Joulun taikaa, onnen aikaa

©RH Hyvää joulua Pihkalta!

Meillä on ollut moninainen vuosi takana ja nyt vihdoin saa rauhoittua joulun viettoon. Tietysti taloon muuttanut pentu hieman sekoittaa rauhoittumisaikeita, mutta tarkemmin ajatellen sen riekkumista on kaikesta huolimatta mukava seurata.

©RH Pihka the Lumiparta

Tämä lumiparta aloitti – kuin Joulun kunniaksi – "tonttuajan". Huomasimme tänään tipat pedillä, joten juoksun alku on nyt tosiasia. Pihkan tämänkertainen juoksu viivästyi monta kuukautta. Lieneeköhän syy ollut kesän käärmeen puremasta toipumisessa (?), mutta loppukesän juoksu ei alkanut ajallaan. Viimeinen juoksu ennen tätä alkoi 11. maaliskuuta 2012.

©RH Katla söpöläinen

Katla on kasvanut silmissä. Siitä on parissa viikossa tullut hontelo neitonen, joka ehtii jokapaikkaan ja ilmiömäisellä kyvyllä löytää aina ne kielletyimmät jutut. Kat(a)la, Kotiterroristi, Riiviö, Penikka, Katarri, Katanpää (Saaristomeren vierasvenesataman nimi)... lempinimet eivät juuri imartele, mutta ihan rakkaudella ne on annettu ansaituisti. Pihkan ja Katlan leikit ovat muuttuneet rajummiksi. Koirat painivat päivittäin keskenään murahtelun ja ähinän kera. Olen kieltänyt Pihkaa ainoastaan, jos se on halunnut leikillään ajaa takaa Katlaa, koska se pelottaa selvästi pentua.

©RH Katlan panta ja nimikyltti

Hankin Katlalle samanlaisen nimikyltin pantaan kuin Pihkallakin on. Kuvan panta on kyllä jäämässä kovaa vauhtia liian pieneksi. Nyt jo se on asetettu ääriasentoon eli uuden pannan hankinta on pian ajankohtaista. Pantaan ja hihnaan jouduttiin totuttautumaan hieman kiireisellä aikataulla, koska Katla osoitti nopeasti taipumuksensa säntäilyyn ja itsenäiseen ympäristön tutkimiseen. Onneksi hihna ei riepo pentua juurikaan enää, vaikka ensimmäiset kävelyt olivatkin aikamoista kiukuttelua. Pihka suhtautui pantaan ja hihnaan aikoinaan huomattavan paljon vastahankaisemmin kuin tämä kaveri. Onneksi edes joku asia tuntuu sujuvan kivuttomammin kuin silloin...

©RH Katla

Nyt rauhoitutaan viettämään ensimmäistä joulua "uudessa" kodissamme kahden bretagnenbassetin tohinoita seuraillen. Joka päivä on erilainen näiden kahden kanssa ja pennulle uusia asioita ihmetellään yhdessä.

Rauhallista valkeaa Joulua ja Onnea tulevaan vuoteen 2013!

"Katala rakkaus"

©RH Katla ja Pihka

Tulokkaamme on saanut jo lempinimiä kutsumanimensä lisukkeeksi. Sanan "Katla" se jo tunnistaa hyvin ja reagoi siihen katsomalla ihmistä kohti ja "rauhoittumalla". Lempinimet ovat ehkä käytössä enemmänkin hellitelyissä eikä koiraa kutsuta niillä. Tuo otsikon "katala" on ehkä yleisin. Lähipiirin ensikommentti kutsumanimeen oli: "Ai, niinku mikä, kattila?" Just niin joo...*silmien pyörittelyä*

©RH Katla ja dumbokorvat

Lienevät hieman oikeassakin, koska nimen valinnan taustalla oli Islannin tulivuori Katla, jonka nimi on johdettu islannin kielen sanasta ketill eli "kattila".

Tämä "katala" ehkä on tullut enempi nimen vääntelystä ja siitä, että pentu on aika villi ja juoni tapaus :) Rakkauden lisäsin otsikkoon jo pelkästään siitä syystä, että tuo pieni ja toisinaan katalakin otus, on tassutelut jo tiiviisti perheemme jäseneksi. Olemme kuitenkin hämmästyneet siitä, miten erilainen se on Pihkaan verrattuna. Pihka oli pentuna erittäin rauhallinen, harkitsevainen ja ahne. Katla on melkein vastakohta. Sille tyypillistä on sännätä tuhatta ja sataa uusiin tilanteisiin ja tulla yhtä nopeasti takaisin päin. Toisaalta yksi tutkimuskerta ei riitä, vaan ottaa uuden syöksyn kohti uutta asiaa heti rohkaisua saatuaan. Suhde ruokaan on selvästi vasta kehittymässä, mutta nälkäinen pentu on! Sille ei tunnu riittävän edes nelinkertainen annos Pihkaan verrattuna. Tietenkin pennut syövät suhteessa enemmän kuin aikuiset koirat, mutta mutta... no pitää vain seurata painon kehittymistä ja vähentää tai lisätä ruuan määrää sen mukaan. Ehkä ruuan tarve perustuu myös siihen, että Katla on erittäin aktiivinen pentu. Pihka ei pentuna todellakaan ehtinyt ja jaksanut touhuta läheskään noin paljon.

Aloitin kontaktin opettamisen sunnuntaina heti, kun pentu oli selvästi kotiutunut meille. Aluksi otti kontaktia sanan varsinaisessa merkityksessä hyökkäilemällä käsiin, kasvoihin, vaatteisiin (you name it) saadakseen namin. Koska lattialla istuminen kiihdytti pentua liikaa, siirryin istumaan sohvalle, josta tuupin pennun aina alas, kun se sinne yritti kivuta. Lopulta sitkeys palkittiin, kun Katlan katse osui vahingossa silmiini ja pääsin palkitsemaan koiran oikealla hetkellä! Tämän jälkeen kehitymistä on tapahtunut erittäin nopeasti. Kun riittävästi onnistuneita katsekontaktitoistoja oli takana, aloin samalla sanoa nimen "Katla" ja nyt koira katsoo silmiin jo nätisti kun sanoo sen nimen. Lisäsin loppuviikosta vaatimuksiin katsekontaktin yhdistämisen istumiseen. Tänään Katla istui ja katsoi silmiin saadakseen ruoka-annoksensa. Muutaman kerran olen onnistunut palkkaamaan myös makuulle menemisestä. Ja istumiseen olen liittänyt jo käskysanan. Eli pikkuhiljaa edistytään. Ulkona ollaan harjoiteltu luoksetuloa, josta palkitsen aina kun mahdollista (nykyään taskussa on jo joka kerta namipussi).

©RH Katla

Puolittaista yksinoloa

Nyt talvi on totisesti tullut myös tänne etelämmäs. Lunta satoi jo ennen Katlan hakureissua ja lämpömittarissa oli asteita parhaimmillaan -17! Nyt pakkanen on lauhtunut sopivaan -5 asteen pikkupakkaseen. Katla hieman palelee pihalla, mutta liikkuu tosi tottuneesti lumessa ja liukkaammissakin paikoissa.

Ennen pennun hakureissua työlistalla oli mattojen pois vieminen ja huoneiden pentuturvalliseksi saaminen. Hankalimmat huonekasvit saivat häädön yläkerran huoneisiin ja laitoin johdot nippusiteillä pieniksi nykeröiksi tai estin liikkumisen johtojen lähistölle. Kokosimme myös pentuaitauksen alakerran eteiseen, josta on hyvä näkymä olohuoneeseen, keittiöön ja työhuoneeseen. Hieman miesvahvuutta aitauksen "viimeistely" vaati. Kulman viimeinen kalteri kun ei taipunut tahtooni, vaikka kuinka kirosin.

©RH Pentuaitaus koottuna eteiseen

Nyt aitaus on ollut jo "jatkuvassa" käytössä. Tosin pidämme portin auki, jotta Katla oppii ottamaan aitauksen omaksi turvapaikakseen. Olen toisinaan sulkenut portin, kun pentu on nukahtanut ja välittömästi, kun kuulen rapinaa sanomalehdellä menen katsomaan, josko pentu olisi herännyt. Siitä mennään sitten kovaa "sylikyytiä" pihalle tarpeille.

Ensimmäinen kokemus ei valitettavasti mennyt ihan hyvin, koska Katla alkoi ulista niin nopeasti, etten ehtinyt avata porttia. Tietenkään pentua ei voinut sitten ottaa pois aitauksesta ulistessa, koska se olisi palkinnut metelöinnin. Kuunneltiin sitten jonkun aikaa hirmuista huutoa, kunnes taukosi ehkä sekunniksi, jolloin napsautin portin auki ja silitin koiraa. Ei sille kovin ikävä muisto tuosta tainnut jäädä, mutta harmitti silti, kun kuvittelin liikoja pennun sietokyvystä. Sen jälkeen ollaan pidetty porttia auki aina, kun Katla on ollut hereillä. Tänään jätin Katlan nukkumaan aitaukseen, kun tein Pihkan kanssa lyhyen kävelylenkin. Pentu nukkui melkein samassa asennossa palatessamme, joten pieni riski kannatti ottaa.

