Juoksuaika

©RH Katlan ensimmäinen juoksu alkoi

Katla ehti täyttää nipinapin yhden vuoden ennen ensimmäisen juoksunsa alkua. Kauan odotettu, vaikkei kaivattu aika alkoi viime viikon torstaina, jolloin Katlalla oli ikää 1 vuosi ja 1 päivä. Pienestä vauvastani tuli aikuinen narttu.

Jännää, ettei Katlalla ollut mitään selkeitä ennakko-oireita havaittavissa ennen tiputtelun alkua. Olen koiran käytöstä ja olemusta tiiraillut jo kesästä asti ja monta kertaa miehelle todennut, että tuo ja tuo asia/käytös varmaan enteilee juoksun alkua. Olen siis vouhottanut kyllästymiseen asti ja aivan turhaan, koska mitkään havaitsemistani varmoista signaaleista eivät ole "avanneet hanoja".

Nyt jälkeenpäin ajateltuna Katlalla oli vatsa sekaisin Savon reissullamme, mutta en kyllä päivän verran kestävää "löysäilyä" osaa laittaa juoksun alkamisen oireeksi (ainakaan etukäteen ajateltuna, koska itse automatkakin voi jännittää eläintä ja pistää elimistön sekaisin). Valle-isäkään ei Katlasta piitannut siinä mielessä. Tosin se onkin hyvin tarkka narttujen tilasta, eikä kiinnostu niistä ennen kuin "ne päivät" ovat kohdalla. Coitos Katlaa kyllä leikki-astui, mutta se oli sellaista kömpelöä nuoren uroksen häseltämistä, jota ei voinut mitenkään ottaa tosissaan. Muita ennakko-oireita juoksusta emme huomanneet, vaikka tietysti sitä odotettu oli.

Juoksu alkoi äkäisesti ja erittäin runsaana. Katla onkin oikeastaan kaiken suhteen nopea suoritustyyliltään ja suurta määrää tai kokoa suosiva, joten en oikeastaan tiedä, mikä tässä niin kovasti itseäni hämmästyttää.

©RH Pihkan ensimmäinen juoksu 2008

Pihkalla ei ole kotona pidetty juoksuhousuja (vaikka sellaiset hankittiin), koska vuodon määrä on maltillinen ja Pihka siivoaa huolellisesti jälkensä. Olisi pitänyt arvata, ettei Katlan kanssa olisi yhtä helppoa...

Sehän on kaikessa kuin pitelemätön luonnonvoima (kuten esim. pyörremyrsky):

• Tulee äkkinäisesti ja voimalla.
• Tuhovoimaan tai sen kestoon ei yleensä ehdi tai voi vaikuttaa.
• Jättää jälkeensä kaaosta ja sotkua.

Muutamien urheiden kokeilujen jälkeen lattiat ja seinät(!) olivat veritippojen läikittämät. Niinpä juoksuhousut pidetään sen yllä kunnes oppii edes hieman siistimmäksi. En pidätä tässä(kään) asiassa hengitystäni.

Toiseksi jätti-retaleelle piti ostaa uudet isommat pökät, koska Pihkan (normikokoinen bretagnenbassetti) housut eivät Katlalle mahdu. Tietty hankin heti kahdet, koska yhdet ovat aina pesussa (ne tuntuvat likaantuvan, vaikka tietysti noissa pidetään naisten pikkuhousunsuojia kangasta suojaamassa).

©RH Juoksuhousut nro1 Katlan yllä

©RH Juoksuhousut nro2 Katlan yllä

Muutamien EnVoiLiikkuaOllenkaanNämäAhdistaaOttakaaNePois -kohtausten mentyä ohitse, Katla alistui housujen pitämiseen sisällä ollessaan. Paheksuvia katseita meihin kyllä iskeytyy aina, kun housut puetaan ylle, mutta tämän asian suhteen olemme täysin paatuneita ja kylmäsydämisiä. Onneksi Katla kuitenkin unohtaa harmistuksen yhtä nopeasti kuin se tuleekin, eikä yritä irtautua housuista omatoimisesti.

©RH Katlan ilme on paljon puhuva

Huokaus. Onnea on (melko) puhdas koti ♥

Pala Vainukorven kennelin elämää

Katla ja sen sisaruslauma täyttivät eilen 1 vuotta. Sen kunniaksi päätin kirjoittaa reissustamme Vainukorven kenneliin ja Katlan synnyinpaikkaan.

