Luoteistuulta

Pohjoinen, koillinen, itä, kaakko, etelä, lounas, länsi ja luode. Ilmansuunnat ovat mielenkiintoisia. Ainakin rannikolla on tärkeää tietää, mistä suunnasta tuulee ja kuinka voimakkaasti. Eri vuodenaikoina tuulen suunta merkitsee eri asioita. Talvella pohjoistuuli on raa'in ja tuo mukanaan kirpeän pakkassään. Kevät-kesällä kylmimmältä tuntuu länsi-, lounais- tai luoteistuuli, koska meri on hyytävän kylmä talven jäljiltä.

Jälkiharrastuksessa on hyvä huomioida tuulen suunta ja voimakkuus. Tuuli painaa jäljen hajun herkästi muutamia metrejä jälkiurasta sivuun ja koira tarkalla hajuaistillaan seuraa tuulen painamaa hajuvanaa. Ilmavainuun turvautuva jäljestäjä myös voi saada kaadosta liian varhain vainun ja kaartaa pois jäljeltä siten, että kaadon löytyminen vaikeutuu. Ohjaajana ei voi koiraa jälkisuorituksen aikana auttaa, mutta ymmärtää voi. Mielestäni hienointa jäljestyksessä onkin se, kun oppii pikku hiljaa lukemaan koiraa ja huomaa muunmuassa tuulen vaikutuksen koiran suoritukseen. Jälkeä tehdessä voi valita suunnan siten, että tuuli häiritsee mahdollisimman vähän tai sitten tarkoituksella vaikeampaa treeniä tehdessä taas valita tuulen eniten haittaavan suunnan. Valitettavasti yleensä en osaa/huomaa jälkeä tehdessä kauheasti miettiä tuulen suuntaa, vaan vasta ennen suoritusta havainnoin säätilaa ja arvioin, miten tuuli mahdollisesti vaikuttaa koiran suoritukseen.

©RH Pihka veneessä

Tänään puhalsi luoteesta noin 7 m/s. Tuuli ei vaikuttanut poikkeuksellisen paljon kummankaan koiran jälkisuoritukseen. Pihka taisi saada noin 10-20 metriä ennen kaatoa siitä vainun ja koira tuli sen vuoksi pienellä kaarteella sorkalle. Pihka pääsi tänään ensin maastoon, koska halusin opettaa Katlalle odottamisen jaloa taitoa. Katla protestoi kovaäänisesti autossa odottamista vastaan, mutta rauhoittui Pihkan suorituksen aikana. Pihkalla oli vaikeuksia heti ensimmäisellä osuudella. Välittömästi ensimmäisen makauksen jälkeen (jonka merkkasi hienosti pysähtymällä haistelemaan), Pihka harhautui hieman jäljen sivuun, josta löytyi selvästi kiinnostavampia hajuja. Kehoituksella kuitenkin palasi takaisin verijäljelle. Ensimmäisellä kulmalla hieman haparointia, mutta jäljen jatko löytyi. Toinen makaus merkattiin huolellisesti haistellen (ja ehkä hieman veristä multaa maistellen). Toisella kulmalla veretön katko, jonka selvitti nopeasti kahdella lenkillä. Kolmas makaus ohitettiin noin 2-3 metrin etäisyydeltä. Kolmas kulma tarkasti ja neljäs makaus pysähtyen haistelemaan (ja nuolemaan). Kaadolle kaarteella ja sorkan nappasi omaleimaisen nopeasti suuhunsa. Alun vaikeuksien jälkeen kohtuullinen suoritus Pihkalta.