Aitaukseen tottuminen on äärimäisen tärkeää, koska molemmat olemme työssäkäyviä ja pentu joutuu pian jäämään Pihkan kanssa päivisin kotiin. Pihka on tottunut olemaan rajatusti vapaana yksinollessaan (eli suljemme niiden huoneiden ovet, jonne emme koiran halua yksinollessaan menevän). Pihka ei ole koskaan harrastanut yksinollessaan laajamittaista tuhoamista, vaikka jotain yksittäisiä tavaroita onkin järsinyt nuorempana. Emme aluksi halua jättää pentua vapaaksi samaan tilaan Pihkan kanssa, mutta emme kuitenkaan halua sulkea niitä eri huoneisiin. Siksi pentuaitaus tuntui sopivalta ratkaisulta ainakin siihen asti, kunnes pentu on hieman isomman kokoinen.

©RH Pahvilaatikkopeti käytössä

Katla on kotona

Viikonloppu on ollut rankka, mutta tapahtumarikas. Haimme viimein Katla-pennun kotiin.

©RH Vainukorven Catla

Pihkalla oli perjantaina DRAJ-koe Karvialla, joten herätyskello soi aikaisin aamulla, ennen viittä. Ehdimme paikalle hieman turhan kiireisellä aikataululla. Kuitenkin ihan ajoissa kuulemaan ylituomari Timo Nurmiluodon puhuttelun klo 8.00. Tämä koe oli Basset Cup -osakilpailu. Kokeeseen osallistui vain kolme koiraa, kaksi avoimen luokan ja yksi voittajaluokan koira. Pihka siis toinen avoimen luokan koirista. Saimme maaston läheltä, jonne ajoimme tuomari kyydissämme.

Pihka vaikutti innokkaalta ja lähti tekemään melkein heti lenkkiä lähimaastoon (kävelimme ensin koira kytkettynä metsän puolelle tieltä, ja vasta siellä Pihka päästettiin irti). Havaitsimme tuorehkoja jäniksen jälkiä (edellisyötisiä ja osa myös vanhempia), joten maasto oli todella lupaava. Ei mennytkään pitkään, kun kuulimme ensimmäiset haukahdukset. Ajo ei silti oikein tuntunut käynnistyvän. Haukkutiheys oli vain 20-30 haukkua/minuutissa. Lisäksi haukku taukosi tasaisen usein, eikä koira edennyt maastossa. Tulkitsimme kuitenkin ajon alkaneeksi ja näimme myös tuoreita jälkiä maastossa. Pihka kuitenkin hukkasi ajettavan ja lopulta tuomittiin kenraalihukka.

En raportoi tällä kertaa tarkemmin koetuloksesta, koska lähdimme ajamaan kohti Iisalmea heti kokeen päätyttyä osaltamme. Sen verran lähtiessä oli selvää, että tulos oli AVO0, koska ajoaika ei olisi mitenkään riittänyt parempiin pisteihin. Tuomarin koeselostuksen ja pisteet saan tietooni vasta jälkikäteen. Koe tapahtumana oli kuitenkin hieno. Järjestelyt oli hoidettu moitteettomasti ja koepaikka erinomainen. Harmi, ettei Pihka olosuhteista huolimatta tällä kertaa onnistunut kokeessa.

©RH Karvian metsästysseuran maja

Katlan hakureissusta mieleeni jää varmasti päällimmäisenä hirmuinen ajokeli. Lunta tuiskutti ja jo maassa ollut lumi pölisi vastaantulijoiden kohtaustilanteissa niin, ettei hetkeen näkynyt tietä ollenkaan. Jännitin koko ajomatkan niin paljon, että verensokerit olivat yli kymmenen arvoilla koko loppupäivän. Vaikka söin matkan aikana tuskin mitään, niin pistämäni ateriainsuliini ei onnistunut laskemaan koholla olevia arvoja. Olo ei ollut kovin kehuttava, kun pääsimme lopulta perille. Onneksi palkinto oli suuri. Katla kahden muun sisaruksensa (Coitos ja Cuura) kanssa otti meidän vastaan pentumaisen riehakkaalla ilolla. Pihka järkyttyi ja kuola leuasta tippuen pakeni pentuja. Onneksi se pääsi lepäämään erilliseen huoneeseen, mikä rauhoitti hieman tilannetta.

©RH Vainukorven Coitos, Catla ja Cuura

Kotiin lähdimme vasta yön yli nukuttuamme. Vaikka tämä kolmen kopla kovasti yrittikin häiritä uniamme, olimme niin väsyneitä, ettei yöllinen kiljuminen paljon havahduttamista lukuunottamatta vaikuttanut. Oikeastaan lähtö viivästyi iltapäivään, koska emme mitenkään malttaneet jättää Kotikylää taaksemme. Lopulta ajoimme koko reilun 500 kilometrin matkan pimeässä saapuen kotiin noin yhdentoista aikoihin.

Jänis on valkoinen...

...ja maa paljaana lumesta. Meillä oli tänään hieno jahtipäivä ja saimme syksyn toisen jäniksen Pihkan ajosta. Pihka työskenteli tänään todella hyvin. Tunnin haun (johon sisältyi yöjäljen selvittely) jälkeen ajo käynnistyi noin 150 metrin etäisyydellä meistä. Siirryimme passiin jäniksen yömakauksen tuntumaan. Pieni harmittava takaisku tuli, kun miehen puhelin soi ja samanaikaisesti hän sai näköhavainnon ajettavasta. Valkoinen jänis tietysti pakeni samantein, kun kuuli soittoäänen.

Onneksi kerrankin minulla "leikkasi", päätin siirtyä passin lähistöltä läheisen metsätien varteen hämäykseksi, koska epäilin, että jänis saattaisi meidät havaittuaan päättää poistua ylittämällä tien. Kovan köhinän, yskähtelyn ja pienen laulelun kera tömistelin menemään pois miehen luota. Jäin seisoskelemaan tielle ja kuuntelin, kun Pihkan ajohaukku lähestyi ja lähestyi. Kunnes näin koiran noin 50 metriä tiestä. Teki siinä pari kaarrosta (ei huomannut minua) ja lähti takaisin päin. Ajohaukku taukosi selvittelyn ajaksi, mutta pian alkoi raivoikas haukku edeten poispäin minusta. Jes, olin onnistunut!

Päätin soittaa Vainukorven kennelin Maaritille, josko saisin lisää kuulumisia eilisestä BASA-kisasta. Vuoden 2012 mestariksi (M-12) ajoi bretagnenbassetti Wappu tuloksella VOI1 (76,64 p). Lisäksi koira tuli käyttövalioksi kokeessa. Hienoa ja erittäin ansaittua Wapulle. Kesken puhelun kuului haulikonlaukaus ja totesin Maaritille, että me taidettiin just saada jänis :)

Näinhän siinä kävi, että noin tunnin haun ja toisen tunnin ajon jälkeen Pihkalle ammuttiin jänis. Hämäykseni oli siis onnistunut yli odotusten ja mies sai toisen mahdollisuuden ampua jänis. Pihka ajoi hienosti kaadolle asti, jota olisi mielellään hieman turjuttanut. Mies kuitenkin esti koiraa, koska viimeksi Pihka oli melkein jo kuvitellut omistavansa kaadon.

Tutkapannan karttasovellus on valitettavasti tällä hetkellä pois käytöstä enkä saa ladattua kartta-aineistoja tältä päivältä. Lisään kartan ajoreitteineen myöhemmin tänne.

Edit. 26.11.  Alla siis kartta reitteineen:

Jälkeenpäin näyttää uskomattoman pieneltä tuo "ajoalue", mutta selityksenä vielä se, että jänis tosiaan hohti kirkkaan valkoisena maastossa ja ei kauhean mielellään tykännyt liikkua koiran edellä. Teki siis pienellä aluella sellaiset sutturat ja kiemurat, että Pihkan ajo oli luonteeltaan tahmeaa. Koska Pihka on vahva jälkityössä, sen ajotapaan kuuluu edetä hyvinkin jälkiuskollisesti – myös jänistä ajaessa.

Jänis siis saa vapauden tehdä kaikki tietämänsä metkut ja eksytyskeinot, koska koira jää herkästi jälkeen ajettavasta ihan luonnostaan ja tämän lisäksi Pihkan etenemistapa vaikuttaa hidastavasti ajon kulkuun. Eilinen ajo oli loistava esimerkki siitä, miten jänis voi todella pienellä alueella hämätä koiraa kulkemaan pitkiäkin kiemuroita hitaasti perässään. Ja hukan tullen jäädä lähellä oleviin puskiin kuulostelemaan, josko koiran kyky ratkaista tehtyä pulmaa ei riittäisi. Opittiin muuten Pihkan ajohaukusta eilen lisää. Koiran haukku on "laiskempaa" (10-40 haukkua minuutissa) silloin, kun koira joutuu keskittymään tarkemmin jäniksen metkuihin. Eli tiheämpi haukku (40-80 haukkua minuutissa) Pihkalla tarkoittaa, että ajo etenee nopeammin eikä jänis ole tehnyt juurikaan paluuperiä ja vastaavia kepposia. Eli harvakseltaan haukkuminen ei välttämättä tarkoita hukkaa/vaikeuksia, vaan enemmänkin keskittymistä haistelutyöhön. Oikeastaan hukalla Pihka lopettaa haukkumisen kokonaan (satunnaisia ulvahteluja lukuunottamatta).

Peurakolarin jäljestys

Eilen meille soitettiin illalla kolarista, jossa peura oli haavoittunut, mutta lähtenyt törmäyksen jälkeen uudelleen liikkeelle. Sää oli marraskuisen tihkusateinen ja tottakai myös pimeä. Pakkasimme jälkivarusteet ja lähdimme kolaripaikalle. Tapahtumasta oli kulunut jo useampi tunti, joten oletettavaa oli, että eläin oli jo haavakuumeen rauhoittamana asettunut makuulle. Poliisi oli merkannut tienvarteen kolaripaikan, jossa oli myös vähän autonlampun sirpaleita tai muita muoviosia.

