittaneet. Pimeänä aikana pidän pidemmillä lenkeillä mielellään huomioliivejä koirilla, jotta näkyvät täällä haja-asutusalueella kulkiessa.

En harrasta siis koirillakaan mitään pinkkejä blingbling-touhuja, vaan enemmänkin aktiiviliikkumiseen sopivia teknisiä varusteita. Koirien pukeminenhan yleensä jakaa mielipiteitä. Yleensä koira ei vaatteita kaipaa, poikkeuksena pidän näitä turvallisuusasusteita. Hirmuisilla (- 20 astetta tai enemmän) pakkasilla pidemmälle lenkille lähtiessä saatan pukea koiralle suojaavan manttelin. Pihkasta on aikuistuttua tullut hivenen hienohipiäinen. Se jotenkin tietää, jos ulkona on kova pakkanen ja ei liikahdakaan pesästään, kun yritän houkutella sitä lenkille. Tietysti aina lähdemme, mutta sen vastentahtoisuus on joskus huvittavaa.

©RH Katla ja uusi pelastusliivi

"Katala rakkaus"

©RH Katla ja Pihka

Tulokkaamme on saanut jo lempinimiä kutsumanimensä lisukkeeksi. Sanan "Katla" se jo tunnistaa hyvin ja reagoi siihen katsomalla ihmistä kohti ja "rauhoittumalla". Lempinimet ovat ehkä käytössä enemmänkin hellitelyissä eikä koiraa kutsuta niillä. Tuo otsikon "katala" on ehkä yleisin. Lähipiirin ensikommentti kutsumanimeen oli: "Ai, niinku mikä, kattila?" Just niin joo...*silmien pyörittelyä*

©RH Katla ja dumbokorvat

Lienevät hieman oikeassakin, koska nimen valinnan taustalla oli Islannin tulivuori Katla, jonka nimi on johdettu islannin kielen sanasta ketill eli "kattila".

Tämä "katala" ehkä on tullut enempi nimen vääntelystä ja siitä, että pentu on aika villi ja juoni tapaus :) Rakkauden lisäsin otsikkoon jo pelkästään siitä syystä, että tuo pieni ja toisinaan katalakin otus, on tassutelut jo tiiviisti perheemme jäseneksi. Olemme kuitenkin hämmästyneet siitä, miten erilainen se on Pihkaan verrattuna. Pihka oli pentuna erittäin rauhallinen, harkitsevainen ja ahne. Katla on melkein vastakohta. Sille tyypillistä on sännätä tuhatta ja sataa uusiin tilanteisiin ja tulla yhtä nopeasti takaisin päin. Toisaalta yksi tutkimuskerta ei riitä, vaan ottaa uuden syöksyn kohti uutta asiaa heti rohkaisua saatuaan. Suhde ruokaan on selvästi vasta kehittymässä, mutta nälkäinen pentu on! Sille ei tunnu riittävän edes nelinkertainen annos Pihkaan verrattuna. Tietenkin pennut syövät suhteessa enemmän kuin aikuiset koirat, mutta mutta... no pitää vain seurata painon kehittymistä ja vähentää tai lisätä ruuan määrää sen mukaan. Ehkä ruuan tarve perustuu myös siihen, että Katla on erittäin aktiivinen pentu. Pihka ei pentuna todellakaan ehtinyt ja jaksanut touhuta läheskään noin paljon.

Aloitin kontaktin opettamisen sunnuntaina heti, kun pentu oli selvästi kotiutunut meille. Aluksi otti kontaktia sanan varsinaisessa merkityksessä hyökkäilemällä käsiin, kasvoihin, vaatteisiin (you name it) saadakseen namin. Koska lattialla istuminen kiihdytti pentua liikaa, siirryin istumaan sohvalle, josta tuupin pennun aina alas, kun se sinne yritti kivuta. Lopulta sitkeys palkittiin, kun Katlan katse osui vahingossa silmiini ja pääsin palkitsemaan koiran oikealla hetkellä! Tämän jälkeen kehitymistä on tapahtunut erittäin nopeasti. Kun riittävästi onnistuneita katsekontaktitoistoja oli takana, aloin samalla sanoa nimen "Katla" ja nyt koira katsoo silmiin jo nätisti kun sanoo sen nimen. Lisäsin loppuviikosta vaatimuksiin katsekontaktin yhdistämisen istumiseen. Tänään Katla istui ja katsoi silmiin saadakseen ruoka-annoksensa. Muutaman kerran olen onnistunut palkkaamaan myös makuulle menemisestä. Ja istumiseen olen liittänyt jo käskysanan. Eli pikkuhiljaa edistytään. Ulkona ollaan harjoiteltu luoksetuloa, josta palkitsen aina kun mahdollista (nykyään taskussa on jo joka kerta namipussi).

©RH Katla