©RH Katla

Katla ohjattiin voimalla jarruttaen alkumakaukselle. Aikoi rynnätä siitä suoraan yli, mutta haisteli makauksen nopeasti, kun ohjaaja piteli koiraa aloillaan. Ohjatusti ja jarruttaen liikkeelle. Katla kulki melko tarkasti jäljen päällä, vain muutamia pistoja jäljen sivuun. Kulmamakaukselle tultiin jäljen ulkokehältä kaartaen ja koira ohjattiin pysähtymään makauksella (oltaisiin menty kaarteella kulmamakauksen ohi). Toinen osuus hieman haparoiden. Tuntui, että ohjaaminen ensimmäisellä kulmamakauksella vaikutti koiran suoritukseen negatiivisesti. Toiselle kulmamakaukselle tultiin kuitenkin tarkasti ja koira merkkasi sen nopeasti haistelemalla. Jatkolle ongelmitta ja viimeinen osuus oli erittäin hyvää jälkityötä. Kaadolle suoraan ja sen merkkasi pysähtymällä haistelemaan. Vaikeassa kalliomaastossa erittäin hyvä suoritus Katlalta, jolla tosiaan myös alkoi juoksuaika, joten sen treenit jäävät nyt tauolle noin kuukaudeksi.

©RH Katla ja Pihka veneessä

Aamun jälkituohujen lisäksi tänään käytiin veneilemässä. Siksi siis kuvissa koirat ovat pelastusliivit päällä. Kauhuksemme huomasimme, että Katlan liivi on kutistunut viime kesästä. Saimme sen ääriasennossa pingotettua koiran päälle, mutta taitaa olla niin, että se tarvitsee uuden turvavarusteen veneilyyn. Merellä oli koleaa, mutta löysimme luoteistuulelta suojaisen saaren, jossa joimme termospullokahvit ja söimme eväsleivät. Sateinen ja pilvinen viikonloppu parani sunnuntai-iltaa kohden, kun aurinko alkoi paistaa.

©RH Katla kahlailee

Ruoho aidan tuolla puolen

Toukokuu aloitettiin koirapuistossa käynnillä, joten samalla tavalla se piti lopettaakin. No ei kai sentään, sattumalta taisimme olla eilen liikenteessä. Äsken vasta puistossa ottamiani kuvia tietokoneelle siirtäessäni havaitsin, että kävimme alle kuukausi sitten puistossa ensimmäistä kertaa. Silloin koivuissa oli pienet vihreät hiirenkorvat, ja nyt kaikki oli vihreää sekä keltaisten voikukkarykelmien koristelemaa. Edelleen puistossa oli hiljaista ja yhdeltä ohitse kävelevältä koiranulkoiluttajalta kysyimmekin, että käykö puistossa paljon väkeä. Hän sanoi, että kyllä siellä säännöllisesti muitakin käy. Ehkä olimme vain väärään aikaan liikenteessä tälläkin kertaa.

Alla tunnelmia koirapuistokäynniltä:

©RH Pihka ja voikukat

©RH Katla lähes lentää kohti Pihkaa

©RH Pihka

©RH Tauko haistelun merkeissä

©RH Katlan pallopeli

©RH Pihka haaveilee ruohosta aidan tuolla puolen

Ps. Katlan puistoilut jäivät nyt tauolle vähintään kuukaudeksi, kun sillä alkoi tänään juoksuaika.

Lämpimän kelin jäljet

Hellettä on viime päivinä riittänyt. Hyvin olin onnistunut ajoittamaan lomaviikkoni toukokuun lämpimimpiin päiviin.

Koirilla on ollut taukoa, osittain tarkoituksella ja osittain tahattomasti, mejä-harjoituksista toukokuun alun kokeen jälkeen. Kevät oli melko tiivis harjoittelutahdiltaan ja välillä on hyvä pitää pidempää taukoa myös oman jäljentekoinnon lisäämiseksi.

©RH Pyykkipoika jälkimerkkinä

Eilen päätin sulattaa pullon verta pakkasesta, vaikka lämpötila hipoi 25 astetta. Kyllä jälkiä metsään tehdessäni hetkittäin pohdin omaa järkevyyttäni, kun hiki valui ja itikat alkoivat tiivistyä parveksi ympärilleni. Jäljenteon jälkeen tuli kuitenkin euforinen olo, kun hyvin tehdyn työn jälkeen pääsin saunaan peseytymään.