Itse olin koiraohjaajana, mies oli mukana "varamiehenä" (johtuen omasta rajoittuneisuudestani) ja miehen isä oli asemiehenä. Pimeässä oli todella hankalaa löytää kolaripaikkaa, vaikka se oli merkattukin. Pihka lähti kuitenkin jäljestämään ilman suurempia pyörähtelyjä, joten lähdin seuraamaan koiraa. Ensin koira poikkesi läheisen mäen viertä metsän puolelle, mutta palasi takaisin pellolle. Edettiin peltoaukion ylitse ja siitä seuraavalle pellolle. Koira kävi todella kuumana ja jarruttelin menoa. Pellolla koiran olemus muuttui ja jäljestys muuttui "säntäileväksi" ja veti enemmän jälkiliinassa. Vasta kun ajohaukku-moodi käynnistyi, tajuttiin, että oli vaihtanut haavakon jäljityksen rusakkojahtiin. Palasimme teiden kautta takaisin kolaripaikalle.

En tajua, mutta jostain syystä verensokeri "pyllähti" heti alkuun ja vaihdettiin koiraohjaajaa, kun nappailin lisäenergiaa taskusta siripirien ja lakritsipatukan avulla.

Tutkittiin lisää kolaripaikkaa ja koira lähti uusintayritykselle. Aluksi epäiltiin, ettei jäljestyksestä tule enää mitään, kun Pihka näin pääsi jäniksen makuun. Mentiinkin hyvin samaa reittiä, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta jälkimmäisellä pellolla koira jatkoikin eri suuntaan. Aika pian Pihka merkkasi ensimmäisen makauksen pysähtymällä. Tässä kohtaa oli heinää selvästi litistynyt eläimen painosta. Jälkeenpäin mies kertoi, että koira oli pysähdellyt useasti jäljestyksen aikana. Vaikka merkkaukset olivat lyhyitä, ne kertoivat tarkasti, mihin haavakolta oli tippunut verta tai missä peura oli pysähdellyt.

Selvästi uusi aloitus oli tarkentanut Pihkalle sitä, mitä oltiin tultu tekemään ja se unohti rusakkojen hajut. Mielestäni tämä osoittaa selvästi sen, mitä olemme Pihkan kohdalla usein pohtineet. Sen luonteella jäljestäminen on Se Juttu, vaikka ajokoiran vietit välillä pirskahtelevatkin näkyville. Tämän takia Pihkasta ei koskaan (todennäköisesti) tule erinomaista ajokoiraa, vaikka tietenkin tulemme sitä jatkossa ajohommissakin käyttämään. Se vain on tiedostettava, ettei sillä ole samanlaista vimmaa siihen touhuun kuin sellaisilla koirilla, jotka eivät tuoreen riistan hajujen haistamisen jälkeen enää jälkitouhuihin kykene. Osittain tämä varmasti on opittua käytöstä, mutta suurelta osin Pihkalta uupuu jokin pala tuosta ajovietistä. Paremmin en osaa sitä kuvailla.

Palatakseni illan jäljestykseen, se eteni kohti merenrantaa kääntyen kuitenkin enenevässä määrin myötäilemään rantaviivaa. Otsalampuista huolimatta astuimme jatkuvasti lahden kosteimpiin paikkoihin ja ympärillämme kohosi pystyyn kuivunut kaislikko. Itse kuljin peränpitäjänä, koska olin saanut alennuksen repunkantajaksi hypoilun takia (höh).

Noin kilometrin kuljettuamme alkoi näyttää siltä, ettei peura ole haavoittunut kovinkaan kohtalokkaasti, koska yleensä tällainen kolarissa vakavammin haavoittunut löytyy alle kilometrin sisältä (yleensä lähempänä 500 metriä). Jonkin matkaa tästä mies sai näköhavainnon peurasta ja saatiin vahvistus sille, että Pihka jäljitti haavakkoa. Pian tämän jälkeen seurasimme jälkeä tielle ja siitä tietä pitkin jonkun matkaa. Peura oli poikennut jopa yhdellä puutarhoista omenavarkaissa :) Tässä vaiheessa varmistui, ettei se todellakaan voi olla pahasti haavoittunut. Jatkoimme vielä pienen matkaa kunnes näimme terveen peuran ylittävän tien, perässään vähän huonommin liikkuva kaverinsa. Tosin allekirjoitanut ei toisessakaan yksilössä mitään suuria puutteita huomannut, mutta mies sanoi myöhemmin, että sen liikkeistä voi päätellä sen olleen hieman haavoittunut.

Jatkettiin vielä jonkin matkaa, mutta todettiin pian, ettei haavakkoa tällä tyylillä saavuteta, koska peuran kunto oli näinkin hyvä. Palattiin koiraa kehuen autolle. Sitten ajoimme kotiin vaihtamaan läpimäriksi kastuneet vaateet kuiviin ja juomaan lämmintä glögiä. Pihka sai extra-annoksen hirven retalelihaa.

Jänis lymyssä

Tänään, utuisen harmaana marraskuun päivänä, päätimme laajentaa jänisreviiriämme Kettulantien pusikoihin. Pihka oli ikävästä säästä huolimatta tohkeissaan. Olihan viime metsäpäivästä jo aikaa. Koira otti mukavan terhakoita spurtteja maastossa ja pari ihan hyvän kokoista hakulenkkiäkin sen tuli tehtyä.  Sää oli pimeä ja erittäin tuulinen, joten tiedostettiin jo lähtiessämme, että hajut leviävät tuulen mukana miten sattuu ja mikäli ajo saadaan aikaiseksi, niin koiran haukku ei kauas kuulu. Etenimme hitaasti kiertäen Tuovansuota. Riistahavaintoja ei yhtä metsourosta lukuunottamatta saatu. Se olikin hieno kokemus. Kuulimme ensin nappailun ja vasta sitten näimme kyseisen metson puussa, josta se hetken emmittyään lehahti meitä pakoon. Pihkakin oli hieman hämillään nappailuäänestä (joka oli itsellenikin täysin uusi ääni).

Jatkoimme kohti "badenbadenia" (lausutaan: paadenpaaden), joka on erinomainen passipaikka Musta-alhossa. Tämä paikka on saanut nimensä paikalla olevasta rajapyykistä (nimi on siis ihan itse keksitty lempinimi, ei virallinen). Matkalla kyseiselle passipaikalle saimme hätyytettyä liikkeelle jäniksen, joka oli makuulla yhden ison kivilohkareen päällä, koivun juuressa. Jänis oli jo vaihtanut osittain talvikarvaan, väritys oli harmaanvalkoinen.

Pihka lähti pienen köhinän jälkeen ajoon, mutta rykäisyksi se meinasi jäädä. Ajo eteni sorakuopan reunamille, jonne koira jäi haukkumaan paikoilleen useiksi minuuteiksi. Lopulta päätimme mennä ottamaan selvää, miksi ajo ei edennyt. Näillä samoilla sorakuopilla jänis on aiemminkin mennyt lymyyn eli epäilys oli suuri, että jänis on mennyt johonkin luolastoon tai kiven alle? Tutkimme sorakuopan reunaa silläsilmällä, muttei ehditty siinä pidempään tutkia, niin ajo käynnistyi uudelleen poispäin sorakuopalta. Ilmeisesti oltiin säikäytetty jänis uudelleen matkaan.

Tämän jälkeen mies siirtyi badenbadenille passiin ja miehen isä tuli passiin jäniksen makaukselle. Tuskin miehen isä oli autosta ulos ehtinyt, kun hän sai havainnon täysin valkoisesta jäniksestä (ilmeisesti eri jänis kuin aiemmin nähty). Koska Pihka palasi samoihin aikoihin hukalta miehen luo passiin, ohjasimme sen tämän "uuden" jäniksen jäljille. Saattoi jänis olla samakin, mutta mahdollista oli myös se, että alueella asustaa useampiakin jäniksiä. Seuraavaksi oli allekirjoittaneen vuoro saada jäniksestä näköhavainto. Kaunis ja valkoinen se oli loppusyksyn harmaanruskeassa maisemassa. Näköhavainnostani meni noin 15 minuuttia, ennen kuin Pihka tuli kohdalleni. Annettiin ajon silti vielä jatkua. Siirryin ajon loitonnutta miehen luokse kahvittelemaan, jottei verensokeri pääsisi valahtamaan turhan alas.

Ajoa jatkui vielä jonkun aikaa, kunnes Pihka palasi miehen isän luokse, jonne mekin siirryimme. Kutsuttuna Pihka tuli luokse ja sain sen kytkettyä. Hieno jahtipäivä taas takana.

Metsästys ajavan koiran avulla

Jotenkin tuntuu, etten ole paras henkilö kirjoitamaan tästä aiheesta, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin omia mietteitäni ylös. Suhtautukaa siis noviisimaiseen lähestymistapaani ymmärtäväisesti.

Kun Pihka tuli meille, oma ajokoirakokemus oli pyöreä nolla. Mies oli ollut mukana koirakoetouhuissa (enimmäkseen hirvikoirakokeissa) ja tiesi tarkemmin miten koiraa metsällä "käytetään". Itse suoritin metsästäjätutkinnon, koska mielestäni se, että ottaa metsästyskoiran vaatii vähintään perehtymistä metsästykseen. Koira siis tuli meille ainakin osittain tarpeeseen saada metsästyskaveri, vaikka ainahan koira tulee ensisijaisesti perheenjäseneksi. Rotu valikoitui, koska se täytti vaadittavat kriteerit: pieni/keskikokoinen, ajava koira, helpohko turkki, kestävä, ystävällinen luonne, miellyttävä ulkonäkö. Lopullisen rakastumisen rotuun aiheutti tämä kuva:

©Vainukorven kennel, "Ardent", Åstdalen’s Uniquen isä

Voiko koira näyttää kauniimmalta ja älykkäämmältä? Tämän kuvan jälkeen tiesin, mikä rotu meille tulee ennemmin tai myöhemmin.