©KN Katlalta kiitos Maaritille

Ajatus reissusta oli muhinut jo jonkin aikaa mielessäni ja lopulta päätin kysyä asiasta myös muilta. Idea sai kannatusta, joten reissuunhan oli lähdettävä. Pihka jätettiin hoitoon miehen vanhemmille, koska yhden koiran kanssa matkustaminen on huomattavasti helpompaa kuin kahden ja tiesimme, ettei Pihkalle olisi metsästysaikaa paljon jäänyt, kun tällä kertaa haluttiin keskittyä syntymäpäiväsankariin. Lisäksi oli toiveissa nähdä Katlan vanhempien ajoa (erityisesti Åstdalen´s Uniquen), mutta valitettavasti Unkka oli sairaslomalla kurkkutulehduksen vuoksi.

©RH Vaqueyras ja jänis

Matka tuntui väsyttävältä, mutta oli kaiken sen autossa istumisen arvoista. Sunnuntaina lähdimme metsään Katlan ja Katlan isän Vaqueyraksen "Vallen" kanssa. Ensin maastoon pääsi Katla, joka vaikutti kieltämättä hieman pöllämystyneeltä edellisen päivän autoilun ja melko levottomasti menneen yön jäljiltä. Hakua tuskin oli ja se mitä oli, tuntui Katlan hauksi todella lähihakuiselta. Taisi matkustus aiheuttaa kokemattomalle koiralle ihmetystä ja stressiä (maha oli sekaisin). Oikeastaan jo toinen erä sujui paremmin, muttei Katla yrityksestä huolimatta saanut jänistä ylös.

Siirryimme makkaran paistoon ja vapautimme Vallen. Se teki kolme laajahkoa lenkkiä käyden välillä tarkistamassa makkaranpaiston etenemisen. Kun makkarat oli syöty kuulimme Vallen herättelevän. Eli ajoitus oli täydellinen. Rupattelimme nuotiolla vielä kunnes Vallen ääni paljasti ajon lähteneen kunnolla käyntiin. Siirryimme passipaikoille. Allekirjoittanut on tottunut ajon pitkästyttäväänkin etenemiseen ja menin "ottamaan aurinkoa" ja istuskelemaan miehen läheisyyteen (siten etten olisi ampumatilanteen tullessa esteenä). Hyvä kun takapuolen ehdin maahan laskea niin pamahti. Jööses, mies oli havainnut jäniksen samantien ja siihen se sitten päättyi. Valle tietenkin ajoi vielä lähimaastossa ja selvitti hukkaakin odotellessamme kaadolla. Jänis oli kokoa "lapanen" eli loppukesän poikasia; pienikokoinen ja vain vatsa valkoinen.

Onnea meillä oli, että jänis ammuttiin, koska ajo oli todella lyhyt, emmekä ilmeisesti olleet siinä kohtaa, josta ajo ylensä menee tien yli. Tyytyväisenä päivän tapahtumiin lähdimme viettämään iltaa yhdessä ja kertaamaan kohokohtia.

Maanantaina otimme metsään kaksi koiraa. Yö meni paremmin kuin ensimmäinen yö, vaikka tietysti unta olisi riittänyt pitempäänkin. Tällä kertaa vuorossa olivat sisarukset Katla ja Coitos.

©RH Coitos ja Katla samassa häkissä

Jakauduimme kahteen porukkaan, jotta kumpikaan koirista ei joutuisi odottamaan vuoroaan autossa. Taktiikkana oli naiset vastaan miehet. Öhöm, eli pieni kilpailuasetelma tässä oli taustalla. Hieman kyllä harmitti etten nähnyt Coitoksen työskentelyä, mutta toisaalta Katlan seuraaminen oli tällä kertaa palkitsevampaa kuin edellisenä päivänä. Irtosi paljon paremmin hakuun ja vaikkei hakumatka ollut keskimäärin yli 100 metriä, niin viihtyi kuitenkin hyvin lenkeillä ja voitiin uskoa, että sillä olisi mahdollisuudet myös löytää jäniksen yöjäljet. Coitos aloitti aika heikosti (seurasimme myös sen hakua tutkalla), mutta haku parani erän loppua kohti.

©RH Coitosta väsyttää

Ensimmäisen hakuerän jälkeen pidimme pienen evästauon nuotiolla ja pohdimme, mihin maastoihin koirat toisella erällä laitettaisiin. Jatkoimme samalla asetelmalla.

