Se paskempi juttu

Alkuun pakollinen "disclaimer". Jos olet syömässä jotain tai muuten vaan herkkä, tämän tekstin lukeminen kannattaa ehkä jättää väliin.

Katlan ripuli tai mikä tauti se nyt ikinä olikaan valitettavasti uusiutui. Lauantaina vatsa oli hieman löysällä ja sunnuntaina jo enemmän. Maanantaiksi tyttö järjesti meille poissaollessamme siivottavaa, kun työpäivän jälkeen palasimme kotiin. Onneksi matot olivat välttyneet kuin ihmeen kaupalla "tuotoksesta". Lisäksi koira alkoi raapia korviaan, jotka tietty sitten punottivat. Katla sai kaulurin kaulaansa ja sen ilmeestä kyllä näki, mitä se meistä ajatteli.

Koiran olemus ei ollut mitenkään sairas, mutta emme jääneet odottamaan tilanteen pahenemista ilman eläinlääkärin tarkastusta. Eilen olimme Katlaa näyttämässä ja siltä otettiin verinäyte. Lisäksi korvista otettiin näytteet. Saatiin tipat laitettavaksi korviin (2 kertaa vrk, kolmen viikon ajan) ja uusi antibioottikuuri, joka aloitetaan myöhemmin. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että syötetäänkö antibiootit vatsan vai korvien vuoksi, mutta yhtä kaikki tämä tarkoittaa Katlalle sairaslomaa.

Eläinlääkäri halusi perusteellisuuden vuoksi myös ulostenäytteet. Hyvä näin. Parempi olla perusteellinen kuin harmitella jälkeenpäin, ettei tutkittu tarpeeksi. Mutta omaa jaksamista tämä koiran sairastelu kyllä koettelee.

Eilen kakkanäytteenotto sujui melko helpolla, kun ensimmäinen tuotos tuli omalle pihanurmikolle (ei ollut edes vetelää?!). Siellä kyykin ja lusikoin pienen kokkareen sitä itseään muovikippoon. Niin muistinko jo sanoa, että tätä pitää harrastaa kolme vuorokautta ja mielellään jokaisesta tuotoksesta pitää ottaa näyte. Koirahan tekee kakkoshädän normaalisti keskimäärin 2 kertaa päivässä, mutta ripuloiva koira... Odotettavissa on, etten mitenkään erityisesti nauti näistä tulevista päivistä.

Tänä aamuna sitten haasteita piisasi. Näytepurkki ja lusikka mukanani käytin koirat hihnakävelyllä ennen töihin lähtöä. Vähintään pari kättä olisi ollut hyvä olla enemmän. Kun Katla vihdoin löysi sopivan paikan (jyrkkä ojanpenger kaukana katuvaloista), saattoi allekirjoittaneen kasvoilla näkyä epätoivoa. Pihka tempoi kohti tien toista puolta, kun laskeuduin urheasti kohti ojanpohjaa.



Mainitsinko jo että oli *piip* pimeää. Tietysti minulla oli otsalamppu (muuten en olisi ikinä löytänyt läjää), mutta vaikka kuinka tihrustin, niin en nähnyt missä kasa oli. Haistoin kyllä, mutta siellä pimeydessä mitään nähnyt! Aikani kiroiltuani se kuitenkin löytyi. Eikä onneksi kengänpohjasta, mikä sen steppailun jälkeen olisi ollut jopa todennäköistä. Molemmat koirat näyttivät ulospäin bassetmaisen ilmeettömiltä (tiedätte sen vakavan surumielisen katseen), mutta olen varma, että ne nauroivat minulle.


©RH Pihkan Basset-katse, 2008

Ennen kasan löytymistä olin ehtinyt kieltää koiria vetämästä minua kumoon x4, irroittanut vahingossa Pihkan hihnasta otteen (se karkasi toiselle puolelle katua, mutta palasi käskystä), aiheuttanut muutamassa ohitse menneessä pyöräilijässä hämmästystä (ehkä kenties myös kauhua?), melkein hukannut teelusikan heinikkoon... voi hyvää päivää.

Ja toivottavasti kukaan ei sitten enää tämän avautumisen jälkeen lohduta sanomalla, että:
"Eihän kakkanäytteen ottaminen ei ole mitenkään vaikeaa, kun vertaa pissanäytteeseen...".

Ulkonäköä, luonnetta ja käyttäytymistä

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi on Katlasta otettu "virallinen" seisotuskuva. Tänään päätin kääriä hihat ja nostaa Katlan pöydälle. Pihkaa en tällä kertaa viitsinyt vaivata kuvaamisella, etenkin kun menin vähän aloittelemaan Pihkankin niskavillojen hmm... siivousta ja koira näyttää nyt vuorostaan kapiselta (kenties asteen pari pahemmalta kuin Katla jokin aika sitten).