Palatakseni aiheeseen, rotuna bretagnenbassetti kuuluu ajaviin ja jäljestäviin rotuihin (FCI6) ja siten sen käyttötarkoitus on metsästys, tarkemmin pienriistan ajometsästys. Metsästys ajavan koiran avulla perustuu koiran kykyyn seurata hajuaistinsa avulla pakenevaa riistaeläintä. Jahdin alkaessa ajava koira etsii riistaeläimen sen jättämien hajujälkien avulla. Hajujäljet voivat olla tuoreita, edellisen yön ruokailujälkiä tai jopa vanhempia. Koiran ei kuitenkaan kuuluisi kiinnostua liian vanhoista jäljistä. Riistaeläimen löydyttyä alkaa ajo, jota metsästäjät voivat seurata passipaikoiltaan koiran ajohaukkua kuunnellen. Löytymisellä tarkoitetaan yleensä sitä, että koira pääsee niin lähelle saaliseläintä (esim. jänis), että se jättää makuupaikkansa ja lähtee liikkeelle. Koira harvoin pääsee näköetäisyyden päähän saaliseläimestä. Liikkeellä oleva eläin haisee koirasta erilaiselta ja se saa ajohaukun alkamaan. Kokenut metsästäjä osaa koiran haukusta päätellä monia asioita, kuten etäisyyden ajettavaan, ajon etenemissuunnan, koiran vaikeudet selvittää hukattua jälkeä ja niin edelleen.

Menestyksekäs ajavalla koiralla metsästäminen vaatii metsästäjältä tietoa ja kokemusta. Hyvä ja oikein koulutettu koira helpottaa metsästystä, muttei takaa saalista. Metsästäjän tehtävänä on myös turvata koiran metsästyspäivä. Koiraa ei saa päästää irti alueilla, joilla koiralla on suuri riski jäädä auton alle tai joutua pedon suihin. Nykyään on myös mahdollista hyödyntää tekniikkaa turvaamaan ajokoiran irtipito. Erilaiset tutkapannat ja huomioliivit ovat ajavan koiran paras henkivakuutus.

Pentukuume nousee

Aluksi tyydyin katselemaan ja ihastelemaan kasvattajan lataamia pentukuvia facebookissa sekä miettimään pennun nimeä, joka yllättäen on vieläkin statuksella "melkein päätetty". Nyt selvästi pentujen silmien jo auetessa (ikää 2 viikkoa ja 4 päivää), tuntuu pahasti siltä, että olen alkanut menettää kontrollin :)

©Maarit Heinonen, Vainukorven kennelin pennut

Hankintoja uuden pennun varalle ei ole tehty montaa, koska Pihkan vanha pentupanta ja -hihna, hoitovälineet sekä lelut käyvät numero kakkoselle aivan hyvin. Olen hankkinut lähinnä madotuslääkkeitä, hihnanjakajan (jota ei tulla todennäköisesti käyttämään ihan lähiaikoina) ja pentuaitauksen, jolla tarvittaessa saan rajattua pennun liikkumista. Näiden lisäksi hankin isomman, 0,9 litran vesikupin ja tarkoitus on, että Pihkan vanha vesikuppi saa uuden elämän pennun ruokakuppina.

Jokin aika sitten askartelin samanlaisen pahvilaatikkopedin pennulle kuin noin 4 ja puoli vuotta sitten, kun haimme Pihkan kotiin. Mielestäni pennulle on turhaa ostaa mitään hienoa petiä, koska sitä kuitenkin möyhennetään rajustikin aluksi ja "vahinkojakin" voi sattua, vaikkei koirat yleensä pesäänsä tahrikaan. Pahvilaatikkopeti tuskin on kovin kauan käytössä. Ainakin Pihka askarteli pentuna laatikon reunat nopeasti uuteen uskoon ja lopulta pesä vaihtui "rättikasaksi". Laatikossa on kuitenkin mukava kuljettaa pentua ensimäistä kertaa autossa ja sen reunat antavat suojaa pahalta maailmalta.

Pihka osallistui aktiivisesti pedin "kokoamiseen". Katseli kiinnostuneena, kun leikkasin yhteen sivuun saksilla koiran mentävän aukon ja revin vanhasta lakanasta pehmikettä pohjalle. Lopuksi peittelin "lakanakökön" pyyhkeellä (johon tarkoituksella tartutettu eu de Baikál -tuoksua, kun on ollut "riepuna" Pihkan paikassa). Sängyn päälle laitoin pari Pihkan pentuaikojen lelua (jotka eivät ole nykyään olleet Pihkasta mitenkään kiinnostavia). Pihka kantoi oman luunsa myös pedille, muttei sitten kuitenkaan jättänyt sitä sinne. Se tietysti luuli, että peti on sitä varten ja näytti hölmistyneeltä, kun totesi, ettei sinne mahdu kuin osa koiraa (tässä tapauksessa etupää).

©RH pennun ensisänky hanayrityksen laatikosta

Joitakin asioita, jotka pitäisi huomioida ennen pennun tuloa:

- Madota Pihka (kysy kasvattajalta milloin on optimaalisin aika)
- Laita vakuutusasiat kuntoon pennun osalta
- Vie matot pesulaan (sateinen kesä torpedoi pesut) ja laita ne säilytykseen yläkerran huoneeseen
- Viritä sähköjohdot pentuturvalliseksi
- Järjestä huonekasvit uudelleen: Pahapoika yläkertaan, tarkista muiden lattiakasvien myrkyllisyys
- Valitse pentuaitaukselle paikka
- Kerää sanomalehtiä "wc-tarpeiksi"
- Laita pesuaine ja siivousvälineet helposti saataville "vahinkojen" varalle
- Osta pennulle sopivia puruluita
- Pakasta jauhelihaa pentua varten
- Osta jääkaappiin piimää (juuri ennen pennun tuloa)
- Palauta mieleen § Säännöt (Onko Pihkalla erivapauksia? Ehdottomasti kielletyt asiat pennulle jne)
- Kysele pentutapaamisista  (onko meidän paikkakunnalla samanikäistä treffiseuraa)

Ajot ensilumessa

©RH Joko saisi mennä?

Ensilumi. Ehkä tuo yksi sana kuvaa tätä viikonloppua parhaiten. Olimme Pihkan kanssa eilen metsässä nauttimassa perjantaina sataneesta ensilumesta. Metsäneläimet olivat vielä säikkyjä valkoiseksi muuttuneesta maisemasta ja selkeitä yöjälkiä tuntui olevan mahdotonta löytää. Lisäksi täkäläiset jänikset ovat vielä suojaväriltään enemmän syksyn kuin talven kannalta otollisissa sävyissä, joten niiden liikkelle saamiseen tarvitaan melkein kuonokosketusta takapään tupsuun. Jäniksen yöjälkiä ei nähty, mutta heti ensimmäiseksi törmäsimme yöllisiin ketun jälkiin, joita yllytimme Pihkan seuraamaan. Jostain syystä ne eivät kuitenkaan Pihkaa sytyttäneet, joten etenimme Sikasuota kohti Koskenmetsän alueella. Sikasuon "ytimessä" saimme näköhavainnon kahdesta hirvestä (todennäköisesti emä ja vasa). Pihka on kehittynyt huimasti, mitä tulee sorkkaeläinten rauhaan jättämiseen. Perjantaina mies oli kahdestaan metsällä Pihkan kanssa ja olivat pääseet vajaan 20 metrin päähän peurasta. Pihka oli käynyt kuumana, mutta mies oli välittömästi kieltänyt, niin koira ei ollut lähtenyt ajoon. Upeaa.

Saimme myös pari pyytä ja yhden metson lentoon kulkiessamme lumisessa maastossa. En ole ennen tutkinut niin tuoreita pyyn ruokailujälkiä. Näytti hieman samalta kuin tässä netissä löytämässäni kuvassa. Kun Sikasuon kierros oli tehty ilman jäniksen yöjälkien löytymistä ja ylösottoa, päätimme vielä tehdä yhden piston auton toiselle puolelle. Tämä itseasiassa sellainen paikka, josta Pihka on aiemminkin saanut jäniksen ylös tänä syksynä. Ja vain vajaa 100 metriä autosta koira sai jäniksen ylös. Perhana (pahoittelut rumasta sanasta).

 

 

Jotenkin niin tyypillistä. Ensin haravoidaan kilometritolkulla maastoa ja sitten melkein kotiin lähtiessä koira nappaa jäniksen ajoon. Ajo alkoi melko varovaisella haukulla, mutta kiihtyi nopeasti tyypilliseen 60-80 haukkua minuutissa tahtiin. Ajo eteni Vainionnorkonkallioille, josta ajohaukku raikui kovaäänisenä. Ajo jäi kiertelemään kalliota, mutta siirtyi Sikasuota kohti ja mies päätti kävellä passiin tien päähän. Itse jäin auton tuntumaan ja kävelin katsomaan paikkaan, jossa jänis ja koira olivat ylittäneet tien. Sieltä sain otettua kuvan jäniksen jäljistä. Näköhavaintoa ajettavasta emme tänään saaneet. Alla kuva päivän kiemuroista.