Katla haki innokkaasti ja etenimme pikkuhiljaa kohti jo edellisenä päivänä tutuksi tullutta metsäuraa. Uralta lähdimme maastoon ja löysimme hienon kolmen jättiläispuun (kaksi kuusta ja yksi mänty) rykelmän. Siitä vain muutamia kymmeniä metrejä päätimme pysähtyä istumaan yhdelle kannolle selät vastakkain. Juttelimme niitä näitä, muun muassa illan ravintolan ruokalistasta, kun yhtäkkiä ohitsemme pyyhälsi jänis. Sen etäisyys meihin oli jotain kymmenen metriä. Välittömästi havainnon jälkeen Katla haukahti kerran ja pian koira ohitti meidät innoissaan. Ajohaukku alkoi heti koiran päästyä etäämmälle meistä. Teki mieli pomppia tasajalkaa ilosta, niin tyytyväisiä olimme Katla saadessa jäniksen ylös. Alla loki Katlan Sarvimäen ajosta. Olen karsinut siitä pois alun ja lopun hakusykkeröitä, jotta itse ajoreitti erottuisi paremmin.

Metsäjänikset ovat tähän aikaan vuodesta hyvin "tiukassa", koska maa on sula ja niiden talvikarva on alkanut vaihtua. Koiralta vaaditaan sitkeää uurastusta yöjäljellä, jotta jänis päättää jättää makuupaikkansa. Tässäkin tilanteessa jänis oli jäänyt koiran ja meidän väliin. Koiran lähestyessä jäniksen piiloa, sen hermot lopulta pettivät ja se säntäsi pakoon. Tämä jänis oli hieman isomman kokoinen kuin edellisen päivän saaliimme, mutta oletettavasti silti kesän poikasia, koska väritys ei ollut paljonkaan valkoisempi. Vanhemmat jänikset ovat jo vaihtaneet talvikarvan pidemmälle ja ne eivät juuri näissä oloissa liiku.

Katla ajoi hienosti noin 10 minuuttia, jonka jälkeen jänis meni tielle ja siitä yli tyhjillään olevan kesämökin pihapiiriin. Sinne Katla hukkasi jäljet, eikä jänistä enää saatu ajoon. Siirryimme takaisin uralle ja annoimme Katlan vielä etsiä uutta jänistä. Haku jäi tuloksettomaksi, vaikka  herätteli jonkin verran etäämmällä meistä.

Coitoksen ryhmä oli löytänyt paljon jäniksen jätöksiä ja koira oli tehnyt hienoa työtä, vaikkei jänistä ylös saanutkaan. Eli naiset taisivat tällä kertaa viedä voiton, vaikka miehet vastustivatkin sanoen, ettei alle kymmenen minuutin ajoja lasketa. Coitos sitä paitsi oli tuonut maastosta kaksi kuollutta metsäkanalintua miehille. Sillä lienee tulevaisuutta noutavana lintukoirana. Ajallisesti työpäivän mittaisen maastossa olon jäljiltä oli kieltämättä aika väsynyt olo. Lähdimme silti syömään ravintolaan Iisalmen keskustaan.

©RH Katla ja Coitos veli taustalla (ja Unkan takaosa)

©RH Åstdalen´s Unique eli Unkka

Seuraavana päivänä oli edessä pitkä paluumatka autolla. Haikein mielin jätimme Vainukorven kennelin taaksemme ja Pihkan näkemistä odottaen suuntasimme kotiin päin. Kiitos ihanista kokemuksista Maaritille ja Karille perheineen ja koiralaumoineen! Katla oli muiden koirien kanssa kuin kotonaan ja olisi varmaan jäänyt Coitos-veljensä seuraksi jatkamaan painileikkejä loputtomasti. Silti Pihkan ja Katlan jälleennäkeminen oli iloinen ja haisteluntäyteinen. Pihka jopa innostui vetoleikkiin Katlan kanssa lelusta, jolta Coitos oli poistanut toisen korvan.

Kirsu kuumana

Katla on kehittynyt huikeasti viime viikkojen aikana. Tänään oltiin allekirjoittaneellekin "uudessa" maastossa, jossa tosin ollaan käyty verijälkeä tekemässä, mutta jäniksiä sieltä ei ole etsitty.

En ole pieneen aikaan ehtinyt kirjoittaa ajokokemuksista. Itseasiassa aloitin yhden tekstin aiemmin, mutta kirjoittaminen jäi jostain syytä kesken ja myöhemmin tekstiä katsoessani totesin sen jääneen jo vanhaksi. Enkä sitten enää osannut laittaa sitä eetteriin.