Olin aamulla melko aikaisin liikkeellä, kun seitsemän jälkeen lähdin viemään sorkkia kaadoille. Koska olin joutunut hieman soveltamaan jälkien asemia maastossa, kaadot sijaitsivat melko kaukana. Ennen kuin koirat pääsivät edes näkemään jäljestysvarusteita, olin jo kulkenut metsässä useita kilometrejä ja hikoillut kuin pieni porsas. Aamulla lämpötila oli ollut noin 15 asteessa, mutta auringon noustessa, kipusivat myös lämpötila-asteet nopeasti.

Otin Katlan ensin maastoon. Sen jälki oli lähes AVO-jäljen mittainen, mutta muodoltaan ei kuitenkaan koejälkeä vastaava. Ensimmäinen osuus oli pisin, noin 350 metriä. Se oli muodoltaan iso kaari (mutkitteleva sellainen). Toinen osuus oli vain noin 100 metriä ja viimeinen reilut 200 metriä pitkä. Maasto oli kuivaa ja kallioista. Makaukset laitoin AVO-jäljen mukaisesti kulmille.

Katla oli levoton, mutta mielestäni onnistuin rauhoittamaan sen haistelemaan alkumakausta hyvin. Lähtö oli silti rajumman puoleinen. Miten kummassa se voi olla sekuntissa 6 metrin etäisyydellä minusta liina kireällä? Tuntui, että jopa nahkahanskojen läpi iho käristyi! Eli lievästi kiroten tälläkin kertaa lähdin seuraamaan koiraa. Positiivista on se, että koiralla on hirmuisesti intoa (vaikka en ole varma kohdistuuko se koko aikaa jäljestykseen).

Ensimmäinen osuus oli poikkeuksellisen tarkkaa jälkityötä. Ennen ensimmäistä makausta harhauduttiin jäljen sisäpuolelle ja koska pelkäsin koiran saavan ilmavainun jäljen jatkosta, niin en antanut sen töytäistä siitä pidemmälle. Pienellä jarrutuksella koira palasi takaisin jäljelle. Makaus ohitetttiin ensin muutaman metrin etäisyydeltä, mutta jarrutuksella koira kaarsi takaisin ja hätäisesti nuuhkaisi sen. Kiireellä mentiin toiselle osuudelle. Koska osuus oli lyhyt, tulimme nopeasti toisen kulmamakauksen lähelle... ja siitä ohi. Katla jäi hölmistyneenä haistelemaan kulman tuntuman veretöntä maastoa. Koska koira näytti unohtaneen jälkityön, palautin sen kulman jälkeiselle osuudelle. Viimeinen osuus rauhallisesti ja kaadolle tarkasti. Kaadon Katla merkkasi pysähtymällä haistelemaan. Ihan kohtuullisen hyvä suoritus huonossa jäljestys kelissä. Voi kun tuota intoa saisi hieman suitsittua ja koira ymmärtäisi, ettei sillä ole mikään kiire.

Sitten oli Pihkan vuoro päästä metsään. Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi päässyt ohjastamaan vanhempaa koiraamme jäljellä. Joskus muinoin luulin, että Pihka vetää hirmuisesti jäljestäessään, mutta Katlan jälkeen Pihka tuntui varsin helpolta ohjattavalta. Olin niin läkähtynyt sorkkien viemisestä ja Katlan ruhjoma, että meinasi käydä huonosti Pihkan alkumakauksen kanssa. Aurinko häikäisi, enkä nähnyt merkiksi jättämääni pyykkipoikaa missään. Olimme jo kulkeet merkin ohitse jäljen suunnassa, kun aloin ihmetellä, että eikös sen merkin pitänyt jo olla tässä. Onneksi pysähdyin ja katsoin takaisinpäin, jolloin näin merkin noin 10 metriä taaempana. Hups. Otin Pihkan syliin ja kannoi merkin luokse varoen astumasta jäljelle. Pihkan ilme oli hivenen ärsyyntynyt, mutta alkumakaukselle päästessään se taisi unohtaa emännän töppäilyt.