Pihkalle erityistä kiitosta tämän päivän hukkatyöskentelystä. Jänis oli ovelammasta päästä eikä päästänyt meitä helpolla. Mies epäili, että saattaisi olla sama jänis, jota jo viime syksynä "jaakattiin". Eli varsin kokenut kaveri ja ollut pelkästään Pihkan ajettavana jo monia kertoja.

Hypokoira?

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, joka kiinnostaa kovasti itseäni. Sairastuin keväällä 1 tyypin diabetekseen ja siten olen tiedonjanossani ja koiria rakastavana törmännyt termiin "hypokoira". Muistan kyllä etäisesti joskus kuulleeni hypokoirista, muttei ennen viime kevättä asia suuremmin kiinnostanut. Koska nykyään "hypot", hienommin hypoglykemiat eli liian matalat verensokerit, ovat tulleet valitettavan tutuiksi, olen aiheesta kiinnostunut aivan eri mittakaavassa kuin ennen sairastumistani.

Lainaan tuolta Suomen Hypokoira ry:n sivuilta:

"Hypokoira toimii diabeetikon omahoidon tukena ilmaisemalla verensokerinvaihteluita. Koirat pystyvät erinomaisen hajuaistinsa avulla erottamaan verensokerinvaihtelut ihon tuoksun perusteella. Koira voidaan kouluttaa ilmaisemaan matalat ja korkeat verensokerit omistajalleen. Tälläistä koulutettua koiraa kutsutaan hypokoiraksi ja sen on todettu kykenevän ilmaisemaan verensokerivaihtelut jopa ennen kuin diabeetikko itse havaitsee hypoglykemian eli matalan verensokerin oireita.

Verensokerivaihteluiden havaitsemisen ja ilmaisun myötä hypokoira tuo helpotusta ja turvaa diabeetikon arkeen esimerkiksi mahdollistamalla rauhallisemmat yöunet tai tuoden turvaa diabetesta sairastavan koululaisen muutaman tunnin yksinoloon kotona koulun jälkeen.

Koiralla voi olla myös terapeuttinen vaikutus tuomalla lohtua ja uskoa tulevaisuuteen tuoreelle diabeetikolle. Murrosikäisille diabeetikoilla on usein vaikeuksia hyvän hoitotasapainon saavuttamisessa johtuen oman sairauden salailusta ja jopa kieltämisestä. Hypokoira helpottaa diabeteksesta puhumista ja lisää avoimuutta tuoden myönteisiä kokemuksia ja tuntemuksia omistajalleen. Koira myös edistää omistajan terveyttä säännöllisellä ulkoilulla joka tuo myös rytmiä elämään."

Olen siis toivonut, että omakin koiramme, jota on jokseenkin myöhäistä kouluttaa tähän (ainakaan täysin luotettavaksi), oppisi ilmaisemaan edes satunnaisesti matalia verensokereitani, ennen kuin mennään alle 3 verensokereihin. Koska en ole vastasairastuneena jaksanut kauheasti käyttää aikaa asiaan, olen maalaisjärkeiltyäni toiminut vain siten, että olen matalilla huomioinut koiraa ja kun itse aina silloin syön jotain nopeaa hiilihydraattia, niin antanut koirallekin jotain ikäänkuin palkaksi, kun se on ollut kiinnostunut minusta (tai syömisestäni matalilla). Basset koirarotuna on siitä kiitollinen koulutettava, että mitä tulee syömiseen ja herkkuihin, niin se on aina ensimmäisenä paikalla. Jollei Pihka ole syystä tai toisesta kiinnostunut touhuistani matalilla, niin en palkkaa tai huomioi sitä mitenkään. Eli tavoite on ollut "opettaa", että matalilla syöpötellään ja on kivaa (koiralle) -> minulta kannattaa silloin hakea huomiota. En kyllä ole ollut kauhean hyvä opettaja, sikäli, että toisinaan verensokeri on mennyt liian alas ja silloin en koiraa ole enää kauheasti jaksanut huomioida (vaikka se minusta olisi ollutkin kiinnostunut), kun oma olo on ollut liian kurja :(

Viime yönä se sitten tapahtui ensimmäisen kerran. Mies oli yövuorossa, joten nukuin koiran kanssa kahden. Pihka (joka nukkuu sängyssä) herätti minut tökkimällä kuonolla puoli kolmen aikaan. Pihka on meistä sikeäunisin, eikä öisin poistu sängystä, vaikka melkein mitä vain tapahtuisi. Olo ei ollut mitenkään erilainen, mutta mittasin yösokerin, kun nyt kerta heräsin. Se oli 3.9. No päivällä tuo arvo on mielestäni ihan ok (jos tiedän, ettei ruokailuun ole montaa tuntia, enkä aio tehdä mitään fyysistä), mutta yöllä se on minusta hieman turhan matala. Tästä yhdestä onnistumisesta tuskin kannattaa hirmuisesti tuulettaa, mutta tällä kertaa Pihkan ansioista vältin kokonaan hypo-oireet ja lisäksi kurjan reaktiivisen vastaiskun (hypon jälkeen tulee aina helposti se toinen ääripää, ns. vastavaikuttajahormoneista johtuva reaktionousu). Nyt sain aamulla mitattua korkean sokerin sijaan lukeman 4.1 eli erinomaisen aamuarvon.

Otsalamppuja ja hirvenvasaa

Aivan ihastuttavaa (!), kun ollaan päästy taas kaamosaikaan, jolloin otsalamppu iltalenkeillä kuuluu ainakin haja-asutusalueella asuvan vakiovarusteisiin. Ellei valaise tietä edes jollain osoittimella, niin vähintäänkin talloo koiran ja astuu kymmeneen kuralätäkköön. Etenkin kun syksy on jatkanut samaa sateista linjaa, johon kesällä jo totuttiin. Tänään lenkkeiltiin siten, että minulla oli lamppu otsalla ja Pihkalla keltainen Hurtan huomioliivi. Meidät ainakin erottaa pimeästä.

Innostuin ompelemaan Pihkalle torkkupeiton, kun löysin hienon siilikuvioisen kankaan (siinä on tosi kivan retrot värit) viime viikonloppuna. Yhdistin sen vanhaan paiväpeitonpalaan, jonka sain äidiltäni. Hieno siitä tuli. Pihka tosin vielä vierastaa sitä, mutta eiköhän pienellä möyhennyksellä siihen tartu oikeat aromit.

©RH Pihka ja itsetehty torkkupeitto

Hirvenmetsästys on nyt alkanut. Sain ison muovipussillisen hirvenvasan "retalelihaa" eli sellaista 2. luokan lihaa, joka ei kelpaa ihmisravinnoksi, mutta joka koiralle maistuu oikein hyvin. Jatkojalostin sitä eilen illalla palottamalla sitä pieniksi kimpaleiksi (sakset ovat muuten tähän oiva keksintö) ja säilömällä raakana minigrip-pusseihin, jotka laitoin pakastimeen. Bretagnenbassetti on niin pieni koira, että pienikin määrä raakaa lihaa riittää kerta-annoksena. Yleensä pieni pussi riittää pariksi päiväksi, kun laitamme aamulla raakaa sulatettua lihaa Kongin tai vastaavan lelun sisään töihin lähtiesssämme. Välillä rankan ajopäivän jälkeen koira on saanut lihaa myös ruoka-annoksen lisukkeena. Pihkahan ruokitaan teollisella kuivamuonalla, jota terästetään satunnaisesti puurolla/lihalla/kananmunalla/raejuustolla tai vastaavalla. Ruoka-allergioita ei ole ollut ja kuivamuona on kelvannut ihan sellaisenaankin, joten mitenkään vaativa ruuan suhteen ei Pihka koskaan ole ollut.

©RH Hirvenvasan lihaa pussitettuna

Pieniä, suuria ihmeitä

En ajatellut kirjoittaa mitään ennen viikonloppua ja erityisesti sunnuntaita, jolloin tulee täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen kerran tähän blogiin. Aika on mennyt rivakasti ja vuosi on ollut täynnä tapahtumia. Ehkä näin blogia pitämällä kiinnittää vieläkin paremmin huomiota siihen miten paljon sitä onkaan elämässä sisältöä, vaikka arki välillä tuntuukin liukuvan ohitse tylsänä. Blogi sinällään ei kerro läheskään kaikkia pienen perheemme onnen hetkiä eikä etenkään niitä mustempia hetkiä. Sehän keskittyy lähes pelkästään kuvaamaan koiraharrastuksiamme, jotka kieltämättä vievät ison ajan vapaa-ajastamme.

Kirjoittamista kuitenkin piti aikaistaa, koska tänään on merkittävä päivä, 16. lokakuuta. Ilma on ollut sateinen ja myrskyisä, mutta aamusta asti olen hymyillyt sisäisesti. Tänään aamuyöstä syntyi pentue, jota on odotettu pitkään (tietyllä tapaa yli kuusi vuotta). Vainukorven kenneliin syntyi 8 pentua (5 narttua ja 3 urosta) yhdistelmälle M-11 Åstdalen's Unique & M-09 FI KVA FI MVA Vaqueras. Tästä pentueesta toivottavasti yksi fauvelainen löytää tiensä meidän kotiimme ja sydämiimme. Edessä on ihana ja rankka pentuaika, jonka Pihkan osalta olen unohtanut autuaasti (tai ainakin ne harmillisimmat puolet).

Pennun kasvatuksesta ja opettamisesta metsästyskaveriksi tulee varmasti kirjoitettua jatkossa. Tänään olen vain nauttinut onnen tunteesta, enkä ole vielä murehtinut käytännön asioita.

Tässä muutamia muistoja Pihkan pentuajoilta.