©RH Katla

Katlaa on viety mahdollisimman ahkerasti maastoon ja täytyy sanoa, että erityisesti mies on ansainnut tästä kiitokset. Oma satsaus ei ole ollut läheskään yhtä suuri.

Tälle päivälle maastoksi valikoitui Ilveskallio. Löysimme erittäin mukavan reitin Ilveskallion rinteille. Katlaa on todella kiinnostava seurata, koska koira irtautuu erinomaisesti ja tykkää säännöllisesti tulla moikkaamaan meitäkin. Tutkan mukaan koiran kylmähakunopeus on reilut 10 km/h, joten ehtii todella nopeasti tekemään laajankin lenkin ympärillämme. Katla päästettiin irti klo 8.15 ja ensimmäinen ylösotto tapahtui noin 200 metrin etäisyydeltä meistä klo 9.55. Ajoa kesti vain vaivaiset 10 minuuttia, kun Katla hukkasi jäljet kilometrin päässä meistä. Koira lähti jäljet hukattuaan heti palaamaan takaisin meitä kohti, eikä palannut enää hukkaamilleen jäljille. Emme olleet varmoja mitä riistaa koira ajoi, joten emme usuttaneet sitä takaisin. Kyseessä saattoi olla sorkka-ajo.

Jatkoimme suoraan seuraavaan hakuerään. Koira päästettiin irti klo 10.20 alkaen. Nousimme Ilveskallion korkeimmalle kohdalle ja laskeuduimme siltä tietä kohti tiheämmän puuston alueelle. Katla etääntyi meistä, joten jäimme istuskelemaan paikallemme. Näimme alueella jäniksen jätöksiä, jotka tosin vaikuttivat melko vanhoilta. Katlan kiljaisu kuului klo 10.42, jolloin sai todennäköisesti perslähdöt metsäjäniksestä. Ajo eteni hurjaa kyytiä poispäin meistä ja pian ajon ääntä oli mahdotota kuulla, koska päivä oli todella tuulinen (jopa 15 m/s etelätuulta).

Yhtenäistä ajoa kesti reilut 15 minuuttia, jonka jälkeen tutkan mukaan haukku taukosi. Katla yritti selvästi selvittää hukkaa, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen luovutti ja lähti palaamaan takaisin ajon lähtöpaikkaa kohti. Koiralle bonusta siitä, että osasi oikaista eli lähti tulemaan tietä seuraten meitä kohti, vaikkei kyseistä tietä ollut aiemmin kulkenut. Uskomatonta miten koiran vaistot toimivat.

Katlalle tuli matkalaskuriin tälle päivälle 20,8 km. Mukavan pieni lauantain liikuntasuoritus tuli tehtyä. Katlan kirsukin hohkasi lämpöä, kun koira kytkettiin ennen kotiin lähtöä. Pihka joutui viettämään lepopäivää tänään, kun keskityttiin Katlan harjoitteluun. Jos vaikka ehtisin ensi viikolla tehdä Pihkalle verijäljen tutkittavaksi.

Hukkia ja huuhkajia

Jospas sitä kertoisi vähän eilisestä metsästyspäivästä. Keli oli aamun valjettua melko lämmin, mutta koiria ajatellen onneksi lämpöasteet jäivät viikon huippulukemien alapuolelle.

©RH Katla aamu-usvassa

Katla pääsi harjoittamaan taitojaan Palometsään, Ylimmäinen nimisen pellon viereisiin maastoihin. Emme olleet ainoat metsänkulkijat. Ympärillä paukkui ja tapahtui. Ilmeisesti kyyhkysenmetsästäjät siellä paukuttelivat. Katla oli aluksi ihmeissään häiriöstä, mutta rentoutui, kun pauke vain jatkui, eikä kummempaa tapahtunut. Se ei yleensäkään jaksa kovin kauaa uusiin asioihin perehtyä tai ne eivät jää sitä vaivaamaan.

Tyttö juoksi ja syöksähteli metsässä vailla tavoitteita, iloiten irtipääsystä. Sen käytös on aiemmissakin harjoitustilanteissa osoittanut kokemattomuutta ja sellaista kepeää pentumaisuutta. Sellainen sen vielä kuuluukin olla, kun ajoja ei ole sitä ensimmäistä lyhyttä ilta-pupua lukuunottamatta ollut. Ei siis ymmärrä ottaa riistaa ylös, vaikka yöjälkeen törmäisikin. Ensimmäisen hakutunnin jälkeen siirryimme syvemmälle metsään nousten mäen rinteeseen. Kytkin koiran siirtymistä ennen ja vapautin uudelleen. Tämän jälkeen Katla haki ensimmäisen noin 150 metrin lenkin. Tätä ennen hakulenkit matkaltaaan vain 30-60 metriä. Odotimme aloillamme, kun Katla tutki ympäristöä palaten välillä luoksemme. Yhdeltä hakulenkiltä palatessaan Katlalla oli seuraa. Suuri huuhkaja lenteli koiran yläpuolella kuin mittaillen sen saalisominaisuuksia. Mies oli onneksi tilanteen tasalla ja karjaisi petolinnulle ja kohotti samalla haulikon. Tämä riitti ja huuhkaja teki ilmassa täyskäännöksen jättäen Katlan rauhaan. Koira ei tainnut olla tietoinen uhasta.