©RH Katla reilun vuoden ikäinen

Onneksi pöytä ei tunnu enää kutistuneen niin voimakkaasti kuin alkuvuonna, mutta kieltämättä koira on hivenen iso seisotettavaksi pöydällä. Toisaalta kuvaaminen on helpompaa, vaikka asennosta en tiedä sanoa, kun kokemusta ei näyttelyhommista ole juurikaan. Lähinnä näitä muistoksi itselleni räpsin, että näkee koiran ulkonäön muutokset, joita ei todellakaan huomaa ellei vertaa aiempiin kuviin. Katla on todella laihassa kunnossa vieläkin (noin 18 kg), vaikka se on lihotuskuurilla. Hiukan vieläkin kylkiluut näkyvät, vaikkei tilanne enää ole niin huono kuin ripulin jälkeen.

Mielestäni Katla on todella kaunis koira, vaikka bretagnenbassetiksi painii ihan omassa sarjassaan suuren kokonsa takia. Myös luonne on kehittynyt miellyttävämmäksi nyt, kun terävin kärki pentuiän vouhotuksesta on lähtenyt. Katla on luonteeltaan mutkattoman ystävällinen ja ihmisläheinen. Sen vaistot ovat terävät ja se huomioi eritavalla (pystykorvamaisemmin?) ja voimakkaammin ympäristöään kuin Pihka. Sen mielenliikkeitä on helppo seurata ja ymmärtää. Tarvittaessa siitä löytyy pikantti määrä bassetille ominaista jääräpäisyyttä, vaikkei se ole yhtä helposti havaittavissa kuin Pihkassa.

Katla on luonteeltaan helpommin koulutettava kuin Pihka. "Helpommin" on tietysti makuasia, nimittäin Pihkakin oppii helposti, mutta se tarvitsee (lue: himoitsee) palkitsemista nameilla. Katla ei nameista paljon piittaa, mutta se arvostaa sitä, että asiat sujuvat jouhevasti ja siksi ohjautuu käyttäytymään oikein ilman tiukkaa koulutustaistelua. Sitä vastoin Katlan saaminen toko-tyyppisesti koulutetuksi voisi tuottaa ennenaikaisen harmaantumisen kiharalle päälleni. Olen tyytynyt sen kohdalla vähempään kuin Pihkan. Osittain syynä on se kuuluisa "toinen lapsi" ilmiö, mutta olen myös tajunnut, ettei metsästyskoiraa vain voi kouluttaa kuten esimerkiksi seura- tai palveluskoiria. Mahdollista kyllä. Muttei kovin järkevää.

©RH Katla

Katla ei silti ole mikään vapaankasvatuksen herranterttu. Ehkä sen suhteen on keskitytty enemmän olennaiseen kuin pilkun viilaamiseen. Koiran ei tarvitse (etenkään metsästyskoiran) kulkea täsmälleen pohkeeseeni nojautuen, vaan riittää, ettei se hinaa minua pitkin katuojaa ja syö vastaantulijoita välipalana. En ole unohtanut niitä taisteluja, joita Pihkan kanssa käytiin hihnakäytöksen suhteen. Olin alusta asti sitä mieltä, ettei palkitseminen hihnakävelyssä ole meidän juttu, vaan koira oppii kulkemaan nätisti hihnassa ihan sillä, etten liiku silloin kuin se kiskoo remmissä. Voi kuinka väärässä olinkaan. Pihka oli hihnakäytöksen suhteen hirviö. Se veti jokaiseen ilmansuuntaan, eikä välittänyt ohjailusta, pysähtymisistä, nykäisyistä, tasajaloin hyppimisestä, pirueteista...ööyyh, kaikkea koetettiin valehtelematta. Lopulta päädyin kokeilemaan nameja. Vain pari toistoa (nooh ehkä hieman useampi) palkitsemisen kera ja koira alkoi aina tietyn äänen kuulessaan liimautua kulkemaan vierelläni. Lopulta hihnahirviöaika oli ohitse ja koira jopa ohitti muita vastaantulijoita (myös koiria) vetämättä.

Katlan suhteen olin varautunut pahimpaan (ostin jopa sellaisen vedonestovaljaan). Katla ei kuitenkaan ollut yhtään niin paha kuin oletin. Tietysti se kokeili vetämistä jonkun verran, mutta käytettiin silloin toisinaan vedonestovaljasta ja pysähtymistä vetäessä. Ikävin aika kesti muutamia kuukausia, kunnes vetäminen huonona tapana vain hiipui pois ilman mitään suurempia kikkailuja. Nykyään kävelylenkeillä käytössä on ihan normaali panta, valjaat meillä koiralla yleensä päällä vain juostessa tai jälkityössä.