©RH Pihka pentuna kesä 2008

©RH Pihka pentuna kevät 2008

©RH Ensimmäiset päiväunet kotona 2008

Sikasuon jänis ja harmikoira

Eilen aamupäivällä mies ja koira tekivät jänisetsinnän Sikasuossa. Oikeastaan mies päästi koiran irti jo Piirlan maastoihin, mutta etenivät siitä syvemmälle Koskenmetsään ja lopulta Pihka sai jäniksestä vainun Sikasuon tuntumassa, missä ajo suureksi osaksi pysyi.

Pihkan haku oli tahmeaa ja viime kerralla sille ammuttu jäniskään ei tuntunut näkyvän mitenkään työskentelyinnossa. Lopulta jänis lähti tiepiston läheisyydestä siten, että mies oli aivan liian lähellä koiraa, kun ajohaukku alkoi. Ajo itsessään oli hyvä, vaikkei näköhavaintoa jäniksestä saatu.

Lisähaasteena miehellä oli sinnikäs harmaahirvikoira, joka yritti tulla jänisapajille ja kiinnostuneena seurasi miestä ja Pihkaa ennen ajoa ja ilmestyi taas, kun ajon jälkeen mies kytki Pihkan. Pihka sanoi tyypille pahat sanat, mutta mies oli vähän toppuutellut, ettei mitään suurempaa reviirikiistaa pääsisi syntymään. Pihkalla kun taitaa olla itsestään vähän suuret luulot, mitä tulee vieraiden koirien kohtaamisiin.

101 haukkua minuutissa

Mies oli tänään koiran kanssa kahdestaan metsällä ja niin siinä taas kävi, että poissaoloni paransi metsästysonnea ja kotiin tuomisina oli komea metsäjänis. Ajoa edelsi pitkähkö haku ja itse ajo oli kestoltaan vain puolisen tuntia, mutta koska ajo oli ehyt ja kiihkeä (jopa 101 haukkua/min), mies ampui jäniksen sen tultua sopivalle etäisyydelle peltouralle, jolla hän oli passissa. Alla kuva tämän päivän suorituksesta Parman peltojen lähirinteillä.

Jänistä ei nyt sovi liian lämpimien kelien takia riiputella pitkään (itseasiassa se "riippuu" jääkaapissa), joten ensi viikolla tiedossa on herkkuillallinen. Ostimme loppukesästä sopivaa punaviiniäkin ja sovimme jo silloin, ettei sitä korkata ennen kuin saadaan sopivan arvokasta riistaa sen kanssa nautittavaksi. Meille jänis on niin harvinainen ruokalaji, että se arvostetaan melkeimpä ylemmäs kuin sorkkaeläimien liha. Tosin jänis ei ihan noin pullea ole kuin tuon pullon kyljessä. Valkoinen mahanalus sillä jo oli, joten talvikarvan vaihto alkanee olla metsäneläimille ajankohtainen.

Ajo ja etenkin kaato oli erityisesti tänään todella positiivinen asia, koska mies ja koira törmäsivät Kurruttajan pelloilla kahteen valkohäntäpeuraan, jotka myös Pihka näki (ja haistoi). Mies kielsi koiraa ja kutsui sen luokse. Pihka totteli! Todella arvokas ja onnistunut koulutustilanne, koska Pihka ei säkäkorkeutensa takia saa ajaa sorkkaeläimiä. Siksi onnistunut ajo (vaikka ajallisesti lyhyt) antoi koiralle arvokasta tietoa siitä, mitä riistaa saa ja kannattaa jahdata.

 

Onko kotonasi bretagnenbassetti?

©RH Molla dalmatiankoira ja Pihka 2010

Koiran kanssa eläminen antaa omistajalle päivittäin hauskoja (myös vähemmän "hauskoja") hetkiä. Koiranomistajalta suorastaan vaaditaan tietynkaltaista huumorintajua, jotta eläminen koiran kanssa ei muodostuisi turhan hankalaksi. Ryppyotsaisuus on siis pahasta.

Etenkin bassetin kanssa eläminen avartaa (koira-) maailmankuvaa. Laadin listan (sovelsin tätä listaa hieman) siitä, miltä tuntuu omistaa bretagnenbassetti:

Mistä tiedät, että sinulla on bretagnenbassetti:

• Kävelylenkki koiran kanssa kestää puolet kauemmin kuin ilman sitä. 
• Koirasi huomioi aina, mitä kokkaat ja yrittää koko ajan neuvoa tai tehdä laaduntarkastusta. 
• Vaikka herätit jo miehesi, kuorsaaminen jatkuu yhä. 
• Koiraasi luullaan mäyräkoiraksi yhdeksän kertaa kymmenestä ja sen ainoankin kerran sen uskotaan olevan puoliksi mäyräkoira. 
• Kaikki mitä koirasi suostuu tekemään tai oppimaan, tapahtuu lahjonnan avulla. 
• Huomaat jatkuvasti tutkivasi riistanjälkiä lenkillä. 
• Nukkumisasentoasi voisi kuvailla "jännäksi" koiran pötköttäessä pitkänä keskellä sänkyä. 
• Et vain voi ymmärtää niitä, jotka väittävät, ettei koira syö ruokaansa ja voi paastota jopa päiviä. 
• "Koirien haju on suloinen" -sanonta saa aivan uuden merkityksen. 
• Koirasi haukahdus keskeyttää puheensorinan kylässä; "Onko paikalla jokin iso koira tuon pienen rääpäleen lisäksi?" 
• Koirasi harrastaa vaihtotaloutta tarjotessaan sinulle puruluutaan pihvistäsi. Huomaat harkitsevasi asiaa tosissaan ennen kuin tajuat mihin olet suostumassa. 
• Saapuessasi rankan ja aikataulullisesti venähtäneen työpäivän jälkeen kotiin, sinä olet se, jolla on ollut kevyempi päivä, vaikka koirasi on vain nukkunut.

©RH Pihka ja the Kieli 2009

Aamuisin on hauska huomata ainakin yhden asian menneen Pihkan koulutuksessa "hyvin". Tämä on tehostettuna sitaattimerkein, koska toisinaan en ole ihan varma onko tämä sittenkään mennyt ihan putkeen... Opetimme Pihkalle pennusta asti, että yksinjääminen on kiva juttu ja silloin saa extrakivaa tekemistä. Jättäessämme sen yksin pidemmäksi aikaa, annamme koiralle aina yhden tai useamman aktivointilelun. Ne voivat olla monenlaisia (esim. kong, pyöriteltävä pallo, revittävä pahvitötterö/maitopurkki). Toisinaan teen myös kätköleikin, jolloin koira saa harrastaa ensin etsintää löytääkseen lelut. Pihka on oppinut, että aamutoimien jälkeen se jää yksin arkisin ja saa lelun/lelut.

Rutiinimme on seuraavanlainen. Aamupalan jälkeen koira saa oman ruokansa, jonka jälkeen tehdään kevyt tarpeidentekolenkki. Laitan ennen lähtöä lelut valmiiksi siten, että takaisin tullessaan koira pääsee leikkimään. Pihka ei malttaisi mielellään edes asioilleen lähteä ja ulkona tekee yleensä tarpeensa mahdollisimman pian, vaikka joka kerta kävelemme ainakin postilaatikolle asti (joskus pidemmällekin). Takaisin päin tultaisiin juosten, jos koira saisi tahdin määrätä. Olen kuitenkin nipo ja jos Pihka vetää, eteneminen tyssää siihen kunnes hihna löystyy. Naapurit ovat varmaan ihmetelleet toisinaan hitaamman puoleista lähestymistämme.  Kun saavumme tontin rajalle, olen hieman helpottanut koiran haastetta. Käsken Pihkan istumaan ja irrotan pannan. Nopea kontakti ja "Vapaa". Sora vain ropisee, kun Pihka pinkaisee ulko-ovelle, jonne jää odottamaan oven avausta. Saapuessani ovelle koiran ilme on paljon puhuva: "Et sitten yhtään hitaammin olisi voinut kävellä".

Tämä innostus huvittaa minua joka aamu yhtä paljon ja jotenkin töihin lähteminen on itsellekin hauska tapahtuma, kun sitä koiran näkökulmasta katsoo.

Sadesään jäljestystä

Sateinen viikonloppu alkaa olla takana ja ikävästä kelistä huolimatta on tullut touhuttua jos jonkinmoista. Tämä viikonloppu pyhitettiin koiraharrastusten osalta jälkihommille, koska miehellä oli aamuvuorot töissä ja ajotouhut olisivat menneet päällekkäin töiden kanssa. Eilen tultiin illalla kotimaastojeni tuntumaan yökylään ja ennen saunaa kävimme testaamassa sadevaatteiden veden kestävyyden ja teimme Pihkalle kiinnostavan jäljen. Jälki siis ei tällä kertaa ollut koesääntöjen mukainen, mitä tulee pituuteen ja tapahtumiin. Tarkoitus oli lähinnä pitää hauskaa koiran kanssa ja koetella sen jälkikuntoa. Jäljelle tuli tehtyä neljä makausta ja vain yksi katkokulma (oikeastaan kaksi muuta kulmaa olivat enemmänkin kaarroksia). Pituutta jäljelle tuli noin 1,5-1,7 km ja se vanheni noin 18,5 tuntia.

Kun jälki oli valmis myös jäljen tekijät olivat "valmiita" saunaan. Paljon märemmäksi tuskin lienee mahdolista itseään tuntea ilman, että sukeltaa veteen. Vettä tuli todennäköisesti koko yön ja aamulla keli oli samanlainen kuin edellisenä päivänä. Vietin aamupäivän sisällä neuloen ja puuhaillen muuta ja vasta iltapäivällä jälki oli riittävän kauan vanhentunut (+ lionnut) metsässä. Ehkä vähempikin vesisade olisi riittänyt, mutta eihän säätä voi valita...