©RH Metsän taideteos

Kuljimme Katlan hakua seuraten tiheämpää maastoaluetta kohti ja pysähdyimme sen läheisyyteen kahvittelemaan. Hienosti Katla jatkoi metsän tutkimista ympärillämme, päätyen lopulta Ylimmäisen pelloille. Kahden tunnin hakuaika oli siinä vaiheessa jo käytetty ja päätimme lähteä koiran perään kytkeäksemme sen. Katla tuli kutsusta luokse ja sai palkkioksi nakinpalan (olen päättänyt, ettei ainakaan palkkiosta ole luoksetulo kiinni) ja paljon kehuja.

Lähdimme kulkemaan autoa kohti. Matkalla Katlan käytös muuttui levottomaksi ja se alkoi kiskoa valjaissa todella voimakkaasti. Hetken kummasteltuamme tajusimme, että koira sai vainun jostain liikkeellä olevasta. Päätimme antaa Katlalle vielä pienen vapauden tunteen ja katsoa lähteekö se ajoon. Tämä ei varmaan ole kovin suositeltavaa, mutta koira kuumeni niin paljon, että olisi ollut sääli pitää se kiinni. Ennen kun saatiin tutkaa takaisin koiralle se antoi ääntäkin ajettavalle, vaikka oli vielä kytkettynä. Irti päästyään lähti välittömästi metsään ja alle 30 sekuntin ajohaukku alkoi. Katla ajoi kiihkeästi ja erittäin nopesti. Ajo oli ohitse jo 5 minuutin kuluessa, vaikka koira kiersi ajettavan perässä koko alueen. Hukkasi jäljet aiemmin kulkemallemme reitille tai sitten sille tuli ikävä isäntää tai emäntää ja päätti tulla takaisin luoksemme. Tyypillinen pentu siis.

Annoimme sen olla vielä hetken irti, jos olisi lähtenyt selvittämään hukkaa, mutta kun Katla ei lähtenyt oma-aloitteisesti, niin kytkimme sen ja lähdimme autolle.

Sitten koitti Pihkan vuoro. Se vietiin Laurunsuohon, missä Katla viikko sitten koetti kovasti löytää jänistä, muttei saanut sitä ylös. Pihka työskenteli tyypilliseen tapaansa hitaasti, mutta "varmasti". Se, että koira on määrätietoinen ei aina kuitenkaan ole ihan hyvä juttu, sillä Pihka kuumenee nykyään turhan paljon jo yöjäljen löydettyään ja antaa liikaa ääntä. Nytkin koira haukkui 5 - 20 kertaa minuutissa, muttei se kuulostanut ajohaukulle. Oletettavasti ihan lopussa sai jäniksen liikkeelle (?), vaikka haukkui edelleen alle 30 haukkua/minuutissa. Tämä ei ollut Pihkalta kovin hyvä esitys.

Jostain syystä nämä syksyn jänikset ovat usein jotenkin nihkeitä lähtemään liikkeelle piiloistaan ja koira joutuu tekemään paljon työtä, ennen kuin saa ajon aikaiseksi. Se tuntuu sikäli hämmästyttävältä, koska jäniksen suojaväritys on vielä tähän aikaan erinomainen eikä kyse ole talvikarvan ja lumettomuuden ongelmasta. Lisäksi täälläpäin on haasteena todella pieni metsäjäniskanta, joten yleensä metsästäjällä ei ole mitään tietoa, onko alueella yhtään jänistä. Ollaan myös epäilty sitä, että ajettavat ovat niin sanottuja "lapasia" eli loppukesän poikasia, jotka liikkuvat vielä kovin pienillä alueilla piileskellen. Tiedä sitä sitten.

Molemmat koirat saivat kuitenkin pitää hauskaa metsässä ja itse sain kerättyä pakkaseen lisää puolukoita.