Myrskyvaroitus

Aikamoisen myrskysään lykkäsi ja jouduimme varttomaan keskipäivään ennen kuin lähdimme Katlan kanssa jänismetsälle. Tuuli se silloinkin vielä paljon (19 m/s), mutta kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin aamulla, jolloin pahimmillaan puuskat olivat 27 m/s tai enemmän.

©RH Katla ja metsämies

Mies oli koko viikonlopun töissä ja siksi menin miehen isän kanssa metsälle. Päätimme mennä hätyyttämään Lonsin puskissa olevia jäniksiä. Tosin tiedossa ei ollut mitään "varmaa" yksilöä, mutta Katlan ollessa ensimmäistä kertaa metsällä juoksun ja sairastelun jälkeen, tavoite oli lähinnä päästä pitämään koiraa irti ja antaa sen juoksennella maastossa. Lisäksi täällä ei vielä ole lunta (tai pakkaskelejä) ollut ja jänikset jurottavat puskissaan haluttomina paljastamaan sijaintiaan, koska niiden suojaväri on kelille täysin väärä.

©RH Sininen taivas yllä

Lonsi on hyvin peitteinen ja kasvaa tiheää sekametsää, eikä tuulen voimakkuus tuntunut niin hirmuiselta verrattuna avoimempaan paikkaan. Kova tuuli häiritsee siten, ettei koiran ajohaukku kuulu paria sataa metriä pidemmälle. Ilman koiratutkaa keli olisi ollut jänismetsästykselle todella hankala. Maasto tuntui sellaiselta aidolta vanhalta metsältä sammalen peittämine puunrunkoineen ja pystyyn kuolleine keloineen. Myrsky koetteli vanhojen puiden voimia ja ne taipuivat toisiaan vasten tuulessa, jonka ujelluksen lisäksi metsän täytti valittava narina ja pauke. Katla oli hämillään äänistä ja pysähteli usein kuuntelemaan metsän tarinoita.

©RH Metsäjäniksen jätökset

Näimme jäniksen jätöksiä, jotka vahvistivat, että myös Lonsin alueella majailee metsäjänis. Lähestyimme hitaasti Lonsin peltoa tullen metsäuralle, jota pitkin lähdimme kulkemaan. Peltoon oli enää alle 100 metriä, kun Katla alkoi haistella heinikossa tien vieressä ja pysähdyimme katselemaan. Miehen isä kulki hieman etäämmäs minusta ja ehdin vain säpsähtää, kun iso valkoinen lähti liikkeelle noin kymmenen metrin päässä olevan kuusipuun alta. Katla ei sitä heti haistanut, mutta kun spontaanisti kiljaisin "pupu" ja miehen isän haulikko kohosi kohti jänistä (onneksi hän ei kuitenkaan ampunut), niin koirakin kuonon noustua ylös sai ilmavainun jäniksestä. Se olikin menoa sitten.

Koska jänisajon lähtö oli melkoinen syöksähdys, aju (☺) oli hyvin nopeatempoinen. Ensimmäiset 5 minuuttia jäniksellä oli kiire, mutta sen jälkeen se oli ehtinyt tehdä Katlalle haasteita selvitettäväksi. Ensimmäisen paluuperähuijauksen Katla selvitti hienosti, vaikka siihen tuhrautuikin useita minuutteja. Jänis kuitenkin oli tehnyt heti perään uudet huijaukset, joiden selvittely ei Katlalta sitten enää onnistunut. Ajoa kesti yhteensä noin 20 minuuttia, jonka jälkeen viimeisen tuloksettoman hukkaselvittelyn (Rajonsuolla) jälkeen Katla lähti palaamaan omia jälkiään kohti ajon lähtöpaikkaa. Lähdin juoksemaan koiraa vastaan. Päätin usuttaa koiran vielä takaisin hukkaamilleen jäljille.

Iloisen metsässä kohtaamisen jälkeen siirryimme ripeästi kohti jäniksen "hukkumispaikkaa", jonka Katla tutkan mukaan kävi tsekkaamassa uudelleen. Kuljin koiran perässä suoaluetta pitkin kunnes tulimme Rajon peltojen läheisyyteen. Sieltä lähdimme kulkemaan takaisin kohti Lonsin peltoja, koska en uskonut, että enää samaa pupua löydämme. Suoalue oli selkeästi jäniksen omaa reviiriä, koska siellä oli runsaasti pipanoita.