<aihetta blogin sivusta> Eilen sain aina syksyisin iskevän "neulomisvimman". Siskoni toi Ecuadorista tullessaan alpakanlankaa tuliaiseksi ja kun vihdoin keksin, mihin langan käytän, niin työn valmistuminen oli vain aloitusta vaille valmis. Alla kuva eiliseltä:

Päätin kokeilla "hihattimen" neulomista. Nyt kyseinen vaatekappale on noin puolessa välissä eli toinen hiha ja takaosan puolikas tekemättä. Jep, olen kahjo.</aihetta blogin sivusta>

Pihka oli aamulla kuin kiljutynnyri. Koiran maha ujelsi ja kupli, ja olin jo varma, ettei jäljestyksestä tule mitään. Pihka myös aamulla kieltäytyi syömästä, jota ei yleensä tee, joten uskoin, että koira oksentaa jossain vaiheessa. Kokeilin antaa ruuan tuntia myöhemmin (terästin hieman piimällä), jolloin Pihka söi kaiken. Tämän jälkeen koira vetäytyi lepäämään ja muutaman tunnin jälkeen kävimme pienellä lenkillä, jolloin aamun pahoinvoinnista ei ollut enää mitään tietoa.

Ja sitten takaisin jälkihommiin.

Päivällä sade tuntui vain yltyvän, mutta lähdimme siitä piittaamatta kohti jäljen alkua (tätä ennen kävin viemässä kaadon). Ensimmäinen osuus tuotti hieman vaikeuksia. Pihka ajautui hieman liikaa jäljen sivuun oikealle, mutta pienellä kaarrolla lenkki taakse päin ja löysi jäljen hajun uudelleen. Ensimmäinen makaus merkattiin hienosti pysähtymällä ja nopeasti nuolemalla. Matka jatkui kohti ensimmäistä kulmaa, jolla oli katko. Tällä kertaa Pihkalla oli tuuria katkon suhteen. Lenkitti heti oikeaan suuntaan, josta ilmavainulla sai melko pian hajun jäljen jatkosta. Katko selvitettiin helponoloisesti.

Seuraava osuus oli melko pitkä (700-800 m) ja se teki melko jyrkän kaarroksen, muttei kuitenkaan 90 asteen kulmaa. Alun kaarroksen jälkeen oli toinen makaus, jonka Pihka olisi ohittanut ilman kevyttä jarrutusta. Pitkä osuus ylitti myös pienen niityn, missä sade oli ilmeisesti vienyt jäljen hajua laajalle, koska Pihka lenkitti niityllä melko paljon ennen kuin jäljen jatko löytyi. Samalla "suoralla" oli myös toinen makaus, jonka Pihka merkkasi pysähtymällä ja syömällä. Tästä edettiin edelleen hieman kaartaen viimeiselle osuudelle, jolla vielä yksi makaus ennen kaatoa. Viimeistä makausta Pihka ei olisi viitsinyt huomata. Loppujen lopuksi näytin makauksen koiralle, joka haistoi pikaisesti makausta ja tuhahtaen jatkoi matkaa. Mikäköhän tämän makauksen erotti edellisistä?

Kaadolle tultiin hieman sivussa vasemmalta. Pihka pysähtyi haistelemaan sorkkaa ja kehujen jälkeen otti sen suuhunsa ja lähti kantamaan poispäin. Palasimme märkinä kotipihalle, jonne Pihka kantoi "saaliinsa" häntä heiluen.

Pupuheinää ja marjastusta

Punnansuo maastokohteena ajoimme aamuhämärässä usvaisten peltoaukioiden ohitse. Itse olin varautunut isolla ämpärillä, joka oli tarkoitus saada täyttymään puolukoista. Ne maistuvat yllättävän hyviltä aamupuuron kanssa sellaisenaan. Miehen ja koiran tavoitteisiin sensijaan lukeutuivat nuo pitkäkorvaiset eläimet, joiden metsästäminen on suhteellisen vaativaa.

Pihka päästettiin heti auton läheltä irti, koska otollinen maasto alkaa heti kyseisen levennyksen tuntumasta. Ollaan vain kerran aikaisemmin oltu tässä maastossa, jolloin Pihka sai vainun melkein heti irti päästyään. Tälläkin kertaa auton lähistö kiinnosti, mutta selkeästi kyseessä olivat vanhemmat jäljet. Itse aloitin sormet kohmeessa poimimaan puolukoita, koska on hirmuisen vaikeaa malttaa odottaa ajon alkua. Lämpötila oli aamulla jossain 5 asteen hujakoilla, mutta auringon noustessa lämpötila nousi melko nopeasti reiluun kymmeneen asteeseen. Koira teki autolta pari pientä lenkkiä, jonka jälkeen jatkettiin syvemmälle metsään ja siitä mäen rinteeseen, joka laskee Punnansuolle. Rinteessä kasvaa ns. pupuheinää, jota jänikset syövät. Nytkin löydettiin muutama pipana, joten alueella asustaa varmasti jänis. Jäniksen lisäksi alueella on todistettavasti hirvikärpäsiä ja jotain mäkäräisiä. Sen verran syöty olo tästä reissusta jäi.

Pihka haeskeli tohkeissaan, muttei kuitenkaan edennyt meistä kovinkaan etäälle. Laskeuduttiin rinnettä suon kannakselle, jolla oli jonkun verran puolukoita. Löysin muutaman suppilovahveronkin, vaikkei maasto ollut sienille paras mahdollinen. Mies teki koiran kanssa lenkin sivummalle, mutta palasi ilman koiraa luokseni ja juotiin kahvit. Tutka näytti kahvittelun jälkeen, että koira haukkuisi (peräti 22 haukkua/minuutissa), mutta emme kuulleet mitään. Mies lähti tarkistamaan koiran sijannin, koska mieleen tuli, että se oli mennyt luolaan tai vastaavaan. Koira ei kuitenkaan ollut maan alla, vaan tuhisi menemään niin kovaäänisesti, että tutka oli tulkinnut sen haukuksi. Mies palasi takaisin marjanpoimijaksi.

Pian kuului ensimmäiset herättelyhaukahdukset, joiden jälkeen hiljeni. Pihkalla selvästi oli vaikeuksia saada selvitettyä jäniksen liikkeitä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin ajoksi tulkitsemamme haukahdukset alkoivat. Ajo kuitenkin oli hyvin katkonainen ja eteni hitaasti. Koira pääsi vaivalloisesti tielle asti, mutta tämän jälkeen alkoi ulista tiellä, kunnes hiljeni selvittämään hukkaa.

Koska marjoja oli poimittu riittävästi, päätimme ottaa koiran kiinni tieltä ja lopettaa huonosti käynnistyneen ajon tältä päivältä. Toinen syy olivat Pihkan etutassut, jotka viime kerran jälkeen oireilivat hieman. Molemmissa etutassuissa oli pieni haava viime ajopäivän jäljiltä ja pidimme varmuuden vuoksi tassusidettä koiralla pari päivää. Nyt tassut ovat jo kunnossa, mutta emme halunneet ottaa riskiä siitä, että tassut kuluisivat rikki uudelleen.

Ei sittenkään kelvoton

Melkein jätin tänään kirjoittamatta, mutta koska päivän anti olikin aivan toisenlainen kuin olisi uskonut, niin on ihan pakko kirjata tapahtumia muistiin. Otimme siis tälle viikonlopulle myös toisen ajopäivän. Tällä kertaa maastovalinta osui Kanersuohon, jonka tien toisen puolen haravoimme ensin tuloksetta. Pihka päästettiin irti suunnilleen samoihin aikoihin kuin eilen, mutta tunnin tuloksettoman haun jälkeen kytkin koiran ja siirryimme tien toiselle puolelle.

Kahvittelun lomassa pohdimme Pihkan metsästystahtoa (joka on hyvänä päivänä tyydyttävä ja huonona täysin kelvoton). Tänään vaikutti olevan se kelvoton päivä. Koira siis oleskeli lähipuskissa ja nuoleskeli itseään (sijaistoimintaa?). Tarkistin tassutkin, kun epäilin, että niissä on jotain. Ei ollut. Päätimme, että lähdemme pois metsästä, koska jos/kun Pihkalle menee "Tänään ei nappaa" fiilis päälle, niin metsästyksen saa unohtaa. Mies kuitenkin houkutteli kiertämään vielä yhden pusikon ennen kotiin lähtöä. Hajaannuimme maastoon ja löysin pienen kanttarelliesiintymän, jonka keräsin mukaan. Pihka sai selvästi jostain lisää tahtoa ja lenkitti tiheässä kuusikossa. Lopputuloksen näette alla olevasta kartasta:

Eli kartassa näkyy vain jälkimmäinen hakuerä, joka lähti käyntiin Kekoperkon tuntumasta. Huvittavinta oli, että ajo kierrettyään pari lenkkiä (1,5 tuntia ajoa) Kanersuon alueella, siirtyi Musta-alhon puolelle eli samalle alueelle, jolla Pihkalla oli eilen ajo. Ajettava jänis kuitenkin oli suurella todennäköisyydellä eri. Musta-alhossa koiralle tuli vasta ensimmäiset vaikeudet, suunnilleen samoilla paikkeilla kuin eilenkin. Ilmeisesti maasto on sillä kohtaa haastava. Tätä ennenkin oli hetkittäisiä jäljen hukkaamisia. Ajallisesti ne olivat kuitenkin lyhyitä. Lopulta ajo eteni takaisin Kanersuota kohti, mutta miehen piti lähteä töihin ja hän jätti minut koiran kanssa metsään. Tätä ennen soitin äidilleni ja pyysin häntä ja miesystäväänsä "pelastamaan" minut ja koiran pois maastosta.