Pihkan jäljen pituus oli varmaan lyhyempi kuin Katlan, mutta olin silti tehnyt siihen enemmän tapahtumia. Makauksia oli vain kaksi ja kulmia kolme, joista ensimmäisellä veretön katkos. Jäljen ensimmäinen tapahtuma oli veretön katkokulma, koska ensimmäinen osuus oli todella lyhyt alle 100 metriä. Pihka selvitti katkon nopeasti pari pientä lenkkiä väärään suuntaan ja kolmas lenkki paljasti sille jatkon, jonka merkkasi hännän heilautuksella. Ensimmäinen makaus mentiin muutamasta metristä ohi. Toinen osuus oli pisin (300 metriä) ja se mentiin tarkasti merkaten myös luonnon makuut. Kulma pienellä lenkillä ja kolmannella osuudella olleen makauksen Pihka merkkasi pysähtymällä haistelemaan. Kolmas kulma erittäin tarkasti. Kaadolle tultiin aavistuksen sivusta, mutta se löytyi kuitenkin vaikeuksitta. Kehujen jälkeen Pihka nappasi sorkan suuhunsa ja kantoi sen kotiin asti. Pihkan kanssa on kyllä leppoisaa tehdä jälkityötä.

Nyt työt on tehty ja loppupäivä pitääkin ottaa rennosti makoilemalla terassilla aurinkovarjon alla jäätelötuuttia nautiskellen.

Mejä-koe

Nyt on korkattu virallisesti mejä-koekausi 2014 molempien koirien osalta. Kokeen keskuspaikkana oli meille DRAJ-kokeista tuttu paikka eli Koillis-Karvian metsästysseuran Tervatupa. Koe alkoi lauantaina jälkientekotalkoilla.

©RH Katla ja Pihka jälkivarusteissa

3.5. JÄLKIENTEKO

Kokoonnuimme kello kymmeneltä majalle. Onneksi saimme jälkien tekopäivänä nukkua hieman pidempään kuin varsinaisena koepäivänä. Matkaa koepaikalle oli reilut 160 km. Sää oli viileä ja puolipilvinen. Aamukahvien juomisen ohessa saimme hyvät ohjeet jälkien tekoon ja meidät jaettiin jälkientekopareiksi. Koska molemmat koiramme osallistuivat kokeeseen teimme kumpikin 2 korvaavaa koejälkeä, joista toisena toimimme oppaana. Mies teki kaksi AVO-jälkeä ja minä kaksi VOI-jälkeä. Koirat vaihdoimme ristiin eli minä ohjasin AVO-koiraa (Katlaa) ja mies VOI-koiraa (Pihkaa).

Kokeeseen oli ilmoittautunut mukaan paljon uusia harrastajia ja parit oli jaettu siten, että ainakin toinen oli kokeneempi koejäljentekijä. Oma parini kyllä oli ihan yhtä hyvä jäljentekijä kuin itsekin (jollei peräti parempi), joten kahden voittajajäljen teko sujui mielestäni jouhevasti. Ennen maastoon lähtöä mittasimme askelparimme pituuden majan viereen metsikköön tehdyllä viitoitetulla 50 metrin reitillä. Itse sain lukemaksi 32.5 eli 100 metrin etäisyyteen lukuni on 65. Voi olla, että harpoin hiukan, joten oikea lukema on todennäköisesti pienempi.

©RH Veretyssienet

Teimme ensin jäljen, jossa toimin avustajana (VOI10) ja sitten vasta opastettavan jäljen (VOI13). Ripeäksi jäljentekoa ei varmaan voi koskaan sanoa, mutta mielestämme teimme jäljet niin nopeasti kuin ne kokeessa kokemukseni mukaan on mahdollista tehdä (vieraassa maastossa, huolellisesti merkaten eri kierroksilla avo- ja piilomerkein). Suunnistuskierros mentiin reilussa tunnissa ja veretyskierros vastaavasti hieman alle tunnissa. Keskimäärin aikaa kului 2h 30min /jälki. Riistan jälkiä maastossa havaittiin metsäkanalinnuista, jäniksistä ja hirvistä.

Jo jäljentekopäivänä ilma oli hyvin vaihteleva. Aurinkoisesta ja tuulettomasta keli muuttui toisinaan piiskaavaksi raekuuroksi tai räntäsateeksi. Palasimme kotiin vasta iltaseitsemältä, missä hyvin levänneet koirat ottivat meidät iloisen pirteinä vastaan.