©RH Aurinko keskipäivällä

Minä ja koira palasimme miehen isän luokse Lonsin pelloille, mistä lähdimme yhdessä paluumatkalle kohti autoa.

©RH Lonsin metsässä

Olen tyytyväinen Katlan suoritukseen tänään, vaikka se hetkittäin pysytteli turhankin lähellä, eikä hakuetäisyys ollut riittävä. Toisaalta tässä oli monta viikkoa välissä ilman irtipitoa, joten koiran kunto ja kehittyminen ovat olleet tauolla. Lisäksi myrskylukemiin yltävä tuuli saattoi myös pelottaa nuorta koiraa. Toivottavasti Katla pysyy nyt terveenä ja päästään tarjoamaan sille mahdollisimman usein "metsäaikaa" ja mahdollisuuksia saada jänisajoja.

Katlan verran karvaa ja huolta

Vastoinkäymisiä tuntuu nyt piisaavan riesaksi asti. Katlan juoksu on käytännössä jo kokonaan ohitse, mutta koko viime viikon Katlan vatsa oli sekaisin ja ripuli paheni perjantaihin mennessä sellaiseksi, ettei uskallettu katsoa asiaa enää viikonlopun ylitse. Kävimme näyttämässä koiraa eläinlääkäripäivystyksessä. Katla oli hyväkuntoinen, mutta se oli oksennellut ja ulosteessa oli ollut verta (+ viikon aikana kahdesti työpäivän aikana ripuloinut sisälle).

Eläinlääkäri tutki Katlan, jolla tosiaan oli suoli ärtynyt pitkittyneen ripulin vuoksi. Koiralla ei ollut lämpöä, eikä vielä ollut kuivunut paljonkaan. Lääkäri antoi kuitenkin pahoinvointiestolääkkeen ja lisäksi koira nesteytettiin tipalla. Katla käyttäytyi todella hienosti, eikä sitä tarvinnut rauhoittaa. Saimme myös viikon mittaisen antibioottikuurin. Lääke tehosi nopeasti ja koira on tänään ulostanut jo normaalisti ja on muutenkin oma reipas itsensä. Jätimme silti Katlan osalta metsästykset tältä viikonlopulta, ettei rasiteta koiraa ja pahenneta sen tilaa uudelleen. Harmi juttu, koska nuoren koiran olisi tärkeää päästä tutkimaan jänismaastoja. Riskinä siinä olisi voinut olla jänisajo, mikä olisi ollut toipilaalle liikaa.

Pihka oli maastossa tänään miehen kanssa. Oli hakenut jänistä hyvin, muttei tänäkään viikonloppuna saanut mitään ylös ajoksi asti. Miehen mukaan koira olisi kyllä työskentelyllään jo ansainnut jänisajon. Harmi, ettei jänikset olleet sillä tuulella :)

Itse olin Katlan kanssa kotona aamupäivän, jolloin ajattelin hieman siistiä sen turkkia, josta on alkanut irrota karvaa sieltä täältä. Muutaman furminointivedon jäljiltä kädessäni oli tukko karvaa (koirasta, jolla on maltillinen turkki). Hämmentyneenä vaihdoin furminaattorin trimmausveitseen ja aloitin nypinnän. Lopputulos reilun puolentunnin jälkeen:

©RH Karvaa ja karvaa

Vain selän pieni rantu ja kaula-niska sektori jäi nyppimättä, kun piti lähteä isänpäivän viettoon sukulaisiin. En tiedä oliko syynä juoksun loppuminen, stressi ripulitaudista vai mikä, mutta Katlan karva irtosi ilman mitään erityistä nyhtämistä. En ole koskaan nyppinyt koiraa näin nopeasti, enkä usko, että syynä on vain Katlan karvan laatu. Viimeksi touhuun meni huomattavan kauemmin aikaa saman koiran kanssa.

Karva ei mielestäni edes ollut kovin pitkää vielä, mutta voi olla, ettei se tuon pidemmäksi kasvakkaan. Tarkoittanee sitä, että nypinnän joutuu tekemään useammin kuin kaksi kertaa vuodessa sen kanssa. Tai sitten tämä kerta oli vain poikkeus. Jokatapauksessa ei kovin kiva aika riisua koiraa turkista, kun tietää ettei kelit ainakaan lämpimämmiksi tästä muutu. Onneksi tänne pahimmat pakkaset tulevat vasta tammi-helmikussa, joten ehtii vielä kasvattaa tilalle jonkinmoisen sängen.