Ajo palasi Kanersuon yhden tiepiston tuntumaan, minne Pihka "jäätyi" ulvahtelemaan paikoilleen. Ilmeisesti koiralle tuli kenraalihukka, jota kuitenkin koetti selvittää. Ajoimme pistolle, jolta kutsuin koiraa ja sain sen kytkettyä noin puoli yhden aikaa. Väsynyt koira antoi ottaa itsensä helposti kiinni.

Mahtava ajo Pihkalta. Tätä kelpaa muistella niinä ns. kelvottomina päivinä :)

Puolukkaa ja jänistä

Hah, kuulostaa ihan kalliin ravintolan ruokalistan annos-vaihtoehdolta. Mutta meidän menu koostuu toistaiseksi vain toisesta ainesosasta. Nimittäin jänis jäi saamatta tältä päivältä, mutta puolukkaa poimin ansiokkaasti kuunnellen samalla ajohaukkua.

Pihka oli heti aamulla tietoinen metsään lähdöstä ja autosta ulos päästessään teki reippaita pistoja lähipuskiin. Alku vaikutti erinomaisen lupaavalta. Jostain syystä Pihka kuitenkin "väsyy" hakemiseen hyvinkin nopeasti ellei jäniksen tuoksuja ihan helpolla löydy. Hakeminen muuttuu hitaammaksi ja ainakin ihmisen silmin turhan puurtavaksi.

Olemme tulleet siihen tulokseen, että koska koiraa on opetettu verijäljelle, sen tyypilliseen työskentelytapaan kuuluu hyvinkin tarkka jälkien tutkiminen ja seuraaminen. Tämä ei välttämättä johdu pelkästään koulutuksesta, vaan syynä saattaa olla myös basset-rodun tyypillinen ominaisuus (hidas ajonopeus, jälkitarkkuus ja pistomainen kylmähaku). Meillä ei vain ole kokemusta kuin tästä yhdestä yksilöstä, mutta vastaavaa olemme myös kuulleet muilta.

Mikäli vähänkään tietää jäniksen tavan liikkua ja ruokailla, voi vain kuvitella kuinka kauan koiralta menee, kun se tutkii yöjäljet löydettyään jokaikisen kiemuran, jonka jänis on tehnyt. Olemme myös epäilleet, että koira tykkää tutkia myös vanhemmat jäljet, jotka voivat olla jopa edellisyötisiä. Jänishän voi näissä tapauksissa oikeasti olla hyvinkin kaukana. Kysyy siis suuria hermoja metsästää tämän neidin kanssa.

Alla kuvaa päivän "sutturoista". Vihreä pallo on paikka, josta koira päästettiin irti ja sininen pallo paikka, jossa koira kytkettiin. Tähän väliin mahtuu jos jonkinmoista kiemuraa. Pihka sai vainun yöjäljestä tuon soistuvan läheltä ja ajo alkoi siitä ehkä noin puolen tunnin päästä. Tätä ennen kylmähakua oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Tosin kylmähakua voisi luulla yöjäljen selvittelyksi, mutta epäilimme, että jos koira jälkiä löysi niin ne olivat edellisyötisiä. Herätteli tällä kertaa muutaman kerran ennen ajon käynnistymistä. Ajo oli jälleen ajallisesti lyhyt, mutta koiran hukatessa jäniksen jäljet, se jatkoi hienosti työskentelyä jäniksen uudelleen löytämiseksi. Harmitti koiran kannalta, kun jänis ei sitten enää löytynyt hyvästä hausta huolimatta.

Itse könysin lähipuskissa eri syistä kuin koira. Innostuin keräämään puolukoita noin 250 metrin etäisyydeltä paikasta, josta ajo lopulta käynnistyi. Allekirjoittanut kuuli kyllä hyvin ajohaukun alkavan, mutta keskittyi niin tiiviisti marjoihin, että jänis pääsi livahtamaan ohitseni alle 20 metrin päästä *nolo*. Tajusin harmikseni tämän, kun koira ohitti minut täydessä ajoräyhässä...

Puolukoita siis tällä kertaa saatiin saaliiksi, eikä muuta.

Musta jänis

Ajokausi alkoi tihkusateisissa merkeissä. Miehellä oli aamuvuorot töissä, joten mentiin vasta illan tullen tutkimaan josko saataisiin pupua pomppimaan ennen pimeän tuloa. Pihka juoksi ympäri puitua peltoa ja pyöriskeli jossain sonnassa, riemuissaan siitä, kun pääsi pitkästä aikaa juoksemaan irti. Tavoitteet eivät olleet kovin korkealla, koska sää ei ollut kovin suotuisa jäniksen metsästykselle, etenkään ilta-ajoon. Mutta näillä piti mennä. Pääasia oli saada Pihkaa hieman "juoksutettua" metsässä, koska kesän jäljiltä koiran kunto on aina huonompi, vaikka tietenkin olemme vähitellen koiran kuntoa juoksulenkein nostaneet.

Pihka siis päästettiin irti Piirlan maastoon illalla kello kuuden jälkeen, jolloin sää oli pilvinen ja kostea. Lämpötila oli noin 17 astetta. Täällä miehellä ja Pihkalla oli loppukesästä hihna-ajo, joten uskottiin jäniksen majailevan näiden peltojen tuntumassa. Koska Pihkalla tuntui olevan riittävän kivaa vain pelloilla loikkimisessa, ohjasin koiran metsään ja mies jäi passiin pellon nokkaan. Myös miehen isä oli passissa hieman etäämmällä. Tässä vaiheessa alkoi sataa vettä. Katselin sieniä (niitä riitti) samalla kun Pihka teki kiemuroitaan lähipuskissa. Ei se kovin kaukana käynyt, mutten joutunut sitä saappaallakaan ohjaamaan. Tunnin haun jälkeen mies soitteli ja pohdittiin jo paikan vaihtoa.

Koira kuitenkin terävöityi pian tämän jälkeen ja myöhemmin sain kuulla mieheltä, että jänis tuli pellon reunaan pian puhelun jälkeen, pysähtyen kuuntelemaan. Kyseinen yksilö oli väriltään todella tumma, melkeimpä musta jänis. Pian perästä seurasi Pihka, joka aloitti vasta pellolla ajohaukun eli jänis oli todennäköisesti maannut melko lähellä pellon reunaa. Ajoa kesti noin 20 minuuttia, jonka jälkeen Pihkalle tuli hukka. Koetti hienosti selvittää hukkaa, mutta ajo ei enää jatkunut ja koira palasi miehen kautta takaisin minun luokseni (ajon lähtöpaikka). Tulimme vielä koiran kanssa tutkimaan hukkaa, mutta Pihka ei enää löytänyt jäniksen reittiä. Kytkin koiran puoli yhdeksän aikaan, koska alkoi tulla hämärää.

Ihan mukava alku ajokaudelle, vaikka itse ajo oli lyhyt, niin Pihkalle meriittejä hausta ja hukkatyöskentelystä.

Hyvästit kesäkarvoille

Kuinka paljon karvaa yhdessä pienessä bassetissa voi olla? Paljon, ehkä loputtomasti. Eilen siis aloitin puolivuosittain toistuvan urakan eli Pihkan karvojen nypinnän. Nypinnän aloitus on vähän viivästynyt, koska mielestäni koiran karvapeite on ollut todella erinomainen. Enkä olisi halunnut sitä vieläkään nyppiä ellei huusholli karvoittuisi huomattavaa nopeutta. Lisäksi alkaa olla kiire nypinnälle, jotta koira ehtii kasvattaa talven pakkasille uuden riittävän suojaavan turkin.

Huomasin, että olen kehittynyt nyppijänä. Strippasin koiralta koko vartalon lukuun ottamatta päätä, kaulaa ja tassuja. Tassut kyllä jäävät yleensäkin vähemmälle huomiolle. Noudatan niiden suhteen kokeneen metsästäjän neuvoa: viimeistään jänistä ajaessa ne "nyppiintyvät" itse metsässä. Tavallisesti nypintään menee minulta parikin viikkoa, kun nypin niin lyhyen aikaa kerrallaan ja nypintäaikojen väliin jää usein muutama päivä ennen kuin saan inspiraation jatkaa uudelleen. Koira näyttää usein kapiselta koko sen ajan. Tietämättömät ovat huolissaan katsoneet koiraa ja kysyneet varovasti, että mitä tautia se sairastaa...

Pihka ei tästä uudesta tehokkuudesta pitänyt. Etenkin takapään nypinnän suhteen se mulkoili minua ja yritti tasaisin väliajon pakoa. Sain aina hännästä tai tassusta kiinni. Yritin selventää sille, että tässä on se etu, ettei tarvitse olla kiusattavana kuin ehkä kerran tai kaksi tämän jälkeen, mutta Pihka vähtäsi siitäkin huolimatta, etten kertaakaan ole lopettanut nypintää, jos koira on käyttäytynyt levottomasti. Nyppiminen jatkuu tasan niin kauan kuin käytös on rauhaton.

Ennen syksyä nyppiminen on mielestäni kivempaa, koska sen voi tehdä hyvällä säällä ulkona terassilla. Nytkin karvapallojen lennellessä tuulenpuuskien oikuista, katselimme samalla ohikulkijoita tiellä. Välillä Pihkan piti vähän muristakin; ihan vain varmuuden vuoksi.