4.5. KOEPÄIVÄ

Keli ei parantunut edellisestä päivästä. Oikeastaan viileä ja sateinen ilma on erittäin hyvä asia koirien kannalta, vaikka me ihmiset emme siitä pitäisikään. Herätys oli aamuyöllä neljältä. Pihka kokeneena jälkikoirana oli välittömästi hereillä ja valmis lähtöön, mutta Katla oli enemmän kuin hämmentynyt aikaisesta heräämisestä. Ajaessamme kohti Karviaa alkoi sataa räntää ja paikoitellen ohittamissamme paikkakunnissa valkoinen räntälumi jäi maanpintaan siten, ettei keli enää tuntunut kovin toukokuiselle.

©RH Koillis-Karvian ms Tervatupa

Vaikka kelin takia matkanopeus hidastui, ehdimme ajoissa koepaikalle heti klo 7 alkavaan rokotus- ja rekisteripapereiden tarkistukseen. Ylituomarin (Kari Muje) puhuttelu alkoi klo 7.30. Koe oli kahden tuomarin koe ja kokeessa koiria oli yhteensä 14, joista 5 VOI-luokan koiria. Puhuttelun jälkeen koirat arvottiin tuomarien ryhmiin ja jäljille. Pihka ja Katla tulivat molemmat saman tuomarin (Mari Tilles) arvosteltaviksi. Pihka sai jäljen numero VOI14, joka oli ryhmän viimeinen. Katla sai jäljen numero AVO6, joka oli ryhmämme toinen arvosteltava jälki.

Laukauksensietotestiin mentiin tuomariryhmittäin. Kaikki koirat läpäisivät testin hyväksytysti. Katla hieman säpsähti ja steppaili levottomasti, mutta Pihka ei reagoinut laukaukseen muuten kuin lotkauttamalla korviaan aavistuksen.

©RH Koejäljet maastossa

Katlan suoritus oli ensimmäisenä meidän ohjelmassamme. Menimme ajoissa AVO6 jäljen alun tuntumaan odottamaan vuoroamme. Katla oli tyypilliseen tapaansa levoton ja piippaileva. Kävelytin sitä hihnassa ja koetin saada sitä tyyntymään edes hiukan. Koiran rauhoittaminen on silloin vielä hankalampaa, kun itsekin käy ylikierroksilla. Koetin siis enimmäkseen keskittyä rauhoittamaan itseäni.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen oli meidän vuoromme päästä näyttämään Katlan osaamista. Koira suorastaan repi käsiäni irti pyrkiessään voimalla kohti jäljen alkua. Onneksi olen viimeisten jälkien kanssa tehostanut rauhoitumista ennen alkumakausta. Nyt kokeessa en vaatinut koiraa istumaan, mutta katsekontaktin päätin haluta. Katla otti kontaktin hyvin ja päästin koiran makaukselle tiukassa hihnassa. Nopean alkumakauksen haistelun jälkeen koira syöksähti (ohjatusti) lyhyessä liinassa jäljen ensimmäiset 10 metriä. Olin tyytyväinen alkuun ja Katlan into lupasi hyvää. Vauhtia jouduin torppaamaan erittäin voimakkaasti, mutta se ei tullut mitenkään yllätyksenä, koska koiran tyyli on harjoitusjäljilläkin vauhdikas.

Katla jäljitti omalle tyylilleen uskollisena. Ensimmäisen osuuden sain jarruttaa koiraa erittäin voimakkaasti, toisella osuudella vähemmän ja kolmannella taas hieman enemmän kuin toisella, mutta vähemmän kuin ensimmäisellä. Molemmat kulmamakaukset Katla merkkasi haistelemalla. Olin tyytyväinen, koska koiralla on ollut taipumusta makausten ohittamiseen. Ensimmäisellä kulmamakauksella oli liikkunut sorkkaeläin, jonka jäljet aiheuttivat tarkistuslenkin verijäljen ulkopuolelle. Näin maassa hirven jälkiä. Katla päätti kuitenkin vielä palata takaisin jäljelle, makauksen kautta suoraan jäljen jatkoon.

Toinen osuus on pisin ja myös ohjaajan näkökulmasta se tuntui kestävän pitkään. Toinen kulma mentiin tarkasti makauksen merkkaamisen jälkeen ja myönnän tässä vaiheessa olleeni luvattoman iloinen koiran siihen astisesta työskentelystä. Saatoinpa mennä hieman asioiden edellekin ajatuksissani. Ei olisi kannattanut. Olimme jo kaadon läheisyydessä, kun koiran käytös muuttui ja ajokoiran hakua seuranneena osasin kyllä tulkita tilanteen heti sen nähdessäni. Katla löysi yölliset jäniksen jäljet verijäljen tuntumasta. Niitä selvitettiin osittain jäljen päällä ja sen sivussa, kunnes lopulta poistuttiin vahvasti ohjaajaa kiskoen jäljeltä. Tuomari tuomitsi hukan ja palautin koiran vikuroivana puhtaalle jäljelle. Kuin ihmeen kaupalla Katla päätti jäljittää loput noin 20-30 metriä sorkalle lähtemättä enää jäniksen perään. Kaadon merkkasi pysähtymällä haistelemaan sitä.

Täytyy sanoa, että harmitti. Suuresti. Sillä hetkellä. Jälkeenpäin tätä jälkisuoritusta päässäni puituani, olen kuitenkin sitä mieltä, että Katla teki tasoisensa suorituksen. Kyllä harjoitusjälkien perusteella olisi ollut melko epätodennäköistä, että se olisi pystynyt hukattomaan suoritukseen. Viime kesästä on silti kehitytty, jos ei huimasti, niin ainakin hitaan vakuuttavasti. Katla on vielä nuori jälkikoiraksi ja ajoviettisyys tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan meidän haasteemme ja tietynlainen pakollinen haittamme mejä-harrastuksessa. Katla sai tulokseksi AVO2, pisteillä 36/50. Tuomarin koeselostuksen voi lukea Katlan koetulossivulta.

Katlan suorituksen jälkeen meillä oli kaksi jälkeä opastettavana ja purettavana ennen Pihkan vuoroa. Lopulta olimme räntäsateesta märkiä ja kylmissämme, joten päätimme lähteä käymään majalla syömässä ja kuivattelemassa ennen Pihkan suoritusta. Jäinkin sitten sille reissulle, koska oma läsnäoloni "huoltojoukkona" maastossa ei ollut välttämätön. Menin peseytymään saunaan ja jäin jännittämään Pihkan suoritusta majalle.

Pihka oli tehnyt erittäin hyvän jälkityön maastossa ja siltä kotiin viemisenä oli tulos VOI1, pisteillä 47/50. Tuomarin koeselostuksen voi lukea Pihkan koetulossivulta.

Kokeen taso oli erittäin hyvä. Yhdeksästä avoimen luokan koirasta 6 sai AVO1 tuloksen ja yksikään koirista ei saanut AVO0 tulosta. Vastaavasti voittajaluokan koirista kolme viidestä sai ykköstuloksen ja yksikään ei saanut VOI0 tulosta. Kokeessa olleista 14 koirasta 100% sai tuloksen. Yksi koira valioitui saaden kolmannen VOI1 tuloksensa kokeessa. Itse sain olla kokeen parhain pistein palkitun VOI-koiran oppaana ja oli hienoa nähdä vieraan koiran puhdas jälkityö. Se on oppaankin kannalta mukavaa, kun "omalla jäljellä" koira onnistuu, kun silloin tuntuu, että on omalla työllään vaikuttanut koiran menestykseen sen kokeen osalta. Oikeasti vaikutus on pientä, mutta se tunne on ihan eri asia.

Palkintojen jako tuntui juhlavalta. Kiitos hyvin järjestetystä kokeesta Aila Hauskamaalle ja Koillis-Karvian metsästysseuralle. Oli ilo olla paikalla.

©RH Palkintojen jako

Kotiuduimme väsyneenä yhdeksän aikaan illalla. Koko viikonloppu siinä taisi taas mennä, mutta oli se sen arvoistakin.